Verikylvö kirjoitti 23.7.2016 7:50

Äitini kuolemasta on kulunut nyt neljä päivää. Olo on paikoitellen ollut hirveä ja surutyö todella raskas taakka. Vasta tänä aamuna tajusin että olen joutunut luopumaan äidistäni jo useiden vuosien ajan niin kuin isänikin.

Äitini oli melkein koko ikäni kärsinyt alkoholismista, masennuksesta ja diabeteksesta. Sain häneltä usein turpaani yrittäessäni pelastaa hänet pullon kiroilta. Ensimmäinen luopuminen tapahtui 16-vuotiaana kun minulle sanottiin ettei äiti ole minun vastuullani ja että minun ei tarvitse olla hänen holhoajansa. Itkin usein ja riitelin isäni kanssa koska en ollut enää puheväleissä äitini kanssa. Mutta olin jo selvinnyt siitä ja muuttanut pois kotoa jotta en stressaisi äitiäni niin paljon.

Olemme murehtineet monia asioita mitä on kenties jäänyt tekemättä isän kanssa. Olen pelännyt kuolemaa ja halunnut kuolla. Pää on ollut täynnä ajatuksia ja maha kipeä, välillä on ripulia ja oksettaa. Hautajaiset ovat kolmenviikon päästä. Täällä isän luona on vielä paljon äidin tavaroita ja tietenkin meidän pikku shelttimme joka sekin on jo kymmenvuotias.

Moni asia ahdistaa edelleen, mutta alan ymmärtää että olen jo ajat sitten luopunut äidistä. Minun on myös jälleen luovuttava joskus isästä ja palattava kotiin ja jatkettava arkea. Isä ei kuole vaikka hän olisikin yksin, minä en kuole vaikka isäni olisikin yksin.

Äiti kuoli yllättäen isäni luona kotonaan. Kukaan ei ollut osannut odottaa sitä. Äitini veli kuoli samalla tavalla kesäkuun lopulla. Molemmat joivat alkoholia paljon. Olin odottanut että isäni kuolee ennen äitiä, en tosin tiedä miksi.

Olen edelleen paniikissa ja stressaantunut. Yöt sujuvat paremmin kuin päivät. Olen rukoillut ja kuunnellut Jumalaa, lieneekö sekin vain mielikuvituksentuotetta mutta en jaksa nyt välittää siitä että olisin hullu ja että kuulen ääniä päässäni. Niin kauan kuin ne äänet lohduttavat minua enemmän kuin ajatukseni en tarvitse niihin apua.

Minäkin olen luopunut äidistäni varmaan koko elämäni. Alkoholisti perheen lapsella on monia yhteneväisyyksiä narsisti perheen lapseen. Sen olen huomannut, joten voin samaistua. Viime aikoina olen muistanut äitini hyviä piirteitä. Jopa käynyt kamppailua siitä, onko hän narsisti, vaikka pitäisihän minun tietää, todellakin. Minua pelottaa aika tavalla äitini kuolema. Toivoisin, että en tulisi sitä edes koskaan tietämään. Tiedän, että silloin on taas piru merrassa, kun näin tapahtuu.

Jumalan kuuntelu, sallittua 😉 Jumala on erilainen eri ihmisille. Turvautuminen häneen on mielestäni joskus hyväksi. Minulle jumala on meissä kaikissa. En siis usko, mutta tavallaan kyllä. Vaikea asia selittää. En taida osata kirjallisessa muodossa edes selittää, enkä välttämättä edes halua.

Varmasti olosi helpottuu hautajaisten jälkeen, edes vähän. Suru muuttaa muotoaan. Osanotto ja voimia päiviisi!

Vastaan sinulle Pompula.

Läheisen kuolema on aina sellainen asia ettei siihen voi varautua. Itse kirjoitin paljon tarinoita, hyvin surullisia sellaisia, joissa päähenkilön äiti on kuollut tai molemmat vanhemmat. Itkin niitä kirjoittaessa usein 😭

Ymmärrän hyvin ettet haluaisi tietää sitä jos äitisi kuolisi. Olen itse halunnut tänään kieltää äitini olemassa olon kokonaan.

Haluan myös kiittää tuestasi ☺️ Se mikä ei tapa se vahvistaa. Minulla olisi luultavasti paljon enemmänkin sanottavaa mutta pää on todella lukossa 😞

Voimia sinulle, hautajaisten jälkeen varmaan alkaa helpottamaan jollain tapaa. Nyt on varmaan alkujärkytystä myös. Jumalan rauhaa toivotellen täältä. 🙂🌻