Vuosia painin erilaisten mielenterveysongelmien kanssa. Sain asiani kuntoon, löysin unelmatyöpaikan itselleni. Kaikki tuntui sujuvan tosi hyvin ja olokin oli sen mukainen. Sitten tuli parisuhteeseen ongelmia ja erosin miehestä joulukuussa. Se oli mulle rankka paikka, vaikka itse olin jättäjä. Siinä meni pari kuukautta vähän huonommin, mutta käsittelin eroa ja tein asioita joista nautin. Aloin osallistua enemmän esim. työyhteisön juttuihin/illanviettoihin.

Vähän aika sitten olimme taas työporukan kanssa viettämässä iltaa. Siihen kuului alkoholi, itse en juonut kuin ruuan kanssa lasillisen viiniä ja baarissa yhden lonkeron. Mun piti olla seuraavana päivänä skarppi ja ajattelin ottaa iisimmin. Lisäksi ex-mieheni sattui olemaan samassa ravintolassa ja tuli vähän herkkä fiilis sen takia. Baarista väki alkoi vähenemään ja suuntasimme yhden tyypin kotiin vielä koska kello oli todella vähän, oli siis ihan alkuiltaa. Meitä oli aikamoinen porukka ja niin miehiä kuin naisia. Porukka alkoi humaltumaan ja lipuivat siitä pikkuhiljaa kotiin. Koska itse asun kauempana ja busseja kulkee illalla harvoin niin koitin saada kyytiä ja jäin vielä. Mitäs pahaa siinä olisi ollut? Tuttu, ihan hyväkin vielä, työkaveri. Mua 30 vuotta vanhempi (olen 25). En saanut kyytiä ja jäin sitten odottelemaan että bussi kulkisi. Mies sai ylipuhuttua mut jäämään sinne odottamaan, kun sanoin että jos hän haluaa nukkumaan niin voin mennä jonnekin muualle. En mä osannu aavistaa siinä vaiheessa mitään.

No aikamme siinä istuskeltuamme, kun työmaan juorutkin oli vaihdettu, alkoi tää mies lähenteleen. Siirryin kauemman istumaan. Ahdistuin jo tuosta lähentelystä ja alkoi pelottaa, aloin harkitsemaan ulos lähtöä (mua on lapsuudessa käytetty hyväksi). En edes vieläkään tajua mitä siinä tapahtu, mutta yhtäkkiä makasin ilman housuja siinä lattialla mies päälläni uhaten satuttamisella jos huudan. Ei siinä mitään, en mä saanu sanaakaan suustani koska lamaannuin aivan täysin. Tuntui kun olisin katsellut koko juttua vierestä, että en niinkun ollut siinä missä olin. En osaa selittää. Yritin sanoa ei, mutta en saanut suustani ääntäkään. Tapahtumista en paljoa muista (enkä halua niistä sen enempää tässä nyt kertoakaan), kuin vasta sitten kun olen bussissa menossa kotiin. Rinnassani on pieni viiltohaava. Itse en sitä ole tehnyt, vaikka viiltelytaustaa mulla onkin.

Otsikossa ”raiskaus kai”, koska musta tuntuu että ainakin osaksi se oli mun syytä. Olis pitäny kieltää ja taistella enemmän vastaan. Näin jälkeenpäin näen semmoisia välähdyksiä siitä hetkestä. Varsinkin illalla, kun pitäisi nukkua. Kyllähän mä sitä aluks yritin työntää pois ja puristin jalkani kiinni.

Lääkäriin en mennyt, kävin kyllä apteekista hakemassa jälkiehkäisyn ja varasin ajan sptautitesteihin. Rikosilmoitusta en halua tehdä. Muutama päivä tapahtuneen jälkeen olo oli jotenkin epätodellinen. Yöt meni valvoessa, töissä ihme kyllä olen käynyt. Mutta siellä on vaikeaa, kun pitää piilotella tältä mieheltä. En halua kohdata sitä. Se koitti tulla pian tän tapahtuneen jälkeen puhuun, sain jonkinlaisen kohtauksen ja piilouduin vessaan. Laittoi myös tekstarin. Onneksi työpaikkani on iso ja työni liikkuvaa, tuntuu että työ pitää mut nyt kasassa. Vaikka olo on nyt hirveä.

Kaksi hyvää ystävääni tietävät, mutta olemme vain viestitelleet. Olen yksin kotona. Pelkään. Yöt on niitä pahimpia. Painajaiset on hirveitä…nään usein unta että juoksen tätä tyyppiä karkuun. Herään itkien tai huutaen. Näen tän tyypin huoneeni nurkassa, ikkunan takana..

En tiedä miten tästä selviän. Kuka mua tukee, auttaa? Toinen ystäväni kyllä sanoi että pyydä jos tarvit jotain..mutta en halua olla vaivaks.

Perheeni asuu toisella paikkakunnalla, äitini soitti yksi päivä ja jostain tiesi ettei kaikki oo hyvin.. en vain saanut sanottua. Haluaisin tavallaan kertoa äidille, koska tiedän että äiti tukisi, mutta en tiedä miten… oon aina ollu tosi huono puhuun mistään kellekkään. Enkä haluaisi huolestuttaa. Mutta helpottaisi jos saisi itkeä jollekin. Vaikka vielä en edes pysty kunnolla itkemään. Olen kuin robotti. Sisältä aivan rikki, itseinho ja häpeä ovat jotain käsittämättömän suurta.

Loppuiko mun elämä nyt? Miten pääsen ikinä tästä yli? Entä jos mulla on nyt joku tauti tai olen raskaana?

Oon aivan loppu, murtunut ja totaalisen yksin tämän asian kanssa nyt. 😭