Mistä elämänhalu oikein syntyy?

Miltä sen ”kuuluisi tuntua”?

Onko niilläkin, jotka nauttivat elämästä ja ovat oikein elämännälkäisiä, sellaisia tuntemuksia aina välillä, että ei ymmärrä miksi täällä maanpäällä tallataan, stressataan, ahdistutaan yms? Jos on, niin miten he kokevat ne hetket?

Olen viimeaikoina pohtinut taas paljon elämäntarkoitusta ja elämänhalua. Tuntuu, että on todella vaikea saada kiinni siitä, että miksi täällä maanpäällä ylipäätään täytyy olla ja tehdä kaikkia yhteiskunnan vaatimia asioita: käydään töissä, jotta saadaan rahaa, jolla saadaan ostettua ruokaa, vaatteita yms (jotta pysytään hengissä tietenkin… i know). Koko ketju tuntuu itsestä vaan jotenkin niin vastenmieliseltä: työmaailma on stressaava ja ahdistava, raha ohjaa maailmaamme, jonka vuoksi ruoan ja vaatteiden yms tuottaminen (ja siten ostaminen) on päässääntöisesti niin epäeettistä, että lähinnä oksettaa. Kuluttajan on todella vaikea tehdä eettisiä valintoja kaupassa, se veisi ihan kohtuuttomasti aikaa ja jos käy 8 tuntia päivässä töissä yms, ei sitä aikaa niin hirveästi jää (eikä energiaa, ainakaan masentuneella). Jotta pääsisi pois tästä mielestäni melko vinksallaan olevasta systeemistä, pitäisi muuttaa maalle ja tuottaa itse kaikki mitä käyttää (onko se ylipäätään nykymaailmassa mahdollista? Ja jos periaatteessa on, vaatii se sen verran alkupääomaa, ettei minulla ole siihen varmaan ikinä mahdollisuutta – ja jos olisi, tekisinkö sittenkään niin? En tiedä). Saako joku elämänhalunsa siitä, että on osa tätä yhteiskunnan luomaa systeemiä? Ehkä, olemmehan laumaeläimiä.

Biologisesti ajatellen ehkä elämäntarkoitus ja siten halu elää voisi syntyä perheen perustamisesta ja jälkeläisten hoitamisesta, mutta entä jos sitä ei halua? Entä jos ei halua omistaa elämäänsä uuden elämän synnyttämiselle? Oikeastaan minusta tuntuisi tosi absurdilta haluta lasta, kun ei ymmärrä itsekään miksi täällä eletään ylipäätään. Tavallaan on vähän surullista, että maailmaan synnytään ilman omaa tahtoa, ja sitten niskaan kaadetaan hirveä määrä odotuksia, vaatimuksia ja velvotteita – millä oikeudella? Suurin osa ihmisistä kuitenkin ajattelenee, että elämä on arvokas ja hieno lahja – olenko yksin tämän ajatuksen kanssa, että on vähän epäreilua antaa tällaisia ”lahjoja”, jotka sisältävät näin paljon velvotteita? Onhan elämä aikamoinen ihme, sitä en kiistä.

Suurimman osan ajasta ajattelen, että ei elämällä ole mitään suurempaa tarkoitusta: täällä ollaan sattuman vuoksi, eletään ja kuollaan. Sillä välin sitten tehdään mitä tehdään, mielellään asioita joista nauttii. Mutta suurimman osan ajasta tällainen elämäntarkoitus tuntuu melko turhalle, eikä ainakaan minulla juurikaan tuo mitään kovin suurta elämänhalua. Oikeastaan kasaa vaan lisää paineita, kun on sellainen ”oman onnensa seppä”-ajatusmaailma, että itse nyt sitten tässä olen vastuussa siitä, että on kurjaa. Kun ei täällä kyllä tunnu olevan oikeasti mahdollisuutta tehdä mitä huvittaa ja haluaa, on paljon asioita, joita on pakko tehdä. Vai enkö vaan ole vielä löytänyt omaa paikkaani maailmassa ja siksi tuntuu tältä? Vai onko se vaan masennus joka puhuu?

Mistä ja miten löytää elämänhalua? Mitä se oikeastaan on? Jotain elämänhalua itselläkin täytyy olla, kun ei ole edes synkimpinä aikoina vielä yrittänyt itsemurhaa vaikka monesti mielessä jyllääkin ajatus siitä, miten helpottavaa olisi jos ei tarvitsisi enää olla täällä. Joku kuitenkin pitää kiinni elämässä, mikä se on? Uteliaisuus tulevaisuutta kohtaan? Pelkuruus? vai joku syvempi ihmisessä oleva elämää ylläpitävä voima? Onko ajatuksia tähän aiheeseen? Olisi kiva kuulla, miten te muut koette mistä elämänhalu (ja -tarkoituskin) syntyy ja kuulostaako pessimistinen pohdintani siltä, että olisin taas matkalla kohti masennuksen syvempiä syövereitä vai onko normaalia ihmisen pohdintaa….