Mieheni kuoli yllättäen 5 kuukautta sitten. Olen elänyt eräänlaisessa sokissa pitkät ajat ja nyt kun aikaa on vierähtänyt, olen jäänyt ihan yksin suruni kanssa. Muut tuntuu jättäneen yksin, kun luulevat että selviin. Totuus kuitenkin on, että kaikki on rempallaan. En kykene huolehtimaan edes itsestäni. Välttelen ihmisiä, ei kai ne tiedä tästä. Illalla itken itseni uneen ja aamulla tuntuu, etten millään jaksais kohdata tulevaa päivää. Olen todella masentunut ja toivoton. Itkeskelen päivät pitkät. Ei tunnu olevan mitään tarkoitusta elämällä.
Olen hakenut kyllä apua. Käyn mtt:ssä juttelemassa pari kertaa kuukaudessa, mutta sekin menee lähinnä vaan itkemiseen. Olen ollut jopa psyk.sairaalassa 2 kuukautta pahimman sokin aikaan. Mutta mikään ei tunnu auttavan. Syön lääkkeitä kourakaupalla sairauteeni (skitsoaffektiivinen psykoosi, masennusoireinen muoto), ja se on siltä osin hallinnassa. Tuskaa ne ei vaan vie pois.
On ollut avo- ja avioeroa. Tyttäreni on jo aikuinen ja onneksi hänen elämänsä on hyvällä mallilla. Mutta aina ei ole ollut niin, kun isäpuolensa hyväksikäytti häntä ja minulta otettiin tyttäreni pois, kun en tajunnut erota ajoissa silloisesta miehestäni. Nää on vaikeita asioita, ja nyt nykyisen surun myötä nousevat entisetkin kokemukset mieleeni.
Miksi elämä on niin julmaa? Mitä järkeä elämällä on? Näitä kyselen itseltäni ja pääni on haljeta, kun vastausta ei tunnu löytyvän.
En tiedä, vastaako kukaan, mutta toivoisin niin. Toimintakyky on täysin mennyt. Tänään tosin sain niin paljon aikaan, että kävin suihkussa. Tässä tilanteessa sekin on suuri asia. Sairaalaan patistavat, mutta en voi mennä, kun en kykene ottamaan enempiä laskuja vastaan, entisetkin on rästissä. Tytär käyttää kaupassa. Olen aivan toivoton. Masennuskausia on ollut ennenkin, muttei mitään tällaista, etten kykene toimimaan millään tavoin. Kuolla haluisin, vaan ei ole rohkeutta senkään toteuttamiseen.
Heippa
No minä vastaan sinulle ja toivottavasti olisi apua.
Niin onhan tuossa sinulla ollut elämässä harmia ja vaikeuksia ihan liijankin kanssa.
Mutta kyllä minäkin toivoisin että kävisit ammattiauttajan luona lääkärissä ja terapiat jne
sillä minun mielestä tarvitsisit ammattiapua ja jos ei hoida sairautta niin
ajan oloon ne vaan pahenee.
Oletkos käynnyt sosijaali toimistossa kysymässä niin saisit toimeentulo tukea
( sairauden hoito on ihmisen perus tarpeita )
Hyvä kun sinulla on tyttäresi auttamassa niin sekin on plussaa.
Onkos sinulla muita ystäviä / kavereita niin et tarvitsisi olla yksin???
Kaunista alku vuotta sinulle
Hei Enkelinsiipi,
Mene ihmeessä sairaalaan, tuntuu ettet yksinäsi selviä sairautesi kanssa. Maksuista voit puhua sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa, käsittääkseni varattomien maksut hoitaa sossu. Älä jää kotiin makaamaan, se on tosi huono ratkaisu. Voimia sinulle.
Hei enkelinsiipi 62!
En tiedä onko minun vastauksestani mitään iloa sinulle mutta ainakin voin kertoa että kirjoituksesi kosketti. Tiedän myös mitä on menettää läheinen ihminen.
Ja vaikka se kuulostaakin niin kliseeltä, niin totuus on että aika kyllä auttaa suruun. Surua ei voi kiirehtiä eikä sitä kannata jättää väliin. Ei pidä yrittää väkisin sitä unohtaa ja olla reipas vaikka sydänjuuriaan myöten oikeasti raastaa. Minulla on nyt mennyt tuosta menetyksestäni reilut kaksi vuotta ja yhä näen unia hänestä silloin tällöin. Kyseessä oli tätini joka oikeastaan oli äitini ja hän oli jo vanha ja sen vuoksi monet ajattelee että se tuntuisi helpommalta mutta se ei sitä ole. Kun on elänyt toisen ihmisen matkassa tässä elämän polulla pitkään niin on syntynyt kovin paljon muistoja, jotka itkettävät kun tulevat mieleen. Niin varmasti sinunkin kohdallasi. Mutta voisitko uskoa siihen että jonain päivänä nuo muistot saavat hymyilemään ja olemaan kiitollinen kun sai tutustua tuohon ihmiseen.
Sinulla on vaikeuksia ollut mutta kun selvisit niistä niin varmasti selviät tästäkin. Se vaan ottaa aikaa.
Kunpa voisin jotenkin auttaa sinua.
Olen surkea lohduttaja ja kirjoittaja mutta tarkoitus on hyvä. Onnistun turhan usein kirjoittamaan jotain mikä ymmärretään toisin kuin tarkoitin.
Kerrot että sinulla on tytär. On hienoa että on joku läheinen joka välittää. Minulla on kaksi poikaa, joita ilman en olisi kestänyt.
Lämpimiä ajatuksia sinulle 🙂🌻
Hei,
Toivon että toipuisit surustasi. Anna surun tulla, se varmaan tekee kipeää se sureminenkin
ja useinhan on niin että vanhat surut ja tuskat aktivoituvat ja se on ikävää.
Mitä jos menisit sairaalaan tai päiväsairaalaan vähäksi aikaa?
Onko sinulla ketään tukena?
Laskuihin saat apua yhteiskunnalta, älä sitä huoli.
Eikös sosiaalitoimi kuitenkin voi auttaa noissa maksuasioissa jos oikeasti tarvitsee sairaala-apua?
Voin vain kuvitella, kuinka pahalta sinusta tuntuu. Olisin halunnut vastata jo aiemmin, mutten tiedä mitä sanoa. Ei oikein ole sanoja. Mutta se tiedä, että elämä kantaa vaikeinakin hetkinä. Olen todella surullinen puolestasi.. Halauksen antaisin nyt jos vain voisin. Mutta kirjoittele tänne kaikkea, ehkä sekin hiukan edes auttaisi? Minua ainakin kiinnostaa kovin kuulla, miten sinulla menee.
Hae ihmeessä apua, ja missään nimessä älä tee itsellesi mitään. Uskoisin auringon vielä joku päivä paistavan, vaikkei se tällä hetkellä todellakaan siltä tunnu. *hali*
Sellainen vielä, että ei ole mikään häpeä kertoa läheisilleen, ettei jaksa. Se on vahvuutta. Kerro, että tarvitset läheisiäsi ja että sinulla on todella paha olla. He kyllä todennäköisesti ymmärtävät.
Kiitos, ihmiset rakkaat! Ei ne sossusta anna mitään, mun eläke on sen verran yli toimeentulorajan. On yritetty ennenkin. Diakonitoimisto avusti viimeksi jonkin verran, mutten kehtaa nyt mennä sinne kerjuulle.
En ole kertonut kuin yhdelle ystävälle tilanteestani, se kyllä pitää yhteyttä. Pyysi käymään, mutta en jaksa lähtä. Olen muutenkin sellainen, että kun on murheita, vetäydyn yksikseni. Se on paha tapa, mutta kun tuntuu, ettei ne tajuu, jos yritän selittää.
Tein silti toimintasuunnitelman: jos huomenna jaksais hiukan siistiä paikkoja ja ylihuomenna leipoa. Suuria on suunnitelmat, enkä mene vannomaan, että ne toteutuisivat.
Toivon sinulle kovasti jaksamista! Olen itse mennyt sellaisen mankelin läpi kahden vuoden aikana, että ihmettelen, että olen edelleen tässä....
Usko minua vaikka tiedän, että se nyt sinusta varmaan tuntuu uskomattomalta; kyllä elämä kantaa, jos vähänkin siihen uskoo!
Jos sinulla on tosi ystäviä niin kerro heille ja jaa murheesi, se helpottaa, usko minua!
Eikä koskaan elämä ole niin huonosti, että pitäisi edes ajatella itsensä lopettamista aina pitää edes yrittää löytää se oljenkorsi jonka avulla selviää eteenpäin!
Haluaisin kovasti olla tukenasi, kerro jos sinäkin sitä haluat niin yritän auttaa sinua sen minkä voin!!!
Paljon voimahaleja sinulle!!!☺️❤️
enkelinsiipi62 kirjoitti 4.2.2011 17:39
Kiitos, ihmiset rakkaat! Ei ne sossusta anna mitään, mun eläke on sen verran yli toimeentulorajan. On yritetty ennenkin. Diakonitoimisto avusti viimeksi jonkin verran, mutten kehtaa nyt mennä sinne kerjuulle.
En ole kertonut kuin yhdelle ystävälle tilanteestani, se kyllä pitää yhteyttä. Pyysi käymään, mutta en jaksa lähtä. Olen muutenkin sellainen, että kun on murheita, vetäydyn yksikseni. Se on paha tapa, mutta kun tuntuu, ettei ne tajuu, jos yritän selittää.
Tein silti toimintasuunnitelman: jos huomenna jaksais hiukan siistiä paikkoja ja ylihuomenna leipoa. Suuria on suunnitelmat, enkä mene vannomaan, että ne toteutuisivat.
Otappa vaan ja mene sinne diakoniatoimistoon kerjuulle, siellä ei katsota sinuakaan kieroon.
mutta kovia olet kokenut, niin kovia, että harva kestäisi, mutta ota yhteyttä sairaalaan jos masentaa ja hanki lääkitys sekä psykiatri, myös seurakunnan papit ovat hyvää keskusteluapua.
muistan sinua rukouksin,.
Hei te kaikki! Ootte suurena apuna, ei siinä sen kummempia sanoja tarvita. Tiedän nyt että jotkut jossain toivoo parasta. Ja kiitos Mummikka avun tarjoamisesta, en vaan tiedä miten se onnistuu.
Olen hiukan saanut siistittyä paikkoja. Mieli ei ole ollenkaan korkealla, mutta sentään jotain olen saanut tehtyä. Jostain näköjään sitä voimaa edes hiukkasen tulee. Itken ja yritän pakertaa. Tajuan, että jotain täytyy tehdä. Jostain aloittaa, vähä kerrallaan. Kun mielikin vaan tulisi mukana.