Mun äitini oli hullu mutta se itsensä tappoi kun olin 15v tai siis melkein 16v.
Helvettiä sen kanssa oli elää. Mutta minkä se voi sillä, että tuli hulluksi. Tuon asian kanssa en enää tarvi vertaistukea, halusin vaan sanoa ettet ole ainoa.

Kiva ku silti vastasit maanvaiva! 🙂
Mua lohduttaa aina kuulla että en ole ainut mutta Luulen että vertaistuen tarpeeni on ikuinen..

Takkuja täällä on aika paljon ihmisiä, joiden äiti on hullu. Minunkin. Tosin en ole enää nuori. Hienoa, että olet saanut jo nuorena ihmisenä puhua ammattilaisten kanssa äidistäsi. Haluaisitko jakaa asioita äidistäsi täällä?

Juu, on, ja kärsitty on. Järjen tasolla ymmärrän, ettei hänkään ole sairauttaan (ilmeisesti kaksisuuntainen ja/tai skitsofrenia) valinnut, mutta tunteen tasolla en. Olen katkera ja vihainen. Olen itseni ja oman lapseni suojaamiseksi ottanut etäisyyttä todella paljon. En juuri pidä yhteyttä. En pidä siitäkään, että olen katkera. Toisaalta onhan niinkin, että vaikka hän ei ole sairauttaan valinnut, niin asian kieltäminen ja se, ettei sairauttaan hoida millään tavalla... Se on valinta.

Tsemppiä sinulle!

Mietin pitkään tähän ketjuun vastaamista, sillä en kauhesti tykkää tuon hullu-sanan käytöstä, kun on kyse psykiatrisista sairauksista. Minun äiti on myös psykiatrisesti sairas ja oli sitä jo silloin, kun olin lapsi ja nuori. Minäkin häpesin asiaa kovasti ja pidin äitiäni erikoisena. Äitini oli ajoittain vakavasti masentunut, ajoittain psykoottinen ja hänellä oli myös paniikkikohtauksia. Muistan myös pelänneeni lapsena. Pelkäsin, miten me pärjäämme, miten äiti selviää arjesta ja miten minä selviän elämästäni. Kun minulla oli ongelmia (esim. minua kiusattiin), en uskaltanut kertoa asiasta äidilleni, kun ajattelin ettei hän kuitenkaan voi auttaa minua. Joskus isompana olin vihainen siitä, ettei hän hakenut sitkeämmin apua. Minäkin olisin tarvinnut jotain apua, vaikka tukihenkilön.

Ei sitä ainakaan lapsena tai nuorena osaa ajatella äidin olevan psyk.sairas vaan pitää sitä vaan ihan reilusti hulluna. Kuten vanhemmat pitävät nuorta murrosikäisenä.
Varsinkaan, jos äiti ei mitään kerro sairaudestaan, niin ihan se on sitten ansainnut hullu-sanan.

Muistan, kun äidin kuoleman jälkeen mulle alettiin kertomaan äidin sairaudesta ja siitä kuinka se teki itsarin siksi, kun oli kaksisuuntaisesti sairas. Silloin vasta naurattakin ja pidin kaikkia terapeuttejakin hulluina. Koska äidilläni oli vähän enemmän kuin kaksi suuntaa elämässään eli hulluudessaan.

Minä olin niin vähän muiden ihmisten seurassa äidin eläessä etten hävennyt äitiäni laisinkaan.
Aloin vasta häpeämään sen jälkeen, kun se teki itsarin.

Mä Oon käynyt nyt aikuisena terapiassa ja myös saanut vertaistukea finfamilta, joka on omaisten tueksi tarkoitettu mesta. Siellä oon käynyt yhdessä ryhmässä jo vuosia puhumassa Tästä asiasta.. Se on auttanut ihan hirveästi kuulla muiden tarinoita ja ajatuksia.
Eikä asiasta puhumisen tarve varmaan koskaan sammu.
Käsittelen Äitini sairautta paljon huumorin kautta. Siksi sanon tietyissä konteksteissa hullu enkä "psyykkisesti sairas" (mitä käytön kun Puhun asiallisemmin aiheesta)

Sillon kun olin teini ja äidin tilanne oli pahimmillaan, olisin kaivannut apua ja neuvoja.. En vaan osannut apua hakea enkä edes tajunnut että Äitini on sairas. Pidin häntä vaan outona ja ärsyttävänä.

Miten käsittelette asiaa nyt aikuisena? Kenelle kerrotte äitinne tilanteesta?

Hullu sanana oli ehkä joskus nuorena kauhea, mutta eiköhän meistä jokainen "terve" ja sairas ole omalla tavallaan hullu. Joten ei hullu sanana ole kai sen kummempi.

maanvaiva kirjoitti 11.4.2016 12:55

Muistan, kun äidin kuoleman jälkeen mulle alettiin kertomaan äidin sairaudesta ja siitä kuinka se teki itsarin siksi, kun oli kaksisuuntaisesti sairas. Silloin vasta naurattakin ja pidin kaikkia terapeuttejakin hulluina. Koska äidilläni oli vähän enemmän kuin kaksi suuntaa elämässään eli hulluudessaan.

Minä olin niin vähän muiden ihmisten seurassa äidin eläessä etten hävennyt äitiäni laisinkaan.
Aloin vasta häpeämään sen jälkeen, kun se teki itsarin.

Miksi, tai mikä aiheutti sen häpeän maanvaiva? Häpesitkö, kun sait tietää enemmän sairaudesta, häpesitkö koska äiti teki itsemurhan, vai miksi / jostain ihan muusta syystä?

Kyllä minä häpesin ihan sitä itsemurhaa pelkästään. Se oli minusta esim. syntiä.
Ajattelin, että äitini joutui helvettiin eikä isäni kanssa taivaaseen.

Näin aikuisena olen vasta tajunnut että äidilläni oli jonkin sortin mielenterveysongelmia. En halua käyttää hullu nimitystä. Mutta huomasin että äitini oli usein masentunut, hermostui todella pienistä asioista ja oli muutenkin todella välinpitämätön. Ei jaksanut esim. kuunnella lastensa ongelmia. Hänellä ei ole mitään diagnoosia, mutta hyvin voisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sen verran usein vaihteli mielialat ja sai erilaisia tempauksia välillä.
Veljelläni diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja uskon sen olevan perinnöllistä. Se on vaikeaa kun nuo asiat tajuaa jälkeenpäin. Enää en paljon pidä yhteyksiä sukulaisiini.

Varsinkin nyt kun äitienpäivä lähestyy niin ahdistaa: äiti saattaa olla tosi masentunut ja jos jotain kivaa yrittää tehdä yhdessä niin mikään ei riitä. Hän osaa olla tosi marttyyri ja tyytymätön. Ja jos ei suoraan masentunut niin vähintään ailahtelevainen. Perhejuhlat on pahimpia koska on kauheet paineet "pitää hauskaa yhdessä" ja kaikilla hermot kireällä.
Ja jos joskus on ollut jokin yhteinen traditio niin auta armias jos siitä poiketaan...
Äitienpäivä ja joulu on meillä pahimmat. Onko teillä muilla miten?

Jotenkin herätti tämä ketju vastaamaan, vaikken ole elänyt "hullun" äidin kans, vaan isä oli erikoinen tapaus, arvaamaton. Nuorena en ymmärtänyt syytellä ketään tai olla katkera, yritin vain päästä oman elämän alkuun, teki muut mitä tahansa niin en antanut niiden vaikuttaa. mutta tajuan nyt että kun epäonnistuin pyrkimyksissäni aloin syyttää vanhempiani, ja muita läheisiä. Ja terapeutti se vasta yllyttikin vihaamaan ja syyttämään vanhempiani( sanoi ettei mikään ihme että sinulle on vaikeaa). No, nyt jälkeenpäin tajuan ettei muita syyttelemällä mikään muutu.
Jotenkin itsenäistyminen (vaikkakin vasta aikuis-iällä) antoi rauhan ja kykenin itse alkamaan päättämään miten elän ja mitä valitsen. Anteeksianto oli kaikkein paras lääke.
Nyt kun kuuntelen nuoria (omia lapsenlapsiani ja lapsiani) niin jotkut ovat onnistuneet itsenäistymään ja päättävät itse omasta elämästä, ottamatta paineita muiden vaikeuksista omiksi syiksi, ja toiset jäävät siihen että alkavat syyttää vanhempia ja jopa isovanhempiakin.
Minusta on surullista toisten syyttely, eihän kukaan vapaaehtoisesti "ala hulluksi". Ei minun isänikään, hankalaa oli, mutta olen onnellinen etten laittanut väliä poikki hänen kanssaan koska siitä myös sai oppia omaan elämäänsä.
Tsemppiä kaikille ja yrittäkää antaa mennä toisesta korvasta ulos kaikki se mitä etteä halua itsellenne ottaa🙂)

Meilläkin on ollut nuo juhlapäivät ongelmallisia. Äitini toivoisi että kävisimme jouluna tai muina juhlapäivinä hänen luonaan, mutta on sitten todella ahdistuneen oloinen jos porukkaa on enemmän ympärillä. Omilla 60 v päivilläänkin hermostui ja kaatui lattialle. Jotenkin tulee olo että ei sitten haluakaan osallistua näihin perhepippaloihin ja kun asioista ei pysty juttelemaan niin ettei joku pahoittaisi mieltänsä ja alkaisi marttyyriksi. Äidiltä vaan menee hermo niin vähästä kuin esim pienten lasten äänistä ja touhuiluista. Uhannut jopa lyödä siskon ja veljen lapsia, kun hermo palanut.
Nyt olisi kesällä isäni 70 v juhlat. Mutta taidan jättää väliin. En jaksa katsoa sitä teennäistä yhdessäoloa. Kun ei muutenkaan pidetä yhteyttä niin miksi sitten mennä sinne pönöttämään ja esittämään mitään. Äitini ei ole koskaan hyväksynyt miestäni meidän ikäeron vuoksi. Aina vihjailee ikäerosta. Ja muutenkin kyttää kaikkien sisarusteni elämää.