Kirjoitus virhe: tyhjiö.

Ehkä se on justiinsa kun on kaikki tarjottimella tai ainakin suhtkoht helpommin saatavilla. Ennen tehtiin työt työnä ja kaikki muu oli jotakin muuta. Ehdin olemaan tälläsissä hommissa jonkun vuoden kun vuostuhannen alussa piti alkaa yrittää papereilla ja täbeillä rakentaa taloja. Jotenki tuntuu että tällänen meno ei oo hyväksi. Toki toleranssit diagnooseihin ja lääkkeisiin on madaltunut varmasti että saadaan ihmiset pysymään työelämässä jne.

Eksistentiaalinen tyhjiö... Googlaamalla saa aika hyvän vastauksen asiaan: http://juhamakiketela.info/tieteellista/yhteiskunnallinenturhautuminen.html

Tuolta lainattuna "Keskeisin syy elämän tarkoituksen puuttumiseen ja elämisen sekä oman olemassa olon mielekkyyden epäilemiseen on Franklin näkemyksen mukaan perinteisen yhteiskuntarakenteen murtuminen ja koko maailman nopea ja kokonaisvaltainen muuttuminen, jonka seurauksena nykyihminen on menettänyt elämästään kolme tärkeää tekijää: vaistot, perinteet ja arvot."

jne.. Jonkinlainen totuuden lähde kuitenkin noissa ajatuksissa ja juuri nuo sinun ajatuksissa samaa. Onhan se vaan turhauttavaa sitten että moni meistä on sitten tässä painiskelemassa asioiden kanssa ja se kanavoituu sitten lopulta jatkuvaksi itsetuhoiseksi ja ahdistuneeksi olemiseksi

Yksin on vaikea alkaa muuttamaan mitään. Kun elämä on tiettyjä raiteita pitkin ruvennut menemään, niin tuntuu että on enää vaikea vaihtaa sitä raidetta. Jotenkin pitäisi vain suunnitella tulevaisuutta. Mutta miten sitä suunnitella kun on niin paljon muuttuvia tekijöitä? Tavallaan kun ei tiedä esim. sairastuuko somaattisesti: tulee joku syöpä esim. tai muu vakava tauti. Tässä on koko ajan vähän niin kuin nuoralla tasapainottelija.

Se eksistentiaalinen tyhjiö tulee siitäkin, että ei tiedä mitä lopulta tavoittelisi... Rahaa, rakkautta, työtä, perhettä... Ja tuntuu että nämäkään asiat eivät ole omissa käsissä, vaan jotenkin sitä lipuu asiasta toiseen ilman kontrollia...

Tuntuu kuin hyvä tulevaisuus olisi pyyhitty pois ja jäljelle jätetty vaan tuska ja ahdistus... Tämä kaikki voi olla tietenkin masennusta tai sitten se voi olla (pahimmassa tapauksessa) realismia.

Mitä enää tehdä, kun tuntuu että sairaus vie kaikki voimat. On fyysistä ja henkistä ahdistusta. Ja jokainen päivä tuntuu tuskaiselta.

Sitten on nämä yhteiskunnan luomat paineet. Pitää olla työkykyinen ja pitää olla sitä sun tätä... Missä se inhimillisyys? Ei me olla mitään koneita.... Minkä takia kaikesta pitää kilpailla? Miksei voitaisi vaan yrittää pitää tää planeetta jotenkin elinkelpoisena ja olla tappamatta toisiamme?

Ehkä tullaan just siihen että elämän tarkoituksen ei pidä olla kaiken loppu. Se olisi kuoleman tarkoitus... Elämän tarkoituksen täytyy jotenkin liittyä tämän elämän ja hyvinvoinnin vaalimiseen... Pitäisi vain tajuta olevansa rajallinen ihminen ja ihminen tarvii toista ihmistä peilaamaan omaakuvaa ja vaikka sitten jakamaan kaiken tuskan ja myös onnen (jos sellaista nyt on).

Mutta tuntuu jotenkin että maailma lipuu kohti jotain tuntematonta ja vaarallista. Koneita kehitellään koko ajan, aseita. Uusia sairauksia ilmenee. Tuntuu että on semmonen Terminaattori meininki kohta.

Kaikki kehittyy koko ajan. Täytyy pitää kiinni tai tippuu kyydistä... Tällasta....

Minäitse89, olet varmaan oikeassa tuosta, että kaikki asiat kehittyy jatkuvasti. Toisaalta se on hyvä asia mutta on siinä huonojakin puolia. Yksi huonoista puolista on ettei ihminen kehity niin nopeasti kuin teknologia.

Mitä taas tulee tuohon tavoitteiden asettamiseen niin ehkä elämässä ei vain kannata asettaa liian tarkkoja tavoitteita. Minunkin on ollut pakko kehitellä erilainen lähestymistapa elämäntavoitteisiin sairastumiseni jälkeen. Siksi minulla on oikeastaan enää tavoitteena hyvä olo. Raha, lapset, parisuhde, työ on vain erilaisia vaihtoehtoja tuohon hyvään oloon ja siksi yritänkin kuunnella omaa kehoani ja ajatuksiani selvittääkseni mitä oikeastaan haluan. Sekin etten ole pystynyt olemaan työelämässä ja elättämään itseäni harmittaa vieläkin, mutta sille ei oikeastaan mitään mahda. Joten yritän vain pitää tuon tavoitteen hyvästä olosta ja välttää itse satuttamasta muita sen päämäärän saavuttamiseksi. Tavoite kai sekin. 🙂

Sekin pitää vielä mainita, että nuo yhteiskunnan luomat vaatimukset ovat oikeastaan keinotekoisia. Tähän päätelmään tulin tajuttuani miten paljon erilaista huonoa oloa maailmassa on. Ihan "normaaleiltakin" näyttävien ihmisten elämässä on todennäköisesti ainakin joitain ongelmia. En nimittäin ole tavannut vielä ihmistä jolla ei olisi ollut jotain ongelmaa elämässään. Mutta sitä kun on esitettävä kaiken olevan hyvin ettei vain joutuisi kenenkään silmätikuksi tai pahempaa. Eli ei ne "normaalit" ihmiset ole sen erilaisempia kuin selkeästi huonossa tilassa olevat. Jos kaikki vain myöntäisivät omat ongelmansa ja kertoisivat niistä muille voisi ihmisten huono olokin vähentyä. Se taas miten ihmiset saa myöntämään omat ongelmansa onkin jo hankalampaa. 😑❓

Totuus kuitenkin on, että mikään asia ei jatku loputtomasti. Eli on vain yritettävä jotenkin jaksaa päivästä toiseen.