Elämäni epävakaan persoonallisuuden lähellä - miten toimin?
Olen eläkeikää lähestyvä nainen. Äitini, nyt jo vanhus, on koko ikänsä kärsinyt tunnetilojen voimakkaista heilahteluista ja vaikeudesta päästä sisäiseen tasapainoon esim. vastoinkäymisissä. Tähän on aikuisiällä liittynyt eriasteista masennusta, unihäiriöitä jne. Äidilläni on ollut masennus- ja/tai mielialalääkitys jo kymmeniä vuosia, ja todennäköisesti lääkitystä jatketaan koko hänen elämänsä ajan. Äidin elämässä ja perheemme elämässä on nyt ja on ollut vuosikymmenten mittaan monelaisia raskaita vaiheita, sairautta ja menetyksiä, jotka ilmeisesti hänen persoonallisuutensa takia kuormittavat häntä tavallista enemmän.
Kirjoitan tätä kysyäkseni, miten minun olisi viisasta äitini suhteen toimia. Olen perheemme lapsista keskimmäinen, ja roolini perheessä on jo lapsuudesta asti ollut toimia äidin tukena ja kuuntelijana. Viime vuosina, kun lähipiirissämme on ollut vakavia sairauksia ja erokriisejä, olen yrittänyt rohkaista äitiä ja pitää hänen mielialaansa valoisampana, yrittänyt selittää asioita parhain päin ja ottaa pois hänen pahaa oloaan ja levottomuuttaan. Emme asu samalla paikkakunnalla, joten nämä keskustelut käydään puhelimitse. Arvioin, että esim. viime viikon aikana puhuin äidin kanssa puhelimessa 3-4 tuntia.
Olen nyt alkanut epäillä, että olen toiminut aivan väärin. Maratonkeskusteluista ei ole apua pitkäksi aikaa, vaikka äidin olo ilmeisesti ainakin tilapäisesti helpottuu. En ole osannut auttaa häntä mielialojen ja tunteiden säätelyssä, vaan ehkä pikemminkin ponnisteluineni pahentanut asioita, kun olen pyrkinyt hillitsemään hänen voimakkaita tunnereaktioitaan. Juuri tällä hetkellä omat voimani ovat vähissä. Kun äiti soittaa ja alkaa kertoa pahasta olostaan, minusta tuntuu, etten enää löydä sanoja häntä auttamaan. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että oma parisuhteeni näivettyy, kun ajatukseni ovat muualla ja olen ikään kuin käymässä omassa elämässäni varastetulla ajalla.
Jos joku tämän palstan lukijoista on tai on ollut samanlaisessa tilanteessa, niin millaisin keinoin olette selviytyneet? Mikä on rakentava tapa auttaa hallitsemattomissa tunnetiloissa kamppailevaa?
Kuulun itse tuohon ryhmään, joihin eriasteiset ongelmat vaikuttavat "normaalia" voimakkaammin. Olen monet kerrat kironnut luonnettani, miksi teen elämän itselleni niin vaikeaksi. Oli aika, kun purin huonoa oloani siskoilleni sekä äidilleni, mutta jossain vaiheessa aloin funtsimaan, millaista olisi puhua ihmisen kanssa, jonka tietää järestään valittavan, kuinka huonosti asiat ovat. Ei sitä innosta kihisten tartu luuriin, kun itkuvirsien veisaaja on langan toisessa päässä. Kerroit olleesi jo pitkään henkilö, johon äitisi turvautuu. Äitisi on jo melko iäkäs, joten hänelle voi olla melko vaikea selittää, että kaipaisit rauhaa näiltä iänikuisislta terapointisessioilta. Omalle kohdalleni kävi aikoinaan niin, että äitini, joka asui toisella paikkakunnalla, joi ajoittain rajusti. Kännipäissään hän sitten soitteli minulle sekavana ja selvittyään soitti katumusta täynnä hakien minulta ymmärrystä ja synninpäästöä. Kerran sitten olin itse keskellä vaikeaa elämäntilannetta, jossa ystäväni oli kuolemassa syöpään ja äitini soitti sitten jälleen änkyräkännissä valittaen. Lopetin puhelun ja kun hän selvisi, soitin hänelle ja kerroin peseväni käteni hänestä. Sanoin äidilleni tuolloin, että jos hän ei ole valmis hakemaan apua itselleen, minä en ole hänen terapeuttinsa. Selvitimme myöhemmin välimme, mutta olen edelleen sitä mieltä, ettei lapsen, aikuiseksi kasvaneenkaan, ole tarkoitus toimia vanhempansa ongelmien setvijänä. Päätöksesi irrottautua tästä roolista herättää varmasti närää äidissäsi ja voi olla, että hän voi yrittää syyllistää sinua, mutta koska apua on nykypäivänä saatavilla, voit kertoa äidillesi, että haluat hänen parastaan ja sen vuoksi olisi hyvä saada ammattilainen äitisi tueksi. Tiedän ettei omalle äidille ole helppo sanoa, mutta koska oma kokemus on se että kun antaa itsestään ensin vähän, huomaa pian että mikään ei riitä. Voimia sinulle.
Kiitos vastauksestasi, Troubles! Olen luultavasti ymmärtänyt itsekin sen mitä sanot, eli että tilanteen ratkaiseminen on omalla vastuullani, ei äitini eikä kenenkään muunkaan. Oli yhtä kaikki kiva saada tuen ilmaus tilanteessa, jossa itse kokee olevansa pelkästään vaatimusten kohteena. Hyvää kesää!