Tuntuu, että elämääni hallitsee ”kasateoria”. Jokaisen ihmisen sisälmykset (henkiset siis, eivät sisäelimet ymsyms) on rakennettu palikoista. Elämä sitten vuoroin hajottaa tätä palikkapinoa, vuoroin tekee siitä vahvemman ja kauniimman. Palikoiden pitäisi olla symmetrisesti ja hyvin kiinni toisissaan, niin kuin legot, ja ”normaalilla” ihmisellä on vain satunnaisia hajapalikoita oman kasansa ympärillä.

Itselläni näin ei ole. Joku tai jokin on joskus sortanut koko palikkakasani, minkä takia kasa on nykyään enemmän keko kuin kasa. Harva palikka on kiinni isommassa kokonaisuudessa ja nyt yritän epätoivoisesti suojata kekoani romahtamiselta. Välillä tulen itse tönäistyksi kasaani vasten, välillä taas joku muu tulee ja ottaa keostani palikan ja heittää sen olkansa yli. Hyvin harvoin kukaan yrittää auttaa keon korjaamisessa, enkä itse jaksa eikä aikani riitä, jotta saisi keon kasaksi.

Suurin ongelmani lienee jatkuva ahdistus. Ahdistun nykyään ihan kaikesta ja huolehdin asioista, joille en voi mitään. Murehdin sellaistakin, mikä on tapahtunut monia, monia vuosia sitten. En tiedä, mitä tekisin ahdistukselleni. Raivostuttaa, kun lähimmät ihmiset eivät ymmärrä ja moukaroivat palikkakekoani kovin ottein, nauravat päälle. Joskus kävin terapiassa, tosin eri asian vuoksi, ja nykyään perhe puhuu ”muumilaaksosta”, jos joku tuo psykoklinikan esille. Tuntuu ”todella hyvältä”, kun kukaan ei ota tosissaan eikä kenellekään voi puhua. Enkä oikein tiedä mitä puhuminen edes auttaisi.

Pääsin juuri ammattikorkeakouluun ja hetken olin aidosti iloinen. Ilo kesti siiheksi, että pääsin kotiin ja läheiseni kannustivat epäilyksillä pärjäämisestäni ja valittamalla siitä, miten hankalaa kaikki on (kämpän etsiminen yms.). Nyt minua taas vain ahdistaa, pelottaa etten pärjää ja alan jo pikku hiljaa taas uskoa siihen, etten pärjää. En koulussa, enkä koulun ulkopuolella. Kärsin vain koulun läpi yksin, jos edes saan istua siellä loppuun asti enkä ole ihan niin huono, että minut passitetaan ensimmäisen puolen vuoden jälkeen pihalle. Tavallaan haluaisin uskoa siihen että pärjään, vaikka uusi opiskelupaikka pelottaakin, mutta…kun ei kukaan muukaan minut tunteva usko.