Elämän monet vaikeudet
Hei,
Olen 25- vuotias nuori nainen. Isäni kuoli keväällä monta vuotta syöpää sairastettuaan. Jo sairausaika oli todella raskasta aikaa. Se vei kaikki voimani. Varsinkin viimeinen syksy ja kevät. Isän tila huononi koko ajan. Se oli todella raskasta, kun syksyllä hoidot lopetettiin ja sanottiin,että ei ole mitään tehtävissä. Kokeilimme vielä vaihtoehtohoitoja, jotka hetkeksi auttoivatkin.Lopulta ei sitten kuitenkaan. Raskasta oli se, että aina välillä annettiin toiveita ja sitten taas mentiin askel huonompaan, kunne tuli vain askeleita huonompaan. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä, kun sanon, että suren vieläkin todella paljon. En itsekäään osaa sanoa muuta kuin, että on hirveä ikävä.Kaikki sanoo, että kyllä se ajan kanssa menee,mutta itsellä tuntuu, että kipu vain kasvaa. Suru ja oma masennus on johtanut moniin muihin asioihin elämässäni, jotka myös painavat.
Tietenkin takana painaa muutama vanhakin asia. Sykystä kevääseen olen lihonnut 10 kg. En pysty hallitsemaan ollenkaan syömistäni. Syön suruuni. Tulee ahmimiskohtauksia. Sen jälkeen tulee itseinho ja kamala olo.Eli oikeasti syöminen ei edes auta mitään, mutta en pysty lopettamaankaan hallitsematonta syömistäni. Olen koittanut puhua tästä muutamalle läheiselleni. Mutta he sanovat vain, että pyri syömään säännöllisesti yms. niin kyllä sä pystyt hallitsemaan syömistäsi ja laihduttamaan. Ei tunnu vain olen niin helppoa….
Lisäksi vaivaa se, että äitini löysi uuden miehen reilu 2 kk isän kuoleman jälkeen. En pysty vain kovin helposti käsittämään miten surutyön pystyy tekemään niin nopeasti.Itsellä se on täysin kesken. On todella hienoa, että äiti on onnellinen. Enkä todellakaan halua, että äiti olisi koko elämäänsä yksin,mutta se tuli vaan todella nopeasti. Mieskin on ihan mukava, mutta silti haluaisin, että kaikki olisi ennallaan, että isä olisi elossa ja mitään uutta miestä ei olisi. Lisäksi välini äitiin ovat aina olleet hieman ongelmaiset. Olen aina ollut ns. Isän tyttö. Äiti on aina ollut aika kova arvostelemaan elämääni ja jotenkin kaikkia yrityksiäni mollannut. Tulin kyllä toimeen ja teemme asioita yhdessä ja puhumme arkisista asioista ja joskus olemme puhuneet myös aremmistakin asioista, mutta jotenkin ei ole niin hyvää yhteyttä. Äiti ei ole oikein koskaan esimerkiksi avautunut omista ongelmistaan vaikka on joskus ollut masentunut ja eikä koskaan siitä miltä häneltä tuntui isän sairastelu tai mitään…Välillä tuntuu, että välimme ovat todella hyvät, mutta sitten kuitenkin joku pieni kivi kaihertaa…en tiedä onko se vain normaalia äiti- tytär suhdetta? Jotenkin äiti ei kerro tekemisistään eikä tunnu niin kauheen kiinnostunut olevan. Soittelee aika harvoin yms. Tuntuu, että ei kysy jostain lapsia koskevista asioista ollenkaan meiltä vaan toimii täysin oman pään mukaan.
Lisäksi elämässäni on tapahtunut monenlaista muuta, josta en ole kunnolla päässyt yli. Olen ollut koulussa, jossa ammuttiin oppilaita. Olen sen takia kyllä käynyt psykologilla, mutta kyllä se kuitenkin elämää aina varjostaa.
Olen oikeastaan aina ollut aikamoisen kriittinen itseäni kohtaan ja koittanut jaksaa tehdä aina kaikkea mahdollista. Oikeastaan koko aikuisikäni olen ollut töissä ja opiskellut samaan aikaan. Tekisi mieli irtisanoa itsensä töistä, kun tuntuu vain, että en jaksa. mutta jotenkin en vaan voi, kun sitten ei ole rahaa elää. Lisäksi minulla alkaa taas uudet opinnot syksyllä.joihin todella haluan mennä, mutta jotenkin tuntuu, että nyt ei riitä voimia niihin.
Oma itsetunto on aika maassa. Itkettää usein ja tekisi mieli käpertyä vain piiloon maailmalta. Ei ole oikein kauheasti ystäviä.Muutama on, mutta ei aina viitsisi heidän kanssaan vain synkistellä, joten yritän sitten mennä iloisesti heidän mukanaan. Omalle terveydellenikin pitäisi tehdä jotain. Jaksaa liikkua ja muuta, mutta ei vain jaksa. Viime vuonna ilmoittauduin maratonillekin kun silloin sain nautintoa liilkunnasta ja ajattelin, että tänä syksynä voisin juosta maratonin kun silloin juoksu kulki hyvin. Nyt en ole kuitenkaan ollenkaan jaksanut harjoitella ja painoakin tosiaan tullut lisää, joten ei siitä juoksemisestakaan oikein mitään tule. Tämä nyt on aika pieni murhe, mutta surettaa silti kun matkasta on maksanut 800 euroa. Tulee vain niin pettynyt olo itseensä kun ei pystynytkään harjoittelemaan niin, että voisin sinne mennä….
Asetan itselleni aika paljon kaikkia tavoitteita ja riman pidän korkeella. Miten ihmeessä sitä pystyisi hölläämään kun sitten kuitenkin on unelmia, jotka vaativat kovaa työtä? Miten saisi niitä kriteereitä lasketttua ja ajatukset kasaan… Hermostun nykyään todella helposti ja olen ärtynyt. En oikein jaksa nauttia. Muuta kuin silloin jos minulla on pitkään ollut vapaata ja saan todella levännneenä tehdä jonkun yhden mukavan asian. Muuten tuntuu, että stressaannun kaikesta ylimääräisestä. Käyn kyllä töissä ja siellä nyt jotenkin jaksaa ja poikaystävän kanssa menee hyvin, mutta sitten yksin iltaisin romahdan täysin ja ahmin vaan ja itken. Tuntuu, että työ vie loputkin voimat ja ei todellakaan jaksa edes pienelle kävelylle lähteä vaikka se voisikin piristää. Valvon vain yöt koneella tehden jotain turhaa enkä saa oikein nukuttua.Aamuisin sitten väsyttää hirveesti kun tarvii lähteä töihin. En saa mitenkään elämästäni enää kiinni. Tuntuu vain, että kaikki asiat kasaantuu ja ainoastaan joku täydellinen irtiotto innostaa…mutta sitten toisaalta sekin ahdistaa… Elämä on yhtä päättämättömyytta ja asioiden pohdiskelua liian monelta kantilta ja ahdistuen ihan pienistäkin asioista….
Ärsyynnyn muun muassa jostain pienistä aikataulumuutoksista elämässäni ihan hirveesti ja välillä muista ihmisistä. Haluisin liikkua, koska tiedän että siitä tulee hyvä olo,mutta ei ole ollenkaan voimia lähteä mihinkään. sitten yritän turruttaa pahaa oloani syömällä epäterveellisesti. Tuntuu, että niin moni asia on lukossa, että en tiedä mistä alkaisin niitä aukaisemaan?
T: Anna Ellen
Moikka Anna Ellen!
olisi varmaan hyvä, jos löytäisit jonkun turvallisen terapeutin jonka kanssa voisit alkaa asioita purkamaan. sulla on niin paljon raskasta tapahtunut, että niiden läpikäyminen on pitkä prosessi, mutta se kannattaa. pikkuhiljaa asiat ja syyt alkaa selvitä, ja omia tunteita nousee esiin ja voi itkeä itkujaan loppuun asti...
oimia sinulle, ite olen nyt niin heikossa jamassa että en jaksa pitemmin kirjoittaa, mutta toivon sulle kaikkea hyvää ja siunaan sinua.
Animi
Hei Anna Ellen!
Kiitos viestistä - tai oikeastaan kirjeestä. Sulle on tapahtunut todella paljon kaikenlaista, enkä siksi ihmettele, että koet itsesi väsyneeksi. Se on ihan normaalia tällaisessa tilanteessa.
Oma äitini kuoli yli kolme vuotta sitten, ja vieläkin minä suren ja itken ajoittain. Ei suru lähde pois käskemällä, vaan elämällä ja suremalla. Isäsi kuolemasta on todella lyhyt aika, minkä vuoksi ajattelen, että Sinun suruprosessisi on aivan alussa.
Kun rakas läheinen ihminen kuolee, kyllä se itkettää ja se saakin itkettää. Sulla on lupa tunteisiisi, myös itkuusi. Ärtyneisyys on aivan normaalia surun kanssa kamppaillessa. Se on merkki siitä, että menettämäsi ihminen on ollut Sinulle tärkeä. Kaikki tunteet tuossa tilanteessa ovat sallittuja ja normaaleja, vaikka jotkut niistä olisivatkin Sinulle hieman outoja tai uusia.
Voi, kunpa osaisin sanoa Sinulle jotakin viisasta, mutta... Sinun pitäisi päästä purkamaan tunteitasi ja suruasi jonkun terapeutin tms. luokse. Niin minäkin olen purannut toiselle ihmiselle tunteitani ja suruani. Olen keskustellut myös papin kanssa, ja se on ollut erittäin arvokasta ja lohduttavaa. En halua tyrkyttää Sinulle mitään hengellisiä asioita, mutta haluan vain sanoa, että papillekin voi purkaa tuntojaan elämän eri tilanteissa, myös surussa. Tärkeintä on, että tulet ymmärretyksi ja kuulluksi.
Toivon ja rukoilen, että voisit turvallisin mielin tutustua suruusi ja tunteisiisi tässä uudessa elämäntilanteessasi. Ja haluan vielä sanoa, että surun keskellä on lupa tuntea myös iloa ja jopa nauraa, jos sellaisia asioita tulee eteen. Suru on itsessään niin raskas prosessi ihmisen elämässä, että jos sen keskellä kokee keidashetkiä, niistä on lupa nauttia.
Toivotan Sinulle, Anna Ellen, hyvää ja virkistävää kesää!
Hei taas, Anna Ellen!
Kommentoin vielä viikko sitten kirjoittamaasi viestiä.
Kerroit, että painosi on noussut 10 kg vaikeiden elämänvaiheittesi keskellä. On tietysti kurjaa, jos paino pääsee nousemaan useita kiloja, mutta älä murehdi tätä asiaa tällä hetkellä liikaa. Sinulla on aivan tarpeeksi muitakin asioita, joiden työstämiseen kuluu paljon energiaa. Ole tässä vaiheessa armollisempi itsellesi, ja pudota niitä ylimääräisiä kiloja vasta sitten, kun muuten olet paremmassa kunnossa ja olet päässyt surutyössäsi eteenpäin. Toki kannattaa liikkua ja ulkoilla, sillä se tekee hyvää, mutta painonpudotusprojekti vaatii henkistä energiaa, jota tällä hetkellä tarvit moniin muihinkin asioihin.
Kerroit lisäksi seuraavaa: "Äiti ei ole oikein koskaan esimerkiksi avautunut omista ongelmistaan vaikka on joskus ollut masentunut ja eikä koskaan siitä miltä häneltä tuntui isän sairastelu tai mitään..." Voi tuntua kurjalta, kun huomaa, että läheinen ei voi hyvin, mutta hän ei kuitenkaan puhu asioistaan; se voi olla raskasta tyttärelle. Vaikeissa elämänvaiheissa puhuminen yleensäkin voi olla vaikeaa, ja tämä vaikeus voi korostua lähisuhteissa: Ei ole helppoa kertoa lapsilleen, että on masentunut. Myös surun ilmaiseminen voi olla vaikeaa, jos perheessä ei ole totuttu ilmaisemaan tunteita. Joskus voi olla helpompi puhua tunteistaan ja surustaan aivan vieraalle ihmiselle, ja sekin meidän on hyväksyttävä. Toivoisin vain, että äitisi löytäisi jonkun kanavan, jota kautta hänkin voisi tuulettaa tunteitaan ja ajatuksiaan. Ja mistä me tiedämme, vaikka hänellä sellainen kanava jo olisikin...
Sitten kerroit viestissäsi myös siitä, että koulussasi ammuttiin oppilaita. Kouluväkivalta on vakava asia ja ampumistapahtumat ovat sen ääriesimerkkejä. Kouluampumiset järkyttävät kouluyhteisön lisäksi koko yhteiskuntaa, sillä paikan, jossa tämä kaikki tapahtuu, pitäisi olla eräänlainen "hyvien elämäneväiden jakopaikka". Kun tällaisessa paikassa sitten tapahtuukin jotakin traagista, niin kyllä se jättää jälkensä itse kuhunkin yhteisössä toimivaan. Kun turvallisuutta ja henkeä uhataan, ei siitä toivu hetkessä, ja aina jää jokin muisto asiasta. Tärkeintä kuitenkin olisi, että saisit käsitellä tätä asiaa riittävästi, jotta siihen liittyvä ahdistus voisi vähetä tai hävitä kokonaan.
Toivon sydämestäni, että löytäisit itsellesi sopivan purkupaikan, sillä Sinun ei tarvitse kantaa kaikkea tätä yksin.
Hei Anna-Ellen! Kun lueskelin tekstiäsi tuli ekana mieleen että tarvitset ison lämpimän halauksen. Tässä virtuaali-halaus. 🙂
Kirjoitit että äitisi on nopeaan löytänyt toisen, (ja vaikka haluat hänen olevan onnellinen) se tuntuu sinusta jotenkin ikävältä.
Älä ole tästä itsellesi ankara, se on ymmärrettävää; olithan isän tyttö ja surutyösi on vasta alkutekijöissään. Kun itse suree niin ei haluaisi minkään "pilaavan" rakkaan ihmisen muistoa ja suremista. Äitisi uusi ystävä ei kuulu yhtälöön joten siksi se on vaikea pala sulatettavaksi.
Toivon kovasti voimia ja lempeää tuulta lievittämään surussasi.
Hei,
Kiitos paljon tuesta ja ihanista sanoista 🙂 Olen yrittänyt etsiä itselleni terapeuttia, mutta jotenkin kauhean vaikeaa.Kun olen muutamalla käynyt elämäni aikana, mutta jotenkin puheyhteys ei ole kunnolla syntynyt. Se on minulle hyvin tärkeä asia, että terapeutti tuntuu turvalliselta. Yritän todella löytää sellaisen, koska suruni on vain todella suurta. Onneksi välillä on päiviä parempia, mutta kyllä sitä silti mieli on hyvin sekaisin.
Vaeltaja-ihmettelijä: en pelkää hengellisiä asioita. Isän kuolema vahvisti oikeastaan uskoa tuonpuoleiseen, koska hän kertoi todella ihanasti viimeisenä päivänään, että hän on nähnyt valon ja iankaikkisen elämän ja hän tietää, että hän on menossa hyvään paikkaan. Uskomaton kokemus nähdä näitä rajakokemuksia
Kiitos myös muille lohduttavista sanoista. Oli tärkeä asia kun joku sanoi, että saan tuntea niitä asioita mitä tunnen ja minä saan surra vaikka äidilläni olisikin uusi mies. ja jotenkin tuo muiston "pilaaminen" kolahti todella. Jotenkin haluaisin elää vain siinä haavekuvassa, että äitä rakastaa isää ja mikään vanha asia ei muutu. Että muutkin muistelisivat isää kuten minä. Eikä unohtaisi häntä.
T:AnnaEllen
Hei, AnnaEllen!
Sopivan terapeutin löytäminen on erittäin tärkeä asia. Se vie joskus aikaa, mutta siihen kannattaa panostaa. Terapia-asiakkaan täytyy voida kokea olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi, kun hän käsittelee vaikeita asioita, myös suruaan. Joskus voi joutua etsimään pitkäänkin, ennen kuin sopiva terapeutti osuus kohdalle. Ei ole myöskään mitenkään hävettävää todeta, että jonkun terapeutin kanssa työskentely ei suju, sillä niinkin voi tapahtua. On vain hyvä miettiä, miten ilmaisee asian "terapeuttiehdokkaalleen".
Olen uskovainen "vaeltaja-ihmettelijä". Usko Jeesukseen on minulle perusta, jolle elämäni rakentuu. En kuitenkaan halua enkä saa tyrkyttää vakaumustani toisille, mutta en aio myöskään kieltää sitä todellisuutta. Jeesus on tuonut minulle lohdun elämäni vaikeuksien keskelle, vaikka Hän ei olekaan niitä aina poistanut. Siksi se onkin niin ihmeellistä, siis koko tämä elämä. Vaikka olen uskovainen, olen joutunut syömään (luetaan: saanut syödä!) masennuslääkkeitä ja olen ollut myös psykiatrin hoidossa. Ei usko varjele elämän kivuilta, mutta se antaa rohkeuden ja toivon kaiken tämän keskelle.
Kun oma äitini kuoli yli kolme vuotta sitten, meitä jäi seitsemän aikuista lasta suremaan äidin kuolemaa. Ja kaikki me olemme surreet ja käsitelleet asioita eri tavalla, ja meillä on joistakin asioista myös erilaisia näkemyksiä ja tunteita, mutta niin saa ollakin. Meillä kaikkillahan oli oma ainutkertainen suhde äitiimme, joten myös muistomme ovat ainutkertaisia.