Voi olla parempi odottaa, sitä viimeistä päivää, sillä me emme tiedä muuten, mitä varalleemme on vielä varattu. Olen itsekkin seisonut sen kuilun reunalla ja todella "pahalla sisulla" eteenpäin mennyt, välillä tuntui, että kaikki maailman vastukset on minun osalleni tulleet. Tänä päivänä voin sanoa, että en ikinään olisi uskonut, miten elämä voi muuttua, mutta se on paljon itsestä kiinni, joskus on vain tehtävä rajuja päätöksiä, jopa hypättävä tuntemattomaan.
Mennyttä en voi muuttaa, mutta huomisen hyväksi voin jotakin tehdä.

Hei!

Oli heti vastattava tämänkaltaiseen kirjoitukseen, kun pohdit itse elämän lopettamista. Elämän päättyminen ei missään nimessä saa olla meidän käsissämme. Me emme itse saa valita viimeistä päivää.

Kovin vähän kirjoitit elämästäsi, että mikä siinä on ollut erityisen vaikeaa. Elämä on vaikeaa - minunkin mielestäni. Monesti sitä tulee mietittyä, että mikä tämän kaiken tarkoitus on. Toiset joutuvat kärsimään liiankin paljon. Jos lopetat itse elämän, niin siitä kärsii läheisesi lopun elämää. Sitä et varmaankaan haluaisi. Sellaista taakkaa en itse soisi läheisilleni. Ja juuri tämän tähden en voi hyväksyä itsemurhaa. Onkohan sinulla omaa perhettä, lapsia, puolisoa...? Ei tarvitse vastata, mutta kävi vain itselläni mielessä.

Toivon, että löytäisit ainakin täältä tukinetistä voimaa elämääsi!

Niin...eipä minulla noita niin sanottuja läheisiä ihmisiä montaa ole. Olenpa heitäkin miettinyt, mutta onko taas vain muita ajatellen päätöksiä tehtävä. Koko elämäni olen vain muita ajatellut, joten pitäisikö nytkin sitten elää loppuelämänsä vain muiden takia. Eihän ketään kiinnosta aidosti minunkaan elämäni ja millaista helvettiä se on joten minäkö olisin taas se joka kantaa muista huolta. Mitä enemmän mietin syitä elämälleni sitä vähemmän näen että elämää kannattaa jatkaa. En näe tilannetta niin että hetken tuskassa syöksyisin päättämään elämäni vaan asiaa monelta kantilta tutkaillen. Vaikka haluankin elämäni lopettaa niin yritän keksiä muita keinoja kuin esim. junan alle meneminen. Lääkkeet näyttävät olevan siitä huono vaihtoehto että on mahdollisuus epäonnistua ja saattaa itsensä invalidiksi jolloin ollaan vielä hankalammassa tilanteessa. Onko niin sanottuja kauniimpia tapoja olemassa on mietinnän paikka. Vaikka haluaakin kuolla niin silti ajattelen jotain siistiä tapaa ja ehkä se sillä tavoin olisi tosiaan muille sitten helpompaa hyväksyä asia, en tiedä??
Pitäisikö asiaan muita jotenkin valmistella että se sitten olisi sitä muiden huomioon ottamista?? Kyllähän monet hyväksyvät ns. armo murhan. Oman elämänsä päättäminen on mielestäni melkein sama asia. Onhan kyseessä tuskien lopettaminen jotka ovat jatkuneet vuodesta toiseen, vaikka ovatkin "vain" henkisiä.

Hei Pentti,

Ymmärrän sinua, olen kokenut saman. Ymmärrän kuolemanajatukset, en osaa pitää niitä pahana, olen myös yli 50v - en ole koskaan uhkaillut kuolemalla, mutta jo noin 10v vanhana ne ajatukset antoi voimia selvitä päivästä toiseen. Minulla ei ole ollut perheen tukea koskaan, ja johonkin pitää voida turvata, ei kuolemaa ole paha ajatella.

Minulla on hyviä ystäviä, mutta perheen osalta tilanteeni on ollut kuten sinulla.

Nyt keskityn elämääni, en haikaile perheen pariin, toki suru tulee suurena, ja itkettää, mutta haluan nähdä elämäni loppuun asti ja tehdä siitä parhaan mahdollisen. Minulla on harrastuksiin liittyviä tavoitteita (ajattele, olin yli 50v kun löysin harrastuksen joka vei täysin mukanaan).

Mieti onko mitään asiaa mikä sinua kiinnostaa (unohda tässä mietinnässä ihmiset joita kaipaat), listaa kaikki ajatuksesi ylös, ja jollakin tasolla toteuta joku niistä, osta siitä kertova kirja, tai mene johonkin missä sitä voi kokeilla tai katsoa. Ja sitten kokeile seuraavaa... Älä anna tuskasi jähmettyä sisälle, vaan käytä se hyväksi, toimi ja mene eteenpäin.

Juhli seuraavaa syntymäpäivääsi, ja voit silloin sanoa/kirjoittaa tälle palstalle; olen kokeillut uusia asioita, ja aion tehdä sitä kunnes löydän oman juttuni...

Ehkä voisit saada ensiapua tuskaasi asiantuntijalta?

Hei Pentti!

On surullista, miten elämäsi on mennyt ja että haluaisit kuolla. Sinulla täytyy olla tosi paha olla, kun sellaista ajattelet. On todella surullista, että et koe elämää elämisen arvoisena.

Oletko ollut lääkärissä pahan olosi takia? Oletko hakenut apua? Minä haluan kannustaa sinua siihen, että olisi edes toivoa paremmasta. Jo se, että saat jollekulle kertoa itsestäsi saattaa auttaa. Tässä ketjussakin toki voit kertoa, mitä haluat. Jospa siitä olisi apua.

Miksi sinulla ei ollut lapsuutta? Oletko missään vaiheessa unelmoinut mistään? Oletko joskus nauttinut jostain? -Pahanolon vuosinani (jolloin oli aina paha olla tai mikään ei tuntunut miltään) aloin jossain vaiheessa tehdä sellaisia asioita, joista tiesin aikaisemmin tykänneeni (muistaakseni jonkun minua siihen kehotettua). Tosi pieniä juttuja. Silloin voi huomata hetkeksi saavansa ajatukset pois pahoinvoinnista ja elämän raskaudesta ja jo se helpotti oloa (sen hetken).

Mitä sinulle tapahtuu, kun '...voimat ovat kertakaikkiaan lopussa ja pieninkin vaikeus musertaa alleen'? Jäätkö sänkyyn makaamaan vai voitko vaan todella huonosti (eli olet tuskainen ja rauhaton, kuten kirjoitat)?

Onko sinun mahdollista antaa sinut pettäneille läheisillesi anteeksi? Että tavallaan 'pääsisit irti' siitä, mitä muut ovat tehneet sinulle. En kuitenkaan tarkoita tosiasioiden kieltämistä tai unohtamista. Sinunkin lapsuutesi aikaan 'maailma oli niin ymmärtämätön' lapsen tarpeiden suhteen, ja myös niin raskasta ihan selviytymisen takia. Siitä sinulla on oikeus puhua vaikka lääkärissä.

Positiivisuus ei todellakaan poista pahaa oloa sisältä. Kaikki ikävät tunteet ja niiden juuret olisi jotenkin löydettävä, käsiteltävä, tunnettava. Vain niin ne saa pois tuottamasta pahaa oloa tai edes ymmärrettäviksi niin, että niiden kanssa voi elää. Tie on pitkä, mutta sen arvoinen, mielestäni.

Oletko milloinkaan ystävystynyt sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on ollut mukavaa ja jopa onnellista? Aika paljon pitää itse tehdä, että olisi ystäviä ja hyviä hetkiä. Silloinkin kun itse voi tosi huonosti, muut eivät sitä ymmärrä. Tai, se pitää kertoa todella suoraan. Ja, silti ihmiset ovat niin kiinni omissa jutuissaan, etteivät sen kummemmin tule apuun. Siihen tarvitsee sitten löytää ns. ammattiauttajia. Nekin ovat usein kiven alla, mutta pitää vaan etsiä ja pyytää. Ei saa olla liian kiltti.

Kyselin paljon. Anteeksi jos se häiritsee. Kysymysteni tarkoitus on 'herätellä ajatuksiasi'. Jospa sittenkin olisi tie mitä pitkin voisit tulla edes hiukan onnelliseksi. Minusta onni on ihan pieniä hetkiä, joita on harvoin. Jostain aikoinaan opin, että onni on auringonpaistetta meren aalloilla; meri on valtava (elämämme) ja aurinkoisia allonkohtia on tosi vähän. Näin mielestäni todella on. Mitä vaikeampia asioita on joutunut kokemaan, sitä pienemmästä tavallaan voi olla onnellinen, mutta sellaista yleisempää onnellisuuden tunnetta ei mielestäni tule ollenkaan.

Toivon todella, että haluat jatkaa elämääsi ja että haet apua.🙂👍

Hei Pentti
Jotakin ei ole elämässä kohdallaan, kun pitää yrittää jaksaa muiden takia. Itse jouduin tekemään todella suuria elämänmuutoksia ja sinnittelemään vuosia ennen kuin elämänhalu alkoi palautua. Sanot että sinulla elämänhalu on ollut hukassa koko elämäsi ajan. Jos jokainen aamu joutuu miettimään, miksi kannattaisi elää taas tämä päivä, ja jos ei parhaalla tahdollakaan löydä siihen syytä, niin jokin muutos olisi tultava. Niissä tunnelmissa - siltä tuntuu - olet tuon ensimmäisen viestisi kirjoittanut. Vaikka sitten myöhemmässä päädyt yleisesti hyväksyttyyn linjaan (On jaksettava vaikka muitten takia) niin olisiko siinä jotain myötäilyn makua. Vai ratkesiko asia sillä?

Kyllähän se niin oli, että itsekin sinnittelin päivä kerrallaan muiden (so. lasteni) takia. Ylivoimaista se olisi ollut, jos olisi pitänyt selvitä yksin. Kävin terapiassa ja oleilin tukinetissä, soitin kriisipuhelimeen vaikka ei ollut varaa maksaa puhelinlaskuja, olin pariin otteeseen psykiatrisessa sairaalassa. Etsin minäkin "siistiä tapaa". Sen olisi pitänyt näyttää onnettomuudelta. En voinut kierrättää tuskaa lapsilleni. Puhuin avoimesti psykiatrinikin kanssa itsemurhasta ja otin kyllä selvää onnistumisprosenteistakin. Ei ole helppoa saada itseään hengiltä, mutta niin kauan kuin ajattelee että se olisi varteenotettava mahdollisuus, ja kun eläminen on kärsimystä, niin sitä miettiin.

Tee jotakin! Siis tee jotakin erilaista elämässäsi. Lähde etsimään millainen olisi sitten siedettävä, jopa nautittava elämä. Ota riskejä. Mene syteen ja saveen. Kaadu ja nouse. Älä luovuta ennen kuin olet kokeillut kaikki mahdollisuudet. Itse en usko, että elämällä olisi jokin erityinen tarkoitus sen kummemmin vaan että ihmisen pitää tehdä tarkoitus elämälleen.

En usko, että itsemurha-ajatukset nyt tästä minun (tai muidenkaan) viestien perusteella yhtäkkiä häipyisivät. Saa niitä ajatella eikä kai ole edes rikos vaikka toteuttaisikin. Mikä minä olen sanomaan, että sinun pitää jaksaa elää, kun en joudu sinun nahoissasi elämään. Ja kun noin yleisesti kirjoitat elämän vaikeudesta, niin jotain yleistä tietysti voisin sanoa, mutta en sano. Jäin kaipaamaan sitä, että lähtisit jostain päästä edes purkamaan, mikä esimerkiksi on sitä sietämätöntä. Vai onko se jonkin tärkeän puuttuminen? Vai molempia.

Muutos on vaikeaa. Helvetti, että se on vaikeaa. Se on jopa vaarallista, jos se tapahtuu liian äkillisesti. Ihmiset menevät shokkiinkin, jos elämä muuttuu liian paljon. Uskon hitaisiin muutoksiin. Ja siihen että elämänhalua tulee jo siitä, kun voi toivoa jotakin, odottaa jotakin... mennä jotakin kohti.

Tarina kertoo että kun - jossain ja joskus ja siksi kai legenda, mutta sellaisena symbolinen - elinkautisvangeille annettiin mahdollisuus valita suljetun oven ja vankilaan jäämisen välillä, eivätkä he tienneet mitä suljetun oven takana oli, niin he valitsivat vankilan, vaikka oven takana olisi ollut vapaus. Niin paljon suljetut ovet ja tuleva tuntematon meitä pelottaa. Me arvioimme tulevaisuutta siis menneisyyden perusteella, ja toteutammekin sitä. Ja syytämme milloin mitäkin ja ketäkin, ja me masentuneet lähinnä itseämme. Tietysti voin puhua vain itsestäni. En tarjoa sinulle sen yksityiskohtaisemmin omia ratkaisujani, muutoksia. Jos kuitenkin voisit luottaa siihen, että on niitä on jos uskaltaa mennä eteen päin ja avata uusia ovia.
T. Nainen, vm. 1953

Toivon, että sinä pentti1952 sinnittelet vielä. Tulkitsin kertomasi erääksi ilmentymäksi ulkopuolisuuden tunteesta, joka minuakin vaivaa vaihtelevalla otteella. Vaatii melkoista selkärankaa jatkaa päällisin puolin normaalia elämää, joten ainakin sen johdosta voit itseäsi kunnioittaa. Itse päätän aina katsoa vielä seuraavan päivän ja aika usein nykyään koen jotain, minkä hyvällä tahdolla voin laskea myönteiseksi elämykseksi. Ilo voi olla todella pieninä hippuina arjessa, mutta niistä voi kehittää oman huumorin lajinsa, jota kaikkien muiden ei tarvitsekaan ymmärtää. Kun meitä on niin moneksi, kannattaa olla oma itsensä joukon jatkona. Vielä enemmän kuin elämän sietämätön vaikeus minua risoo sen silmille hyökkäävä sietämätön keveys ja turhuuksien turhuudet. Mutta toisaalta luotan pohjimmiltani ihmisen älyyn nähdä luotu tyhjyys ja ryhtyä täyttämään sitä ajatuksella ja aidoilla tunteilla.

Hei Pentti!

Toivon todella, että olet vielä lukemassa näitä kirjoituksiamme!! Mun täytyy vielä mainita, etten pääse irti siitä, että äitini teki itsemurhan kuusi vuotta sitten. Toisaalta kyllä voin ymmärtää ihmistä, jolla ei ole enää muuta toivoa. Itselläni on ollut vaikeaa elämäni varrella, mutta ehkä olen onnekas, koska itsemurhaa en tosissani ole koskaan harkinnut. Monesti olen kylläkin kuvitelmissani yrittänyt päästä äitini ajatuksiin hänen kuolemansa jälkeen. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, ettei hän halunnut jatkaa elämäänsä minun tai lapsieni - hänen lastenlastensa - tähden. Tuntuu niin pahalta! Minun olisi pitänyt olla toisenlainen, niin äiti eläisi! Näin ajattelen.

Minun on vaikeaa antaa sinulle neuvoja, kuinka saisit elämänhalua. Onko tosiaan niin, ettet ole koskaan nauttinut elämästä? Vai onko vaikeudet vieneet hyvät muistot elämästäsi? Ihminen on sillä lailla yksin tässä elämässä, että sinun oma asenteesi elämään vaikuttaa hyvin paljon siihen, minkälaista elämäsi on. En haluaisi vaikuttaa kylmältä, mutta kamppailen itse aika ajoin tämän asian kanssa. Oma asenne! Kuinka näen asiat elämässäni? Näenkö vain huonot asiat ja hyvät asiat jäävät pimentoon. On niin vaikeaa välillä nähdä hyvää, kun ympärillä on niin paljon pahaa!

Toivon niin, että löydät edes pienen kipinän elää!

Miten voit Pentti,
Sinusta ei ole kuulunut mitään. Olethan jaksanut, miten voit?

Omenapuut kukkii - ja luonto on kauneimmillaan - meille kaikille,
jaksatko huomata sitä?

Laita jokin merkki että olet olemassa.

pentti1952 kirjoitti 2.4.2008 16:59

Täyttäisin tänä vuonna 56 vuotta. Aivan lapsesta asti olen kokenut elämäni pelkäksi taakaksi. Mitään ns. lapsuuttakaan minulla ei ole ollut. Kaikki vuodet ja elämäni päivät olen jaksanut vain pelkällä sisulla eteenpäin. Joka päivä olen joutunut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja aloittamaan uuden päivän. Mutta nyt tuntuu että voimat ovat kertakaikkiaan lopussa ja pieninkin vaikeus musertaa alleen. Koko elämäni ajan läheiset ihmiset ovat pettäneet minut. Aina olen vain antanut toisille kaiken itsestäni, mutta kun todella olisin tarvinnut ymmärrystä ja apua olen sitä ilman jäänyt. Jokaisella meistä on tietysti omat vaikeutemme, ja vaikka kuinka yrittää ajatella positiivisesti ei omille tunteilleen voi mitään. Pari vuotta sitten minulla oli todella vakava sairaus ja olin aivan jo kuoleman rajalla. Sitä olen miettinyt että miksei minun annettu kuolla vaan väkisin kiskottiin takaisin elämään. Niin monet kerrat olen ajatellut että silloin olisin päässyt pois elämästä. Joka päivä mietin että onko minun itse lopetettava elämä että pääsisin rauhaan. Että pääsisi vihdoin eroon kaikesta tuskasta ja rauhattomuudesta. Olen jo menettänyt kaiken toivoni että joskus voisin onnellisen päivän viettää. Onko ihmisen tosiaan pakko odottaa sitä päivää että kuolema tulee itsestään vai onko aivan yhtä oikein se viimeinen päivä itse päättää.
[/lai Hyvää huommenta Pentti!

Olen ensimmäisiä kertoja täällä ja huomasin kirjoituksesi
se oli kuin minun elämääni olisi lukenut.
Täytin toukokuussa 56v. olen ollut 30v.aviossa ja se on mennut omalla painollaan ei mitään suuria tunteita.
Minullakaan ei ole ollut lapsuutta asuin masentuneen äitini ja juopon veljeni kanssa,yhden huoneen asunnossa.Ns.isästäni en halua puhua hän rikkoi käytökselään minun pienen elämäni.
Juoppo veli hakkasi ja ajoi talvenselkään meidät monesti siitä riitäisi paljon kerrottavaa.
Äitini oli takertunut minuun koska hänellä ei ollut muita.
Lopulta päästessäni kotoa elämäni onkin ollut niin ylä ja alamäkiä!
Olen minäkin sisullani mennyt eteenpäin sekä sillä että olen aina miellyttänyt tai sanoisinko mielistellyt muita.
Niin työnantajia kuin sukulaisia koskaan en ole uskaltanut sanoa mitä tosissani ajattelen ja tunnen. Ns. ystävät ovat puukottaneet selkään tilaisuuden tullen siksipä minulla ei ystäviä olekkaan.Sama koskee läheisiäni en ole saanut minkäänlaista tukea tai ymmärrystä vaikka olen heitä kuunnellut myötäelänyt ja jopa auttanut rahallisesti.
Olen elämäni varrella koettanut lopettaa itseni kolme kertaa.
Tuska on ollut niin kova eikä apua ole ollut saatavilla.
Ei silloinkaan kun vatsahuuhtelun jälkeen laitettiin kotia.
Hyvä Pentti nyt minusta tuntuu että meitä tarvitaan vielä olemme varmaan jotenkin
erinomaisia omassa persoonassamme porskutellaan vaan eteenpäin.
Toivottavasti olet vielä täällä sillä haluaisin vaihtaa kanssasi kuulumisia jospa voisimme auttaa toisiamme!
Ja kuule näillä kokemuksilla mitä minulla on ja mitä minulle on tehty niin vieläkin tuolla jossain sydämmen sopukoissa on tunne että jostain meillekkin ystäviä löytyy jotka jaksaa jakaa niin ilot kun surut.
Sinua on koetellut vakava sairaus mutta ajattele niin että on myös monia muitakin
ja he ovat selvinneet,elämällä on tarkoitus olen huomannut nyt sen sillä olisinhan minäkin muuten enkelinä tuolla jossain muista tämä kun menet illalla nukkumaan.
Kaikkea hyvää sinulle ja ilmoittelehan itsestäsi!
ystäväsi ruudun takaa

Hei Pentti52 Sulla on just samanlainen elämä,kuin mulla.Olen memmu52 Turusta. Itse olen aina myös auttanut muita,mut jäänyt itse paitsioon.On monta kertaa myös ollut mielessä,et onko mulla vielä joku tarkoitus täsä elämässä?Ystävät ovat kaikoneet ja jos itse tarvitsisin apua,sitä tuskimpa saan,enkä edes kehtaa pyytää apua toisilta.Mulla tuo masennus on just vähän kovimmillaan ja yritän myös sinnitellä vaan joten kuten eteenpäin,mielialanlääkkeiden avulla.Olen myös yrittänyt tän kautta ja muutenkin hakea edes jotain apua.joten kuten tämä lohduttaa,kun tietää ettei yksin kärsi masenuksesta,ei tarvi hävetä tätä asiaa.Toivotan sulle jaksamista ja muillekin täsä sivuissa oleville.