Elämää ja ihmisyyden tuskaa pohtimassa
Kerron ensin taustaa:
Lapsuus meni lähinnä kärsiessä viinan viemän yh-äidin väkivallasta minua kohtaan. Humalassa hän yleensä oli mukavampi kuin selvin päin. Henkinen haukkuminen ja alistaminen oli arkipäiväistä. Selkään sai milloin milläkin – itse haettu risu ulkoa – kämmen – vyö – koriste esine ja muistanpa hämärästi myös nyrkillä naamaan tönimistä ja sormella ohimoon tökkimistäkin. Syyksi saattoi riittää se, kuten eräänkin kerran ollessani 10-vuotias, etten ollut muistanut tai ehtinyt tehdä jotain sille päivälle annetuista kotitehtävistä (imurointi – luutuaminen – pölyjen pyyhkiminen – kukkien kasteleminen – tiskaaminen) tai etten vain niskuroimatta totellut. Itkeäkään ei oikeastaan saanut. Siitäkin rangaistiin. 😭
Jos minua ei pahoinpidelty, sai äitini kokea väkivaltaa vuosien aikana vaihtuvilta miehiltään, lähes poikkeuksetta jokaiselta heistä. Eräänkin kerran jouluattona mies kiersi meitä ympäri hullun kiilto ja vihan virne kasvoillaan, puukko kädessä. Minut äitini oli ottanut kilvekseen eteensä, koska pelkäsi. Eikä ollut ensimmäinen kerta kun hän asetti minut pelkonsa eteen.
Nuoruus meni kotona tapellessa, eikä koulunkäynti maistunut. Kaverit olivat lähinnä jonkin sortin kohtalotovereita joten yhdessä kokeiltiin huumausaineita ja ajauduttiin itsetuhoisille urille. Minä viiltelin itseäni, join paljon ja tilaisuuden tullen ajelin humalassa kortittomana. Kävin kertomassa kotitilanteeni sosiaaliviranomaisille, mutta ilmeisesti sanomisiani ei otettu vakavasti, koska kukaan ei edes jutellut äitini kanssa. Sain tarpeekseni sivuuttamisesta – minun ajatukseni eivät koskaan olleet tärkeitä. Äitini potkut mahassa ja selässäni olivat hyvässä muistissa. Itselleni annettu lupaus kostosta kyti vaativana. Pahoipitelin äitini riidan päätteeksi 🤕 ☺️ ja olin tyytyväinen tulokseen: kaksi mustaa silmää ja tukassa hiukseton läntti johon ei muutamaan kuukauteen kasvanut hiuksia takaisin. Sain siitä lähtien myös olla rauhassa. Kun hän pari kertaa vielä sen jälkeen yritti käydä päälle, riitti nyrkin kohotus muistuttamaan uudesta valtajärjestelystä.
Aikuisena menin terapiaan, nuorempana luottamusta ei siihen vielä ollut yrityksistä huolimatta. Päätin rakentaa itselleni terveen elämän, koska tiedostin edelleen eläväni suuressa, vihan makuisessa katkeruudessa äitiäni ja hänen kaltaisiaan kohtaan. Läheisyys ja seksi tuotti myös ongelmia. Kärsin suunnattomasti ja silti minun piti todistella tuskaani ennenkuin psykiatriset hoitajat näkivät ongelmani mielestäni tarpeeksi vakavasti. 😮 Taas sain vaatia huomiota, vaikka loppujen lopuksi siellä ihmeteltiin miten voin olla selvinnyt kokemuksistani ”näinkin vähillä traumoilla”.
Nyt:
Olen elänyt tovin ilman lääkitystä joka määrättiin sosiaaliseen ahdistukseen ja minulla yh-äitinä on pieni lapsi, joka on muuttanut maailmani täysin.
Ennen en välittänyt muiden mielipiteistä juurikaan: join edelleen aina kerralla liikaa ja saatoin tapella, flirttailin hävyttömästi ja harrastin yhdenillan suhteita. Selvinpäin mölisin vihassani ties milläkin palvelutiskillä kun asiat eivät sujuneet kitkattomasti tai mielestäni oikeudenmukaisesti. Toisin on nykyään, kun lapseni vuoksi haluan ettei kenelläkään olisi mitään liian negatiivista sanottavaa hänen äidistään. Lapseni on tärkein kaikista tässä maailmassa. 😍
Kertokaapa te ihmiset ajatuksistanne ja näkemyksistänne siitä mikä on nykyinen ongelmani? Voiko olla että ongelma olisikin muissa eikä minussa? Itse en tunnu tavoittavan tätä yrityksistä huolimatta. 😐 Millaisessa maailmassa me elämme? Millaisia ihmiset ovat? Miten tähän kaikkeen tulisi suhtautua ja kuinka opettaa itsensä siihen?
Tein tosiaan täyskäännöksen lapsen syntymän jälkeen. Viimeisetkin vuosia sitten aloitetun projektin rippeet tuntuvat jääneen taakse: huonot ihmissuhteet, päihteet ja liiallinen alkoholin käyttö (sain 12vuotiaana aloitetun tupakanpoltonkin lopetettua yli 10vuoden sauhuttelu jälkeen) Työpaikoilla – kouluissa ja palvelutiskeillä valittaminen sekä vaatiminen on jäänyt 🙂👍 Jopa pornon katsominen on nykyään iljettävää.
Mutta
– En kuitenkaan pidä ihmisistä, vaikka ihmisyyden näenkin inhimillisenä (onko tässä tolkkua?) Kauhistelen esimerkiksi uutisotsikoita sodista ja ihmisten muista julmuuksista jotka ulottuvat aina väkivallasta kieroutuneeseen manipulointiin ja oman eduntavoitteluun muiden ihmisten, luonnon ja eläinten kustannuksella. Siis todellakin kärsin näistä ☹️ Saatan menettää yöuneni kun mietin millaisessa maailmassa elämme ja kuinka vähän sen eteen teemme muutoksia.
– Olen lähes yksin. Vaikka olen syvästi tunteva ja ystävyyttä aidosti kunioittava persoona (joka on tähänkin päivään asti joutunut etsimään rakkautta ja hyväksyntää) haluan yhä harvempien ihmisten kanssa pitää yhteyttä muutoin kuin pinnallisesti kahvilla käyden ja tämä mielestäni johtuu vain siitä, etteivät ihmiset mielestäni aidosti välitä toisistaan. Ainoastaan kun haluavat toisiltaan jotain kuten seuraa yksinäisyyteensä he ottavat yhteyttä. Eivät seuraa seuran itsensä takia. En voi sietää ja hyväksyä sellaista vaikka koko yhteiskunta tuntuu perustuvan vastaavanlaiselle käytökselle ja suhtautumistavalle.
– Jätin äitini ja hänen kaksi siskoaan, jotka väittivät minua valehtelijaksi (kun kerroin lapsuuden kokemuksistani) ja vaikeaksi lapseksi joka on tehnyt itsensä inhoamisen helpoksi jopa omalle äidilleen. Näen tuollaiset kyseenalaistamattomat lojaalit ihmiset ihmiskunnan tuskanluojina, koska he eivät oikeasti etsi totuutta. Hauavat vain helppoja vastauksia ja olla oikeassa. Ikävä kyllä näen suurimman osan ihmisistä olevan tuollaisia. Sen olen kokenut vuosien mittaan, missä vain olen kulkenutkaan.
Olen alkanut etsiä lohtua uskosta. Maailma toden totta vaikuttaisi olevan saatanapanettelijan leikkikenttä. Onko muita vaihtoehtoja?
Hei, Kasvu!
Todella monet ajatuksesi muistuttavat minun mietteitäni tästä maailmasta. En ole tosin tullut loukatuksi niin hirveällä tavalla kuin sinä (kuinka röyhkeästi sinua on kohdeltukaan!), mutta en itsekään koe, että minua olisi arvostettu niin kuin ihmistä tulee arvostaa. Esimerkiksi peruskouluaikoihin ihmisten kyllästyttyä minuun he alkoivat kohdella minua kuin roskaa. Tunsin, etten ole heidän silmissään enää edes ihminen: olin vain joku merkityksetön olento, jota saa kohdella miten ikinä haluaa.
Olen iloinen siitä, että kaikesta huolimatta menet eteenpäin. En oikeastaan tosin itse tiedä, miksi edes jatkaa koko elämää, mutta silti tässä porskutellaan eteenpäin. Millään ei tunnu olevan väliä, mutta mitä muutakaan tekisin kuin eläisin. Vähän sama ilmiö kuin kaikessa muussakin toiminnassani: teen kaikki asiat siksi, etten keksi muutakaan tekemistä.
Nytkin yritän saada ylioppilastutkintotodistuksen ihan vain siksi, etten tiedä, mitä muutakaan tekisin. Todennäköisesti lakin saamisen jälkeen pyrin yliopistoon, koska en tiedä, mitä muutakaan tekisin. Tai siis, eihän ammattikorkeassakaan ole mitään alaa, mikä kiinnostaisi minua, joten miksei saman tien opiskella ja pyrkiä yliopistoon? Vaikkei sielläkään varmaan ole mitään erityisen kiinnostavaa, on siellä kuitenkin jotain kiinnostavampaa kuin ammattikorkeassa.
Sama juttu koko elämän kanssa: elän, koska en keksi muutakaan. Voisihan sitä kuollakin, mutta ei kuolemakaan kiinnosta minua yhtään sen enempää. Elämä on pienempi paha kuin kuolema, siksi kai jatkan elämistä.
Haluaisin muuttaa maailmaa, mutta miten minä sen muka voisin tehdä? En pystynyt auttamaan masentunutta isääni tai ahdistunutta äitiäni. En pystynyt auttamaan veljiäni. En pystynyt auttamaan koulukiusattuja koulukavereitani. Eikä kukaan pystynyt auttamaan minua, kun minua kiusattiin. Kaikki ovat niin avuttomia, enkä koe, että voisin auttaa ketään.
Olen tullut siihen tulokseen, että maailman luoja on välinpitämätön ja omaa etuaan tavoitteleva olento. Se haluaa, että maailma palvelee hänen tahtoaan, mutta ei kuitenkaan kerro kellekään, mitä se haluaa ihmisten tekevän täällä olemassaolonsa aikana. Ihmiset kärsivät, mutta se ei välitä siitä, se välittää vain siitä, että lopputulos on sen kannalta edullinen.
Mitä väliä siitä, vaikka moni ihminen tulisi raiskatuksi, kaltoinkohdelluksi, kidutetuksi tai tapetuksi. Tärkeintä, että ihmiskunta kehittyy sen haluamaan suuntaan. Yksilön kärsimyksellä ei ole paskankaan väliä, kunhan suurin osa ihmisistä kokee elämänsä merkityksellisenä ja näin kehittää ihmiskuntaa luojan haluamaan suuntaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kenen mukaan? Sen mukaan tietenkin. Ja vielä pitäisi olla kiitollinen jumalalle siitä, että on "saanut" syntyä tänne.
IisaMari.
Kiitos vastauksestasi.
Sen verran minä olen lohdutusta jo kaivannut, että olen ehtinyt tutkiskella kristinuskoa, eikä siinä taida olla kyse siitä, että jumala haluaisi pahaa, vaan mielestäni sanoma on: Jumala on rauha ja rakkaus ja maailmaa hallitsee Saatana panettelija, vaikka jumala onkin maailman luonut. Eli, jos et ole valpas ja kunnioita alkuperäistä jumalan sanomaa saatana saa sinut pahuuden puolelle, jota maailma tarjoaa yllin kyllin. Voin kertoa lisää jos haluat tietää tai keskustella näistä asioista? Minua ainakin lohduttaa ajatus oikeudenmukaisuudesta koska en usko, että yksikään ihminen voi hallita maailmassa oikeudenmukaisesti. Ihmisen perusluonne on itsekäs. Jos et kasvata moraaliasi ja pidä huolta että jälkikasvusikin sen omaksuvat, on tuloksena yhä laajemmin leviävä sekasorron ja itsekkyyden kulttuuri. ..jota ihminen tietysti sokeana tietämättömyydessään kannattaa ja polkee allensa kaiken erilaisen.
Itselläni vuodet ovat vierineet lähinnä kamppaillen ongelmieni kanssa ja yritystä oli nuoruudessa kaikenlaiseen elämänrakentamiseen, mutta minkäs teet kun ongelmat hallitsevat, ovat vallassa ja käyttävät hyväkseen elämäntietämättömyyttä, josta kukaan ei minulle koskaan tarpeeksi kertonut. En arvostanut rahaa. Ainoastaan mielenterveydelläni oli merkitystä ja yritin tehdä itsestäni onnellisempaa ihmistä. Etsin ja kokeilin. Kun epäonnistuin, heti minua arvosteltiin ja tuomittiin. sama on jatkunut aina. Se tietysti sai vielä lisää uskomaan omaan huonommuuteen.
Peruskoulun suoritin hädintuskin rimaa hipoen ja äitini ja monet muut kohtaamani ihmiset olivat saaneet minut uskomaan, etten kyennyt edes ammattia itselleni hankkimaan. (ihmiset ovat puolueellisia) Sain kuitenkin tunnemöykkyäni setvittyä ja hankin tietoa etenkin psykologiasta. Halusin olla onnellisempi ihminen. Päätin rikkoa rajoja ja uskoa itseeni.
Jo etukäteen tiesin mitä minulla oli vastassa kun halusin kertoa ihmisille millaista kohtelua minun rakas äitini oli jakanut. Sitä ei uskottaisi, koska hän on hyvä manipuloija ja sai isänikin selittelyillään uskomaan itseään niinä kertoina kun sain suuni auki ja kerrottua jollekulle aikuiselle jotain kotioloista. Menneisyyttäni käytettäisiin hyväksi: 🙄 hän on se kamala narkomaani kakara joka pieksi äitinsä. Äiti parka itki baarissa kuinka lapsi pahoinpiteli molemmat silmät mustiksi jne. Päätin siis hankkia uskottavuutta ja 24-vuotiaana olin viimein löytänyt oman alani ja tiesin mitä halusin. Menin ammattikouluun opiskelemaan kaksoistutkintoa, jotta pääsisin yliopistoon. Kolmessa vuodessa en ehtinyt suorittaa lukiota loppuun, mutta yritin pitää aikataulusta kiinni ja hain opiskelemaan ammattikoulun todistuksella. Tärppäsi ja pääsin heti sisään. ☺️ kykenin viimein olemaan tyytyväinen itseeni ja saavutuksiini, jota tämä kehittynyt maailma niin suuresti tuntuu edelleenkin kansalaisiltaan vaativan. IISAMARI! Minä en keksinyt muutakaan tekemistä koska joku oli varastanut ajatukseni minulta - synnyttäjäni. Hyvä että kuitenkin menet eteenpäin kongreettistenkin saavutusten muodossa. Sinulla on lyhyempi matka kiriä onneasi kiinni, vaikka nuo eivät itsetarkoituksena olisikaan arvomaailmassasi tärkeitä.
Otin härkää sarvista ja yritin kirjoittaa äidilleni, mutta hän ei noteerannut ajatuksiani edelleenkään. Viimein sain reaktion aikaiseksi kun tein kokemuksistani puolijulkisia facebookissa ja annoin haastattelun etunimelläni studio 55:n. Tiesin oikein. Ihmiset olivat selvästi valinneet puolensa. Olin edelleen se itsetuhoinen penikka tiettyjen sukulaistenikin silmissä, mutta sainpahan oman mielenmaailmani puhdistettua ja nyt 30 -vuotiaana (vasta) koen puhdistuneeni tarpeeksi siitä surun, katkeruuden ja kaunan otteesta joka minua vuosikaudet alisti valtaansa 🙂
Toki (ilmeisesti nämä koetut tuskan) jäänteet vielä vaikuttavat, mutta voitonpuolella ollaan 🙂👍
En ole ns. näkyvästi uskossa, mutta lohdullista on ajatus siitä,
että joku korkein antaa voimia. Voimia , että jaksaa vaikeuksien keskellä.
Antaa voimia jatkaa elämää rankoista kokemuksista huolimatta.
Rukoilla voi aina.