Tuntuipa tutulta tuo että satuttaa itseään että pääsee sairaslomalle tai pois jostain työpaikasta. Toivoo että jokin muu tapahtuma hoitaisi ongelman.
Näin jälkikäteen kun muistelen niitä vuosia töissä pienessä firmassa, pienellä paikkakunnalla, niin suurin syy oli kait se etten nähnyt mitään ulospääsyä siitä tilanteesta jossa elin. En vain tajunnut että aina on mahdollisuus toimia toisin, eikä jäädä johonkin sellaiseen missä kärsii. Tai muuttaa itseään, se mahdollisuus on ensin. Vaikein teko on alkaa muuttaa itseään. Olosuhteita voi muuttaa, paikkakuntaa yms. mutta jos ei itseään yhtään muuta niin ongelmat seuraa mukana.
Minulla oli työpaikkakiusaus se ongelma mikä ajoi itseni vahingoittamiseen. Syyt olivat osittain itsessänikin. Häpesin itseäni, perhettä johon kuuluin ja olin arka ja herkkä loukkaantumaan jos jotain joku puhui meistä. Koko sen aikainen elämä meni yritykseen peittää ja salata asioita ja yrittää jotain muuta kuin oikeasti olin.
Nyt on helpompaa kun jo uskallan elää omannäköistä elämää, vaikkei se olekaan ainakaan suvun mieleen. Heidän mielestään olen ehkä häpeäpilkku niin hyvässä perheessä, mutten enää siitä piittaa, kun ei minun tartte heidän kanssaan elää josta olen ikikiitollinen.

Hei Random 1988!
Tuntuu pahalta lukea kärsimyksistäsi, ja haluaisi auttaa, kun vain osaisi. Täällä joka tapauksessa on paljon ihmisiä, jotka tietävät täsmälleen ja ymmärtävät, miltä Sinusta tuntuu...
Itse olen myös kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja se on tosi kurjaa. Ajan mittaan sen kuitenkin voi oppia asettamaan oikeisiin mittasuhteisiin: onko ujo ja arka ihminen oikeastaan sittenkään niin halveksuttava kuin itsestämme kuvittelemme - pikemminkin usein sympaattisempi kuin joku itseään ylenmääräisesti esillä pitävä öykkäri. Minua ainakin viehättävät ujot ihmiset. Iän myötä useimmat arat tulevat sitä paitsi rohkeammiksi.
Masennuksessa ei tietenkään ole mitään hävettävää, mutta on ymmärrettävää, että sen paljastumista pelkää, kun ihmiset eivät aina ole kovin ymmärtäväisiä. Yritä kuitenkin itse suhtautua masennukseesi ymmärtäväisemmin: se ei ole oma syysi, se on normaali reaktio erilaisiin asioihin, joita on joutunut kokemaan, se on yleistä. Joka suhtautuu negatiivisesti toisen masennukseen, pelkää sitä ehkä itsessään.
Hyvä, kun pääset lääkärin vastaanotolle, voit saada lääkkeitä, jotka auttavat kumpaankin vaivaan.
Itse olen parantumassa pitkäaikaisesta vakavasta masennuksesta pitkän terapian ja lääkehoidon avulla. Toivoa on, vaikka aikaa parantumiseen meneekin. On ihmeellistä oppia näkemään asioita aivan eri kantilta kuin koko elämänsä aikana on nähnnyt. Hitaasti se käy, mutta se voi tapahtua!
Kaikkea hyvää Sinulle!
Desper

Kylläpä kuulosti tutulta tilanteesi.. Olen kärsinyt koko aikuisikäni masennuksesta (olen nyt 36) ja pitkäaikaisessa suhteessa jätetyksi tuleminen toi puoli vuotta sitten kuvioihin myös järjettömän ahdistuksen. Taistelen töihin lähdön kanssa päivästä toiseen, koska tilani tuleminen julki olisi jotenkin viimeinen niitti.. Töissä surkea olemukseni menee eron piikkiin, tosin kohta siellä varmaan aletaan ihmetellä, miksei mitään toipumista tapahdu.

Masennus ja ahdistus on niin pahana, että pystyn tekemään hyvin vähän mitään. Siksikin hirvittää ajatus sairauslomasta - miten ihmeessä saisin päivät yksinäni kulumaan, kun en pysty katselemaan TV:tä, lukemaan tai edes kuuntelemaan musiikkia. Kaikki ahdistaa. Vaikeinta on kotoa lähteminen.

Jaksamista sinulle!

Kokeile lähteä ulkoilemaan, vaikka ihan vähän aikaa. Itseäni kun ahdistaa, niin ulos lähtö monesti helpottaa, kun pääsee neljän seinän sisäpuolelta edes vähäksi aikaa pois. Todella paljon voimia sinulle työssä jaksamiseen, ja vaikka hakisit sairaslomaa, uskoisin et työkaverit ymmärtäisi. Kokeile!🙂👍

Ensinnäkin kiitoksia vastauksista! 🙂

Tosta ulkoilusta.Tää on nykyään jo niin paha että mua ahistaa kulkea ulkona.Ihan vaikka ihmisiä ei olisi niin silti ahdistaa.Ja se tuo ehkä hetkellisesti paremman olon mutta ei se nyt auta tähän ongelmaan.

En ole ujo enkä ole koskaan ollutkaan.Ujous on luonteenpiirre,sos.tilanteiden pelko on mielenhäiriö.Oon aina ollut todella sosiaalinen ja viihtynyt ihmisten parissa ja oikeestaan hakeutunut huomion keskipisteeksi.Siis ennenkun nää oireet alko tossa jotakin vuosia sitten.

Kääntelen ja vääntelen tätä tilannetta ja tuntuu että nyt on niin iso umpisolmu että tätä ei enää aukaista.En saa nukutuksi kun pelkään mennä töihin, jokanen pieni vastoinkäyminen vetää mut täysin maihin ja saa itsetuhoset ajatukset päähän.Töissä käyn ylikierroksilla kun kokoajan ahdistaa että jos tulee tilanne missä saan ns kohtauksen.En puhu mistään pikku punasta vaan niska ja kaula on ihan punasilla laikuilla,naama täysin punanen ja verisuonet pullottaa ohimoilla.Kädet tärisee hallitsemattomasti ja ääni värisee enkä' pysty ajattelemaan selkeästi.Oon saanu propralia joka kyllä auttaa mutta se pitää ottaa ennen ahdistavaa tilannetta ja mulla tulee töissä noita kokoajan enkä voi ennustaa niitä etukäteen.

Mun on jäätävä pois töistä.Mutta miten?Mitä ihmettä voin enää tehdä?Hypätä auton alle ja murtaa luut että saan ns "inhimillisen" syyn jäädä pois?Se että meidän firmassa saatais tietää että olen masennuksen takia pois olis vika tikki.En ikinä pystyis soittamaan ja ilmottamaan syytä.En vois palata enää sinne sen jälkeen.En kestäis sitä häpeää.Ne pitää mua jo nyt ihan friikkinä siellä ni mitäs ton jälkeen?Joutuisin jättämään kaiken vanhan taakse.Kaverit ja tän paikkakunnan.Se että koitan ajatella että mitä muiden mielipiteillä on väliä on turhaa.Se on yks tän "sairauden" isoimpia ns oireita että pelkää sairaalloisesti muiden mielipiteitä.Se tois niin paljon ahdistusta että en tiedä kestäisinkö sitä enää.

Oon kaikenlisäks suht isoissa UO veloissa.Jos jään pois ja ne jää kasvamaan korkoa niin voi olla että ne kasvaa liian isoiksi että voisin ikinä niitä maksaa takaisin.Jos jään työttömäks niin siinä on 2kk karenssi ja siltä ajalta en saisi mistään rahaa.Ei ole ketään keltä lainata tai pyytää.

Tiedän että ei ole ihan normaalia ajatella että mielummin satuttaa itseään kun menee töihin.Se kipu on hetkellistä mutta töissä se henkinen kipu on jatkuvasti läsnä ja en pääse sitä karkuun edes vapaa ajalla.

Miten muut on hoitanu tän asian?Siis ne keille masennuksen julki tulo on ollu yhtä iso juttu?

Mulla on pitkälti samanlaiset fiilikset tällä hetkellä kuin sinulla. Olen melko vaikeasti masentunut ja ahdistus on koko ajan läsnä. Osasyy on sairaudessa, mulla todettiin kesällä kaksisuuntainen mielialahäiriö, jossa masennusjaksot ovat vallitsevia. Olen myös taloudellisessa ahdingossa, ulosottovirasto ja pankki lohkaisee tilistä valtaosan.
Kuten sinäkin, linnottaudun kotiin, kun on vapaapäivä tai pääsen töistä kotiin. Olin aiemmin innokas ulkoilija, nyt ulosmeno tuntuu ylivoimaiselta. Pelkään lähes jatkuvasti saavani jonkun laakin, menettäväni kontrollin.
Minä katsoin parhaaksi kertoa työpaikalla kaksisuuntaisesta diagnoosista. Olin jokunen vuosi sitten sairaslomalla, kun jouduin lähtemään töistä kesken vuoron, koska seinät kaatuivat totaalisesti päälle. Sain sairaslomatodistukseen diagnoosiksi akuutti stressirektio. Oisko se sulle mahdollista ? Meinaan, jos et halua firmassa työskentelevien sukulaistesi tietävän tilastasi, voit keksiä jonkin vähemmän raskauttavan syyn. Kaikista paras tietysti olisi, jos pystyisit tuomaan asian oikean laidan esille, mutta ymmärrän myös, jos se ei ole mahdollista. Voimia

Random1988 kirjoitti 18.11.2012 17:35

En ole ujo enkä ole koskaan ollutkaan.Ujous on luonteenpiirre,sos.tilanteiden pelko on mielenhäiriö.Oon aina ollut todella sosiaalinen ja viihtynyt ihmisten parissa ja oikeestaan hakeutunut huomion keskipisteeksi.Siis ennenkun nää oireet alko tossa jotakin vuosia sitten.

Toi oli mielenkiintoista. En ole ennen ymmärtänyt, missä noitten raja menee. Ehkä niitä joskus onkin vaikea erottaa, kun ujoillakin voi olla sos.fobia. Mutta näköjään muillakin.
"Sosiaalinen" on vastaavasti sekava käsite. Sanaa käytetään ujon vastakohdasta, mutta onko ujo epäsosiaalinen?

Hmm no ujous ei estä sua tekemästä asioita.Se on perjaatteessa luonteenpiirre ja siitä voi oppia pois saamalla itsevarmuutta.Sos.fobia onkin sit vähän hankalampi juttu ja sil ei oo luonteen kanssa välttämättä mitään tekemistä.

Tänään kävin lääkärillä.Töissä olin jo valmistautunu pois jäämiseen.Tyhjensin kaapin ja otin kaikki tavarani mukaan ja olin aika varma että en enää palaa.Noh lääkäri ei edes maininnut sairaslomasta.Sanoi vaan että ei mun kannata työttömäksi alkaa koska sen jälkeen voi olla mahdotonta palata työelämään.Itse mietin ja mietin mitä tehdä ja kai tää on ainakin tällä hetkellä paras ratkasu.Sain uuden lääkkeen, VENLAFAXIN ORION.Aluksi 75mg aamuisin ja sit parin viikon jälkeen nosto 150mg.Sain myös tietää että voin huoletta ottaa Propralia ja alankin käyttämään sitä säännöllisemmin.Kuulemma kuhan en ylitä 150mgtä päivässä niin ei siinä mitään haittaa ole.Otan kahdesti päivässä 50mg.

Kovasti ihmetteli et miten ihmeessä en ole saanu aikasemmin apua.Miten mua ei oo lähetetty terapiaan yms.Nyt kuulemma laitto lähetteen ja tod.näk tulen sinne pääsemään.

Kai mä viel toistaseks koitan yrittää.En haluais luovuttaa ja jäädä sairaslomalle.Mut toisaalta toi työ ahdistaa todella paljon.Jotenki sai taas pienen toivon kipinän että ehkä mä viel joskus pääsen elämän syrjään kiinni.Tällä hetkellä on todella vaikeaa ja normaalit jutut ylitsepääsemättömiä.Esimerkiksi tänään piti käydä kaupassa.Siirsin sitä kokoajan eteenpäin ja olin kolmasti jo pukenut kengätki jalkaan kunnes ahdistus otti vallan ja riisuin ulkovaatteet.Viimein päätin sit kokeilla että lähden ulos ja kävelen kaupalle ja jos ahdistaa ni jatkan seuraavalle kaupalle.No ahdistus oli todella suuri mut jotenkin vaan pakotin itteni sinne kauppaan sisään.Pieni kauppa ja kellonajan takia onneks hiljasta.Hoidin ostokset ja pikapikaa pääsin ulos sieltä.Kyllä se vaan löi mielen maahan.Miks kaupassa käyminenkin pitää olla noin vaikee asia mulle?Joudun oikeesti pakottamaan itseni sinne.Yleensä se vaatii useemman yrityksen ja saatan tehdä lähtöä useita tunteja pääsemättä eteistä pidemmälle.

Välillä ahdistaa sisällä nyhjäys ja tekis mieli lähteä kävelylle.Mutta ei, en pysty enää siihenkään.Vastaantulevat autot ja ihmiset ahdistaa.Tuntuu että ne katsoo mua säälivästi kun mitäkin hörhöä.En tiedä pitäiskö katsoa vastaan tulevaa ihmistä vai siirtää katse pois.Ajattelen miltä näytän ja keskityn että olisin normaali.Mutta silti tuntuu että olen yks helvetin hörhö ketä kaikki ihmiset katsoo säälien tai inhoten.

Bussipysäkille meneminen.Se on yhtä tuskaa kun huomaa että pysäkki on täynnä porukkaa.Pahin on jos sataa vettä ja ihmisiä ahtautunut katoksen alle.En kehtaa jäädä vesisateeseen vaikka mielitekis mutta en kehtaa mennä sinne ihmisten sekaankaan.Mietin miten pidän käsiä ja koitan keskittyä etten räpellä niillä jotain.tuntuu tyhmältä seisoa vaan suorassa kädet sivuilla.Toi on oikeesti iso juttu mulle.Yritän välillä seurata miltä se näyttää kun ihminen seisoo normaalisti.Silti se on mulle jotenkin niin vaikeeta.Keskityn siihen mutta tuntuu että teen kaiken "väärin".

Aika käsittämätöntähän tää on.Toistaseks ainoa asia mikä mut saa normaaliks on alkoholi.Se on ihanaa kun ei tarvitse miettiä kokoajan miltä näyttää muiden silmissä,mitä muut ajattelee.Tosin en käytä alkoholia juurikään enään koska en yksinkertaisesti pysty ostamaan sitä.Se on yks pahimpia pelkoja.Pelkään että kysytään papereita ja sitä myyjän ilmettä kun se huomaa että oonkin 24v vaikka olenkin nuoren näkönen.Sitä kuinka muut katsoo että mitä toi kakara oikeen on täällä ostamassa alkoholia.Niitä katseita...

Tuskin ujoilla ihmisillä on samanlaisia ongelmia.Mulla on ujoja tuttuja paljonkin ja ei se niiden elämää rajoita ainakaan näin radikaalisti.En ole koskaan ollut ujo,päinvastoin.Tää häiriö sotii mun oikeeta persoonallisuutta vastaan todella pahasti.Oikeasti olen joskus ollut todella sosiaalinen ja rohkea.Ennenkun tää kaikki alko ilmenemään.JA tiedän että en perjaatteessa pohjiltani ole muuttunut siitä mikskään.Tää häiriö on vaan ottanut vallan ja mun oma persoonallisuus on jossain siel alla murrettuna.Välillä ehkä se pilkottaa sieltä mut häiriö aina vaan vie voiton.

Minusta on hyvä, että menet silti rohkeasti vaikeisiin tilanteisiin kuten bussipysäkille. Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa (vaikka olen oikeasti hyvinkin avoin ja ulospäinsuuntautunut persoona), mutta yritän pitää mottona: "Rohkeasti tulta päin". Niinpä otan Propralia tai Temestaa tarvittaessa ja menen vain vaikeisiin tilanteisiin. Mulle pahimpia on yhteiset ruokailut. Jännitän ja olen ahdistunut ja kädet alkaa täristä ja alan muutenkin vapista. Sitten alan pelätä vapinaa ja sitä, että muut huomaavat ja pitävät mua ihan omituisena ja luuserina. Sitten alan varmasti vapista. Onneksi lääkkeet helpottavat vapinaa. Niiden avulla pystyn menemään noihin tilanteisiin ja koitan olla välittämättä ahdistuksesta. Lopulta olen tyytyväinen siihen, että en valtellyt vaan menin tilanteeseen ja selvisin hyvin ja kehun itseäni siitä.

Mulle tuli kerran täydessä bussissa mieleen, että kuinkahan moni näistäkin ihmisistä kärsii. Kaikenlaiset mielenterveysongelmat ovat sen verran yleisiä, että ihan varmasti joku niistä normaalilta näyttävistä ihmisistä kärsi minun lisäkseni. Ehkä jopa kuski. Koskaan ei voi tietää. Ja silti kaikki näyttivät normaaleilta työstä palaavilta ihmisiltä.

Mä olen sairastanut masennusta kuusi vuotta. Pitkään yritin sinnitellä töissä. Välillä oli lyhyt sairausloma, mutta pian palasin taas takaisin töihin. Uudestaan ja uudestaan. Oli aika kestämätön tilanne. Työterveyslääkäri mulle puhui, että kannattais kokeilla pidempää sairauslomaa. Sen verran vaikea oli tilanteeni. Mutta mm. tuon häpeän vuoksi en halunnut vaan sinnittelin ja sinnittelin. Lopulta minun oli pakko sopeutua ajatukseen, että en todellakaan ole työkykyinen, koska siinä vaiheessa rupesi jo työnteossakin näkymään ahdistukseni. Olen nyt ollut pois työelämästä 1,5v. Työpaikka minulla on edelleen, se vakituinen, olen sietä vaan sairauslomalla. Aluksi sain palkkaa ja kun se loppui, minulle haettiin kuntoutustukea ja sillä elelen. Ei se ihan täyttä palkkaa vastaa, mutta kyllä sillä pärjää. Edelleenkään en ole työkuntoinen ja välillä joudun menemään sairaalaan, enkä tiedä, toivunko tästä työkykuiseksi koskaan. Päivä kerrallaan menen.

Kyllä tuo sinunkin tilanteesi vielä ratkeaa. Vaikka tiedän, että se on vaikeaa, yritä silti ajatella, mikä on juuri sinulle se oikea ratkaisu äläkä välitä muista ihmisistä tai heidän ajatuksistaan. Sinä olet tässä tärkein. Voimia!

Tää päivä on mennyt järkyttävän ahdistuksen kourissa..Jotenkin rintaan painaa ja hengittäminenkin on vaikeaa.Pitäis käydä apteekissa mutta en tiedä pystynkö.Toisaalta mun on pakko koska propralit on lopussa,enää yks annos jäljellä.

Toivon että ne lääkkeet sais jotain merkittävää aikaan.Ahdistus on pahentunut nyt muutaman viikon sisään aika radikaalisti ja olo on oikeasti aika sietämätön.Edes vapaapäivinä en pääse tästä ahdistuksesta eroon.Kämppä on sekasin ja tiskivuori kasvaa kun en ole muutamaan viikkoon jaksanut tehdä mitään.Töissäkin mun panos on todella alhanen ja saan just just tehtyä pakolliset jutut.

Nyt tuntuu taas että ei mua tosiaan otettu eilenkään siel lääkärissä vakavasti.Muistan kun kävin hakemassa ekan kerran Propralia niin sain todella mukavan lääkärin.Se viel varmisteli et jaksathan sä nyt käydä töissä ja sillon tilanne oli parempi ja sanoin että en mä sairaslomaa tarvitse.Tää uus ei edes kysynyt asiasta vaan ilmotti että työttömäks ei kannata jäädä.Psykologi oli kirjottanu tietoihin että "on suunnitellut hirttävänsä itsensä" johon lääkäri vaan tokas ai että tälläset on fiilikset.

Tänään oon taas vakavasti pohtinut et jos oikeasti helvetti soikoon murran sen sormen että mun ei tarvi mennä sinne töihin!Se on niin vaikee niiden tajuta et se on mulle täyttä helvettiä ja siitä aiheutuva ahdistus seuraa mua kotiinkin.En mä tosiaan halua kuolla mut et jaksa tän hetkistä tilannetta enää hetkeäkään.Seuraava lääkäri aika kuukauden päähän..Ja samalle lääkärille joten turha odottaa mitään tapahtuvan.

Alotan ton lääkityksen tod.näk huomenna.Onko muilla kokemusta tosta lääkkeestä?Oon Cipralexia syöny useempaan otteeseen ja annokset vaihdellu 5mgstä 15mghen.Nyt siis alotan ton Venlafaxin orionin.Pitäis vissiinkin olla vähän tujumpi lääke ja mua vähän pelottaa kun kuulemma aluks pahentaa ahdistusta ja itsetuhoisuutta.

Bussipysäkille mun on pakko mennä.En mä sinne vapaaehtoisesti mene mutta liikun töihin bussilla.

Mä syön Venlafaxinia, mutten osaa sanoa, onko siitä apua. Aika lailla tämä olo vaihtelee. Välillä on helpompaa välillä vaikeampaa.

Onko sulla mitään muuta hoitoa kuin tuo lääkärillä käynti? Vois olla hyvä, jos pääsisit johonkin puhumaan vähän useamminkin. Psyk.polille tai mielenterveystoimistoon tms. Sinne pääsee vissiin lähetteellä. Voisit puhua sille lääkärille tuosta. Vaikka ei tosiaan kuulosta, että juuri tuosta lääkäristä olisi pahemmin apua. Ikävää.

Joo siis lääkäri laitto lähetteen psykiatriselle poliklinikalle.Sanoi vielä että kyllä sä terapiaa tarvitset ja mikäli oikein käsitin niin ei pitäis olla mitään estettä sille.

Siinä vaan menee se 3 viikkoa kuulemma että se lähete menee sinne ja saan kotiin viel vahvistuksen kirjeenä?Oon käyny psykiatrisella sairaanhoitajalla kuka teki just noi masennus ja sos.tilanteiden pelko testit yms.Pakko kyllä kehua,se ei vähätellyt mua ja oikeesti tuntu et se haluaa auttaa.Soitti mulle lääkäriajankin kun sanoin et mul on vähän vaikeeta soittaa sinne.

Mutta ei kai noi terv.keskus lääkärit osaa oikein suhtautua asiaan oikein.Uskon että siel psyk.polilla sit saan sitä haluamaani apua ja mut oikeesti otetaan tosissaan.

Terveyskeskuksiin pitäis saada joku päivystävä psykiatrian sairaanhoitaja tai joku vastaava.Mietin vaan että kuinka moni on oikeesti tehnyt itselleen jotain/tappanut oikeesti itsensä kun terv.keskuksessa ollaan passitettu pelkkä resepti kourassa kotiin?Tuntuu hirveeltä että eka kerää voimia että pystyy edes varaamaan ajan.Sit pääset lääkärille ja se vaan koittaa kaikin keinoin uskotella et ei tässä mitään ole,ota tosta vähä unilääkettä ni saat unta..

Itsehän hain ekan kerran apua vuonna 2009.Kävin juttelemassa muutamaan otteeseen ja aiheet oli lähinnä koulunkäynti ja itsenäistyminen.Ei MITÄÄN apua.Lääkäri just ihmetteli miten ihmeessä en oo jo sillon päässyt terapiaan..3 vuotta mennyt hukkaan ja masennus sekä sos.tilanteiden pelko on pahentunut tosta huomattavasti..

Vähän jännittää ottaa aamulla toi eka venlafax(vai mikä olikaan).Toivottavasti toi lääke sopii mulle ja siin siitä tarvitsemani avun

Hei taas!

Alotin tosiaan eilen aamulla ton Venlafaxinin.En tiedä onko placeboa vai mitä mutta tuntuu että mieliala alkoi illan mittaan paranemaan.Välillä tuli sellasia lyhyitä hetkiä että oksetti todella mut ne meni sekunneissa ohi.

Ja en muuten nukkunut viime yönä sekunttiakaan 🙂 Olin aika väsynyt ja makoilin kyllä koko yön sängyssä mutta en vaan saanut unta.Normaalisti kun joudun menemään töihin ilman että olen nukkunut/nukkunut pari tuntia niin olen todella hajalla.Mutta tänään mua ei juuri edes väsyttänyt ja oikeestaan oli ihan kiva mennä töihin.Töissä ei ahdistanut juurikaan ja sain enemmän aikaan kun viime aikoina.Ei tullut sitä lamaannuttavaa ahdistusta ja masennusta oikeestaan ollenkaan,vasta päivän lopussa alko vähän ahdistamaan mutta siihen voi vaikuttaa toi nukkumattomuus.

Pääsin kotiin niin oli aika rättiväsynyt ja koitin nukkua mut en saanut unta ollenkaan.Outoa sinällään mutta en ole edes mitenkään väsynyt tällä hetkellä.Toivottavasti nyt ens yönä sais nukuttua(venlafaxinissa sivuoireina saattaa olla just unettomuutta).

Toinen mikä on niin tuntuu et silmät seisoo päässä.Okei sekin voi mennä väsymyksen piikkiin mut huomasin jo eilen illalla samaa.Silmät on sepposen selällään ja jää helposti tuijottamaan.Esim kun juttelee jollekkin niin tuntuu et silmät ns lukittautuu tuijottamaan suoraan silmiin.Tiedätte sen tunteen kun pää on jäässä ja yhtäkkiä huomaa että tuijottaa tyhjyyteen.Sellanen fiilis on oikeestaan kokoajan.Vähän häiritsee kyllä koska tuntuu että näytän joltain narkkarilta.

Eipä ole ollut tänää mitään itsetuhosia ajatuksiakaan 🙂 Normaalisti ne riivaa päätä lähes jatkuvasti mutta tänään en ole ajatellut asiaa edes.Tuntuu myös että en välitä muiden mielipiteistä niin paljoa kun normaalisti vaan ohitan ne helpommin.

Jos tän zombie olon ja unettomuuden sais kuriin niin tää vaikuttaa kyl todella hyvältä lääkkeeltä.Pitää viel seurata et alkaako tää lihottamaan.Onko muilla kokemuksia?lihottiko vai peräti laihduttiko?Oliko samanlaista zombie oloa ja unettomuutta?

Pitkästä aikaa vois kirjotella pientä raporttia mun elämästä.

Venlafaxin tosiaan alko toimimaan lähes samantien.Sain uutta puhtia töihin ja en vatvonut asioita.Itsetuhoset ajatuksetkin katos ja elämä näytti suhteellisen hyvälle.

Nostin sitten annosta 150mg ja se alkuun aiheutti todella pahaa ahdistusta pari tuntia lääkkeen oton jälkeen.Toinen minkä huomannut niin kädet hikoaa toodella paljon ja pienemmästä kun ennen.

Psykiatriselle oli aika mutta jouduin perumaan kun en saanut töistä vapaata.Uus aika pitäis tulla tässä piakkoin ja todella toivon niin nimittäin tällä hetkellä on todella tukala olla ☹️

Vietin uudenvuoden yksin kotona ja se jotenki iski tän kaiken päin kasvoja.Tää yksinäisyys ja kykenemättömyys ihmis suhteisiin syö mua todella pahasti sisältä.Mua ahdistaa kokoajan ihan hitosti ja toivon vaan että nukahtaisin mutta en saa unta.Mä en kestä enää olla yksin,mä haluan taas pystyä viettämään aikaa kavereiden kanssa ja mikä tärkeintä löytämään jonkun tytön kenen kanssa jatkais yhdessä tätä elämää.Olen todella katkera siitä että kuinka normaalit asiat on muille niin helppoja mutta mulle mahdottomia.Tuntuu että mun elämä on jo niin pilalla etttä en saa suuntaa enää korjattua.En tiedä miten ihmeessä mä tästä jatkan?Tää ahdistus on sietätöntä ja yritän kaikin tavoin saada muuta ajateltavaa.Mutta ei se mene pois.Se valvottaa mua kiduttaa mua.En halua elää enää päivääkään tätä elämää,en halua olla päivääkään enään yksin.En jaksa katsoa tulevaisuuteen enään ja olla positiivinen.

Nykyään niin moni julkkis ja etenkin urheilija on tullut julkisuuteen kertomaan omasta masennuksestaan, että ei sitä enää yhteiskunnassamme tarvitse hävetä. Viimeeksi luin ison jutun Suomen salibandy-maajoukkueen kapteenista, jossa hän kertoi vaikeasta masennuksestaan. Myös monet muut, kuten Puolan ykköshiihtäjä, ovat avoimesti kertoneet psyykkisistä vaikeuksistaan.

Olen itse kertonut omasta vaikeasta masennukseta ja sairaalahoidoista omassa kaveripiirissani ja pohtinut, mitä he siitä ajattelevat. Tietysti tulee mieleen, pitääkö osa minua vähän seonneena, mutta hyvin tuntuvat suhtautuvan, etenkin kun näkevät, että sama mies se edelleen on.