Jatkan tätä monologia. Ei kai siitä haittakaan voi olla.

Kamala stressi päällä. Oikeastaan se ei edes ahdista. Tiedän, että saan kaikki hoidettua, koska olen sinnikäs ja vastuuntuntoinen. Mutta miksi minä teen tätä kaikkea, miksi suoritan koulujuttuja kun millään ei ole itselleni mitään väliä? Jos jään paikalleni, ahdistun vaan lisää. Ehkä siinä on yksi syy. Muita ei sitten olekaan.

Ahdistaa kun jo aamulla herätessä on paha olla. Jotenkin vaan tuntuu, ettei mikään ole hyvin, vaikka mikään ei ole varsinaisesti pielessä. Ahdistaa tämä tyhjänpäiväinen suorittaminen ja se, ettei tämä ahdistus vaan lopu. Koko pitkä elämä tätä samaa. Olen tosi väsynyt ja kuljen kuin jossakin sumussa.

Oletko saanut apua masennukseen ja ahdistukseen? Jos et, niin opiskelijaterveydenhuollosta ainakin sitä voisi löytyä. Aika masentuneelta nimittäin kuulostaa tuo sinun näköalattomuutesi. Minäkin olen ollut samassa tilanteessa (tällä hetkellä voin vähän paremmin) ja tiedän, että siitä voi selvitä ja toipua, vaikka kokisi tilanteensa kuinka toivottomaksi tahansa. Kun ihmiset sanovat, että sinulla on vielä elämä edessäsi, he haluavat vain lohduttaa. Vaikka tekevät sen väärällä tavalla. Silti minäkin haluan sanoa, että sinulla on elämä edessäsi ja sillä tarkoitan sitä, että on kaikki mahdollisuudet toipua masennuksesta ja päästä ahdistuksesta ja saada hyvä elämä. Ilman apua se lienee aika vaikeaa ellei mahdotonta, mutta apua hakemalla asiat voivat selvitä ja voit päästä sellaiseen tilanteeseen, jossa nautit elämästäsi, unelmoit ja teet asioita unelmiesi toteutumiseksi. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa ja tämä muuten pitää paikkansa. Sitten, kun elämä lakkaa, loppuu toivokin. Siksi minäkin roikun tässä elämässä vielä kiinni ja yritän päästä taas jaloilleni.

Minua on heitelty paikasta toiseen ammattiauttajien keskuudessa. Tällä hetkellä käyn juttelemassa terveyskeskuksessa mielenterveyspuolella ja terapiaa koitan saada alkamaan. Yhteiskunta byrokratioineen vaan tekee senkin aika vaikeaksi. Suuret odotukset minulla on mahdollisen terapian suhteen. Olen valmis kyllä tekemään kovasti töitä parantuakseni, mutta välillä pelkään, että tämä on kohtaloni ja on vain pakko kestää kun en uskalla tehdä mitään itselleni. Haluaisin saada myös sen tarkoituksen elämälleni, enkä vain kuluttaa aikaa täällä.

On aivan pakko monologeilla tänne. On oikeastaan aika jännä huomata, kuinka paljon vihaa liittyy ahdistukseen. Tuntuu, että on niin totaalisen kyllästynyt tähän omaan olotilaan. Eikö tämä koskaan muutu ja kuinka kauan tätä on vielä kestettävä? Äskenkin nettiyhteyden toimimattomuus sai niin raivon valtaan, että oli hetki hakattava tyynyjä. Sitäkään ei voinut kauaa tehdä, kun koko ajan tuntui, että kämppis tulee pian kysymään mikä ääni täältä kuuluu.

Ensin on viha, sitten suru ja itku. Niin se yleensä menee. Huomenna on taas koulua, onneksi sentään vähän enemmän kuin tänään, jotta päivässä on jotain täytettä. En vaan tiedä, kuinka sielläkään jaksan istua. Tänään ainakin oli taas sen verran fyysistä oiretta, että olin kovin helpottunut koulupäivän lyhyydestä.

Jos aikuiselämä on tällaista kärsimystä, en koe haluavani elämältäni enää mitään. Aikuiselämässä voi tehdä lapsuuteen verrattuna paljon kaikenlaista. Minusta vaan tuntuu että kaikki on jo nähty ja koettu. Ei se parisuhdekaan niin hieno juttu lopulta ollutkaan. Vaikka toisaalta mies on tällä hetkellä minulle kaikista paras tuki, kun vähäiset ystävät ja vanhemmatkin tuntuu vaan etääntyvän. Välillä salaa toivon, että poikaystävä jättäisi, jotta elämästäni katoaisi viimeinenkin merkitys ja voisin päättää elämäni. Poikaystäväni ei arvaakaan, kuinka suuri vaikutus hänen astumisellaan minun elämääni on ollut. En ikipäivänä haluaisi tuottaa hänelle sellaista tuskaa, joka seuraisi oman elämäni lopettamisesta.

Ei siis auta, pakko herätä huomennakin.

Elly, tuntemuksesi ja ajatuksesi kuulostavat pelottavan tutuilta. Olen itse hieman alle 30 vuotias nainen, jolla ystävien ja muiden ns.ulkopuolisten ihmisten mielestä on elämä aikalailla mallillaan. On kiva vuokrakämppä, hyvä mies, kaksi kissaa, opiskelupaikka amk:ssa ja työpaikka jossa teen silloin tällöin vuoroja opintojen ohella. Silti elämäni ei tunnu miltään muulta kuin pakolliselta pahalta.

Olen saanut vuonna 2007 diagnoosin vaikeasta masennuksesta, tosin luulen että lääkäri silloin vähän liioitteli diagnoosin kanssa, koska olin juuri käymässä läpi eroa ja olin surullisempi ja toivottomampi kuin yleensä. Näin ainakin itse ajattelen. Tuo vuosi on toiminut elämässäni ns. vedenjakajana, vuoden 07 jälkeen en ole enää tunnistanut itseäni.

Ennen en pelännyt elämää. Olin toiveikas ja normaalin peloton. Olin hauska ja pidin ihmisistä ympärilläni. Etsin innokkaana paikkaani elämässä ja uskoin, että löydänkin sen vielä. Vuosi vuodelta olen kuitenkin pudonnut syvemmälle toivottomuuteen...osa syy on varmaankin se etten tunnu millään löytäväni paikkaani tässä elämässä. Olen aloittanut ja lopettanut valehtelematta kahdeksan koulua...syyt ovat vaihdelleet kiinnostuksen puutteesta alaa kohtaan, käytännön vaikeuksiin ja lopulta ollaan päästy siihen, että tällä hetkellä en voi mennä kouluun koska en jaksa/halua/uskalla kohdata muita ihmisiä. En myöskään jaksa herätä aamulla, joten jään sänkyyn.

Pelkään ylitse kaiken tuottavani pettymyksen läheisilleni. Erityisesti kihlatulleni, joka menestyy opinnoissaan ja urallaan ja suunnittelee koko ajan elämää pidemmälle. Myös vanhempani ja ystäväni eivät ymmärrä miksi vetäydyn ja en tee elämälläni mitään. Luultavasti pitävät minua vain laiskana, mikä vain pahentaa omaa oloani entisestään koska tiedän itse ettei kyse ole siitä. En vain pysty enkä jaksa! En jaksa edes suorittaa elämää.

Itse mietin paljon kuolemaa. Kerran mietin miettivätkö muut ihmiset sitä päivittäin? Itsekin toivon monesti että tapahtuisi onnettomuus jossa kuolisin. Itsemurhaa en pysty tekemään, pelkään sen lopullisuutta liikaa, mutta jos kuolisin esim. liikenneonnettomuudessa siihen pitäisi vain sopeutua. Ajattelen myös, että kuolemani olisi helpotus läheisilleni....sattuisihan se varmasti aikansa, mutta kun pääsisivät yli elämä olisi paljon helpompaa kun en olisi riippakivenä.

Tällaisia olen pohtinut pimeimpinä hetkinä. Päivittäin tulee pienen pieniä toivon hetkiä jolloin luulen jaksavani taistella tätä olotilaa vastaan, mutta yleensä seuraava aamu on taas saanut minut lannistettua. En edes tiedä mistä lähtisin apua hakemaan, lääkäriltä saa vain lääkkeitä. Ja kuten kerroit, avun hakemiseen saa kulutettua aikaa ja energiaa ja sitä energiaa minulla ei juuri ole.

On hyvä tietää ettei ole yksin näiden tunteiden kanssa. Jaksamista sinulle vaikeisiin hetkiin ja toivottavasti saat tarvitsemasi avun pian ja elämä rupeaisi tuntumaan elämisen arvoiselta 🙂🌻

Itsellekin tulee välillä näitä toivon kipinöitä, mutta ei kestä kauan jokin asia jo lannistaa minut jokin fyysinen oire tai saatan yhtäkkiä unohtaa oman rajallisuuteni ja luulla jaksan enemmän muttei niin ikinä käy ja menee voimat ja joudun jättämään väliin asiat mistä nautin ne vähäisemmätkin, koska ei ole voimia mennä paikalle.

Kuullostaa tutulta nuo toivottomuuden tunteet monella tässä viestiketjussa. Jossain on teillekin ihminen, joka voi teitä auttaa. Olette kulkemassa sitä kohti.
Minullakin on ollut elämä pitkiä aikoja aika toivotonta ja valotonta, mutta nyt se on aikalailla valoisampaa. Ei ehkä ole kaikkea sellaista elämässä, jota muilla on, mutta ei ole niin pahaa oloa ja tarkoituksettomuutta.
Ammattiapu ja oma "työnteko" oman itsen eteen auttoi. Nyt on vain "tavallisen ihmisen vaikeudet" elämässä.
Kyllä se punainen lanka löytyy. Joskus se kestää. Mistä vain voi selvitä.
Voisiko joku luotettava ihminen auttaa sinua hakemaan apua?

itse miettinyt terapiaa mutta pitää selvittää ensin että millainen ihminen ja millainen terapia toinen tietysti että auttaako tämän terpeutin sanomat itselle. Tänään ollut parempi päivä kun sai siivottua.tehtyä ruokaa ja katsottua ohjelmia mitä tallensi. Minulla ainakin masennus johtuu miten yhteiskunta on tehnyt meistä pitää aina tulla jotain ja jotain pitää tehdä jotain koska on tässä mailmassa ja opiskele käy töissä koska silloin olet jotain muuten olet vain olematon mikä minusta kurja ajatus. Tämä minun ongelmani en ymmärrä ihmisten ajatuksen juoksua tässä asiassa..käydään töissä jossain missä ei yhtään välitä suoritetaan asioita ,koska se vain kuuluu olla niin.

On "kiva" huomata, etten ole ajatuksineni yksin. Tämä elämän suorituskeskeisyys ja merkityksettömyys näyttää olevan monen muunkin ongelma.

Kyllä tämän yhteiskunnan suorituskeskeisyys tuntuu vievän mehut ihmisestä. Etenkin niistä, jotka tekevät työnsä tunnollisesti. Kun antaa kaikkensa päivän aikana, mitä sitä jaksaa enää illalla tehdä? Tosin näin opiskellessa ei onneksi tarvitse tehdä tuota täyttä päivää. Kauhulla odotan työelämää...

Itseä ahdistaa työelämässä eniten se, että täytyy tehdä se 8 tunnin päivä, vaikka ei millään jaksaisi. Olen sellaista sorttia, joka tekee asiat nopeasti ja tehokkaasti, kun taas toiset hidastelevat ja tekevät saman homman vetkutellen. Olisipa se vaihtoehto, että töistä saisi lähteä, kun on päivän hommat valmiina. Mutta kun ei ole. On kaikenlaisia kellokortteja ja muita vempaimia, jotka pitävät huolen siitä, että varmasti väsytät itsesi. Edun tehokkaista työntekijöistä kerää vähän aikaa työnantaja, mutta ei kauan, sillä nämä ihmiset jäävät ennen pitkää sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeille.

Tänään olen saanut aikaiseksi asioita, mutta tuntuu, että nekin olivat vain täytettä päivään. Eipähän ahdista kun pysyy liikkeessä.

Minulla on nyt terapeutti tiedossa, jonka luona alan käydä Kelan päätöksen saatuani. (Toivottavasti myönteinen päätös.) Odotukset ovat korkealla.

Itse oon kanssa "haaveillu" terapiaan pääsystä. Olis kiva kun ois ihminen jolle vois puhua eikä se sais arvostella sun ajatuksia tai sanoja. Sais just jotain työkaluja millä käsitellä juttuja...vaikken niihin tällä hetkellä uskokaan.

On tässä pari viikkoa ollu taas vähän hankalampaa aikaa, kun toi puoliso on nyt ruvennu urheiluhulluks ( kaiken muun lisäks), tulee ittelle vaan enemmän paska olo kun en jaksa käydä salilla treenamassa sen kanssa. Onneks sillä on sellanen kaveri pariskunta ( nekin molemmat timmejä) joiden kanssa se voi sportata, samalla kun mä jään kotiin syömään suklaata😀 Ja eniten ketuttaa ku näkee miten toinen muuttuu paremman näköseks ja alkaa elää terveellisesti samalla ku ite ei jaksa/viitsi? tahdä mitään ittensä eteen. Jo se tuntuu ihan paskalta että ees ajattelen noin! Pitäs pystyy olemaan kannustava ja ilonen toisen puolesta🙄

Ja arrrgg se mun pirun koulu! Oon suunnitellu jo kaks viikkoo et pitäs mennä juttelemaan tutoropettajan kanssa siitä miten oon taas ryssiny kaiken mut hitsi ku en uskalla..pelkään et se ope sanoo jotai "turha sun on tänne enää tulla kun oot lähes 8 viikkoo lusmuillu jossain muualla". Oishan tässä näitä juttuja taas...täs alkaa oikeen kyseenalastamaan että jos mä olenkin vaan laiska ja kitisen täällä turhasta. Pitäs varmaan ottaa itteään niskasta kii mutku...🙂

Itse jätin koulutuskokeilun kesen kun tajusin ettei mun alani mutta nyt taas tyhjän päällä en tiedä onko se hyvä vai huono ,kun näin jo käynyt monta kertaa varmaan huono ,koska aamusin masentaa ja jään sänkyyn pohtimaan mitä tekisin päivälläni ja ajattelen turha sitäkin tehdä ja sitäkin sen ja sen taki koska olen niin hermostunut ihminen tai on vaikeeta ottaa itteensä niskasta kiinni.
Sain varattua ensiviikoksi niitä asioita mitä haluan tehdä kuten hierojalle niskat jumissa monetta viikkoa, tutkimuksiin terapiaa varten ja koulun rehtorille oisko mitään muuta alaa missä kestäisin tuntuu vaan että kaikki tuntuu niin turhalta. Turhalta kun jaksamisen takia henkiseti asiat aina vaikeutuvat hirveästi ja tuntuu miksi aina koittaa tai jaksaa kun kohta taas loppuu voimat. Tuntuu siltä että on itsestä enemmän vaivaa kaikille opettajille ja työkkärin väelle ,vaikka en minä voi mitään ettei voimat riitä kun pieniin aisoihin päivässä.

Asiakaspalvelu ala on minulle kaikista pahin mitä voisi olla sekä toisten pasaaminen. Myös liian fyysinen työ jossa liikutaan kokoajan vie samalla henkistä voimaa. Minäkin ajattelen noin harmittaa että muut löytää elämänsä opiskelu alan tai työn minä en löydä. Nyt olen itkenyt jokapäivä herättyäni no jospa nyt söisin ja lähden ulos.

Masennuksessa varmaan vihan tunteet on aika yleisiä. Itsellä on viime aikoina olleet nimenomaan ne tunteet aika vahvasti läsnä. Kaikki ärsyttää ja semmosta isompaa raivon tunnetta huomaan varmaan jonkun 5 kertaa päivässä. Onneksi ne menevät aika pian ohi. Harmittaa, että kohdistan välillä poikaystävään liikaa tätä vihaa, vaikka hän ei olisi tehnyt mitään väärää. Minua saattaa alkaa vaan ärsyttää joku pikkujuttu tai sitten muuten vaan valitan koko ajan. Tiedän, että on väärin purkaa häneen, mutta minulla ei ole oikein muitakaan, joille purkaa tätä oloa varsinkaan arkisin kun olen koko ajan yksin. Tosin olen nyt harrastanut liikuntaa ja toivon, että siitä olisi apua raivon hallintaan. Mitenkäs muilla, tunnistatteko tällaista?

Moi teille, vasta nyt luin tämän viestiketjun. Minäkin tunnistan samoja juttuja kuin te. Olen ollut aika pahasti masentunut, ja olen kyllä edelleen. Mennyt nappeja alkukesästä, nyt olen ollut sitä mieltä että haluaisin ne lopettaa( tulee kaikkia sivuoireita niistä yms.), mutta kai se pitäisi nöyrtyä ja jatkaa niiden kanssa kun jo tämä vähentäminen näyttää saavan mut taas enemmän sinne pohjamutiin. Mua kanssa esim alkaa suututtaa jos mun oma pomo pyytää tekemään jotain, ja se on aika hölmöä, koska sillehän mä olen töissä ja töissä pitäisi tosiaan jotain tehdäkin…… mutta se alkaa jostain syystä usein vaan suututtamaan mua! Just nyt taas tuntuu, että on tosi vaikea saada asioita tehdyksi. Tänään en melkein saanut itseäni ollenkaan sängystä ylös. Todella häiritsevää. Elämä menee ihan sumussa. Taas kerran. JA minä olen yksin, patoan ongelmani aikalailla vaan sisääni, en halua niistä kenellekään puhua (paitsi terapiaan haluaisin ennenkun pilaan koko elämäni ja oikeasti tapan vielä itseni, haaveilen kanssa siitä mutten voi sitä tehdä). Kissat onneksi on jotka on rakkaita. ☺️❤️ Tämä oli nyt vähän sekava sepustus, kun vähän paha paikka kirjoittaa, mutta liityin keskusteluun ainakin😉

Tänään on ollut taas hirveä vihapäivä. Minua on ärsyttänyt monet asiat aivan laidasta laitaan esim. se kun luokkakaveri alkoi ruokailussa kysellä harjoittelustani. En olisi jaksanut vastailla mitään, vaan pelkästään syödä. Sitten on ollut kaikkea muuta paljon typerämpää ärstytyksen aihetta, kuten huonosti istuvat vaatteet. En ymmärrä miten tuollaiset asiat voivat saada raivon valtaan.

Viikonloppuna oli tosi levoton olo. Samaa jatkui vielä tänäänkin. Nyt kun on ollut pimeää, ei ole ihme, ettei asiat luista ja väsyttää. Tänään kuitenkin paistoi aurinko ja silti sama jatkui. Tuntui, ettei ollut mitään halua tehdä asioita ja tekisi mieli vain maata sängyssä. Tosin sekään ei olisi hyvä vaihtoehto, sillä silloin ajatukset alkaa kiertää kehää. Niin ja olisihan tuo koulukin hoidettavana.

Mitenkäs muilla?