Hiljattaisen eron jälkeen olen alkanut tarkastelemaan omaa elämääni, enkä pidä näkemästäni. Olen alisuorittanut, ollut laiska sekä ujouttani ollut uskaltamatta tarttua tilaisuuksiin, joita elämä on minulle tarjonnut.
Nyt 36 vuotias, työskentelen ammatissa joka ei tarjoa haasteita, ei etenemismahdollisuuksia, vain niukan elannon. Koulumenestys kehno, lukio suoritettu rimaa hipoen. En usko parhaimmillanikaan olevan lahjakas oppilas, mutta kovemmalla puurtamisella olisin luultavasti saanut keskiverron todistuksen, näin lisäten opiskelumahdollisuuksia tulevaisuudessa. Haluaisin palata vielä kouluun, suorittaa jonkun amk- tasoisen tutkinnon, hankkia työn joka tarjoaisi haasteita ja onnistumisen tunteita, mutta en usko pystyväni siihen.
Olen myös täysin yksin, ei todellisia ystäviä joille avautua omista tunteista ja murheista, jolta saisi tukea vaikeassa tilanteessa. Raskasta käsitellä näitä ajatuksia, samalla yrittäen pitää yllä positiivisuutta ja armeliaisuutta itseäni kohtaan. Kaipaisin rakkautta, naista joka rakastaisi minua tällaisena kuin olen, mutta en pidä sitä mahdollisena nykyisessä tilassa. Tunne siitä, että olen viallinen, etten kelpaa koska en ole riittävän eheä. Riittävän vahva. Että olisin vain rasite jollekin.
Olen pettynyt itseeni, tunnen haaskanneeni tämän elämän. Eikä sitä saa enää takaisin ja tulevaisuus näyttää ankealta. Ajatus siitä, että elämäni jatkuisi samaa rataa, aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja pelkään katkeroituvani.
Mutta en tiedä mitä tehdä. Vahva tunne umpikujasta, josta ei ole enää pääsyä pois. Etten voi elää enää itselleni merkityksellistä elämää, joten olen myös kyseenalaistanut ensi kertaa myös sen jatkamisen.
<span;>Kuulostaa tutuilta ajatuksilta. Itse olen työtön opiskelija ja kuvittelin, että haaveammattini opiskelu jotenkin "pelastaisi" tältä ikuiselta ahdistukselta. Niin ei käynyt ja olin juuri 1kk sairaslomalla ylikuormituksen vuoksi. Burn out on koettu yli 10v sitten, jäljelle jäi lamaannus. Tuntuu, että muut etenevät elämässä ja itse on jäänyt tasolle, josta on vaikea nousta. Haluaisin olla vahva ja muuttaa totuttuja käytösmalleja, jotka eivät vie minua eteenpäin, mutta ilman terapiaa se tuntuu mahdottomalta. Huomaan palaavani vanhaan aina vaikka kuinka yritän mennä eteenpäin. Elämänhalu on ollut ajoittain todella koetuksella, koska tuntuu ettei riitä tälle yhteiskunnalle kun ei toimi veronmaksajana. Tokikaan se ei ole koskaan ollut mikään päätavoite, mutta ulkopuolisuuden tunne riivaa. Tätäkö on aikuisuus? Jatkuvaa huolta tulevasta ja murehtimista menneisyyden haamuista? Ainoat asiat jotka kannattelee on läheiset ja koira. Välillä tuntuu, että on niin irrallinen olo ettei kykene tekemään minkään näköisiä ratkaisevia päätöksiä oman elämänsä ja hyvinvoinnin suhteen, koska pelottaa. Vaikea sanoittaa mikä milloinkin pelottaa, mutta luulen että totaalinen yksinjääminen ja voimien loppuminen. Työelämä tuntuu tällä hetkellä ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta haluaisin silti tehdä töitä, jonne voisi aamuisin herätä kiinnostuksella ja uteliaisuudella. En jaksa enää harmaata puuroa tai ylisuorittamista. Perheen perustaminen ja kiltin, empaattisen kumppanin löytäminen vaikuttaa suurelta haasteelta, koska enää ei voi tyytyä, vaan on oltava oikeasti hyvä olla. Elämäni saattaa tuntemattoman näkökulmasta näyttää suht iloiselta, mutta totuus on se, että joudun kamppailemaan sellaisten ajatusten kanssa, että kuinka paljon voimia minulla on jäljellä jatkaa täällä, jos satun elämään vielä pitkäänkin. Haluaisin luottaa tulevaan ja elää rauhassa päivä kerrallaan, mutta pelko menetyksistä ja omasta mielenterveydestä heittelee. Saako täällä olla väsynyt ja surullinen? Tekohymylle ei ole enää tilaa, se vie liikaa energiaa. Paljonko pitää suorittaa aikuisuutta? Kuinka monta tehtävää on vielä jäljellä?
Voin samaistua tuohon tunteeseen, että toiset etenevät elämässään ja itse junnaan paikallaan eläen rutinoitunutta elämää päivästä toiseen, johtuen uskalluksen puutteesta sekä huonoista sosiaalisista taidoista. Uskosta itseeni, itseluottamuksen ja itsetunnon puutteesta. Ulkopuolisuuden tunteesta.
Toisten menestyminen tai ylipäänsä rohkeus mennä eteenpäin ja toteuttaa unelmiaan nostaa pintaan vahvaa kateuden ja ahdistuksen tunnetta. Minunkin pitäisi, minä haluaisin olla se ihminen joka uskaltaa, on päättäväinen, motivoitunut, tietää mitä haluaa. Salaa toivon jopa, etteivät nämä ihmiset onnistuisi. Tätä on vaikea myöntää, häpeän itseäni tästä syystä, mutta pakko olla rehellinen.
Ja samaan aikaan kun tarkastelen itseäni, ahdistuksen tunne syvenee. Epämääräisiä suunnitelmia uudelleen kouluttautumisesta, mutta ei mitään sen tarkempaa. Ei mitään varsinaista suuntaa elämässä, en edes tiedä kuka olen enää. Tuntuu siltä, että entinen ontto identiteetti on särkynyt ja joudun aloittamaan minuuteni rakentamisen alusta.