Moikka!
Ajattelin nyt kirjottaa sinulle vaikka en itse aivan samoja tunteita käy läpi. Mutta tiedän, että tukea ihminen tarvitsee silti vaikka olisi mikä.
Voin samaistua tuohon, että et tunne tai koe, että olisit nuori muuten kun ikäsi perusteella. Olen itse 20-vuotias ja en koe olevani nuori vaikka en ole kauaa kärsinyt omista psyykkisistä ongelmista tai hain apua vasta viime joulukuussa vaikka olen kärsinyt kaikesta jo paljon aikasemmin, mutta lievempänä ja joulukuussa kaikki jotenkin hajos käsiin enkä enää pystynyt olemaan itsekseni.
En ole nyt melkein vuoteen ollut oma itseni tai sellainen mikä haluaisin olla tai mikä olin ennen kun kaikki levisi ihan totaalisesti. Oon aina vaan kotona, välillä koulussa ja välillä näen kavereita, mutta kaikki normaalit arjen asiat tuntuvat niin paljon raskaammalta esim. jos näen kaveriani niin en jaksaisi tehdä sen jälkeen enää mitään vaikka olisin viettänyt aikaa vain parituntia. Inhottaa tällänen. Ja toisaalta taas työnnän kaikkia ystäviä vaan pois koska en enää ole samanlainen kun ennen enkä jaksa vaikka haluaisin.
Tiedän, että tässäkin asiassa voi itse vaikuttaa aika paljon ja olenkin välillä pakottanut itseni jotain tekemään jne. mutta en vaan aina jaksa pakotetusti tehdä jotain.
''Tunnen olevani onnellinen vaan silloin, kun aistit on turrutettu.'' On juuri kun minun suusta sanottu. Mutta toisaalta en enää juo paljoa. Melkein en ollenkaan.
Ennen kun kaikki räjähti käsiin ihan täysin niin join tosi paljon, joskus 6 päivää viikosta ja joskus 2-3, mutta en koskaan alle 2 kertaa ja sitä jatkui n. 6-8 kuukauden ajan.
Se oli ihan kauheaa tai oikeestaan hauskaa, sai sekoilla ja olla ''onnellinen''. Se oli hyvää aikaa, mutta raskasta. Toisinaan tuntuu, että aiheutinko itselleni tämän kaiken räjähtämisen tuolla holtittomalla juomisella. Ehkä.
Suosittelen puhumaan poikaystäväsi kanssa ihan kunnolla. Ainahan toitotetaan, että puhu, puhu ja puhu, mutta se on ihan totta ettei mitään muutosta tapahdu jos mistään ei ikinä puhuta. Sen takia se on niin tärkeää.
Älä puhu kuolemasta tai älä halua kuolla. Hm kuinka tyhmästi sen kirjotin. Ihan sama.
Älä kumminkaan tee mitään itsellesi ikinä. Minä tiedän miltä tuntuu kestää tätä elämää kun ei ole onnellinen, minä niin tiedän sen. Tiedän kuinka yksinäiseltä tuntuu olla ''sairas'' vaikka niitä ''sairaita'' on oikeasti tosi paljon. Et sinäkään välttämättä ulospäin näytä voimattomalta tms. Se on yksinäistä. Mutta sen ei tarvitse olla kun puhuu asioista tutuille/ystäville/jollekkin. Tiedän senkin, että se on vaikeaa.
Välillä minustakin tuntuu ettei kukaan jaksaisi enää kuunnella minua ja minun ongelmia. Sen takia en ole nykyään paljoa niistä puhunut. Haluasin kyllä.
Siksi on hyvä, että täällä edes voi purkaa omia ajatuksia ja ihmiset reagoi niihin. Niinkun nyt minä. En halua, että kukaan jää yksin.
Onko sinulla mahdollista vaihtaa hoitajaa? Toisaalta sairaanhoitaja ei ole niin hyvä apu kun oikea psykologi tms. Itsekin käyn sairaanhoitajalla ja menossa ensiviikolla uudelle hoitajalle kun jouduin vaihtamaan paikkaa ja inhottaa tavata uusi hoitaja kun vanha oli niin tuttu ja turvallinen. Nyt pitäisi alottaa kaikki taas alusta. Ja entä jos se uusi hoitaja ei ymmärrä minua. Huh, no sen näkee sitten ensi viikolla.
Samaistun myös tuohon pelinappula juttuun. Tuntuu, kyllä toisaalta siltä, että juuri minä olen se ainoa pelinappula tässä omassa ''ystäväpiirissä'' kun tuntuu, että muut osaavat nauttia elämästä ja ovat onnellisia ja minulla elämä potkii päähän jatkuvasti.
No meistä tulee vahvempia! Tai me ollaan jo.
Kirjottelethan taas tänne. 🙂 Tsemppiä!

Hei Baileys, kiitos kun vastasit 🙂

Ymmärrän tuon, että toisaalta haluais todella pitää ystävistä kiinni, mutta toisaalta taas ei yhtään jaksaisi enää. Haluaisi puhua, mutta mietitkö ikinä, että mikä pointti? En tiedä, kumpi on pahempi. Ne jotka tietää mun ongelmista, eikä osaa suhtautua siihen, vai ne jotka eivät tiedä ja heidän ympärillä pitäis jaksaa esittää über-iloista. Kumpikin on niin kuluttavia.. Haluaisin pystyä edes mun poikaystävän edessä myöntämään, että mä oon oikeesti todella hajalla. Eikä sekään onnistu, saati ystävien kesken. Kaikilla on oma elämä, enkä mä halua kuormittaa sitä yhtään enempää. Ja mistä sen tietää, mitä asioita ystävät jättävät sanomatta mulle? Enkä toisaalta pidäkään tästä, että ihmiset ympärilläni tietää mun ongelmista mitään. Olen liikaa esillä..? Vai miten sen sanois. Liian paljas. Vaikka toisaalta, miten vois olla kenenkään kanssa siinä "olet mun elämäni tärkein ihminen" -viivalla, jos ei oo rehellinen? Tämä pyörii jotakin kehää koko ajan mun pään sisällä, ajatukset juoksee välillä kuin jollain keskittymishäiriöpotilaalla, sori.. 😋

Kysyin mun poikaystävältä eilen, että ollaanhan me ihan okei, ja hänen mielestään ollaan, joten taas tuli sellainen tunne kuin olisin ihan yksin tämän hullun ajatuksen kanssa, että kaikki hajoaa käsiin hetkenä minä hyvänsä. Toisaalta mun eka poikaystävä jätti aikoinaan sellaiset jäljet, että aina kun ollaan hiljaa parikin tuntia, niin tuntuu kuin kaikki hajoais. Eihän aina voi olla asiaa? Että ehkä olen vaan päästäni vialla, tämänkin suhteen.. Kai puhuminen on kaiken a ja o, mutta on se niin hiton vaikeaa.. Kumpikaan osaa aloittaa, joten ollaan hiljaa ja "kaikki on ok".

Tunnistin itteni myös tuosta sun kuvailusta, millaista on elää humalassa lähes koko ajan. Kamalaa, ja toisaalta niin ihanaa! Huomasin tuossa, kun en eilen juonut, että näin koko yön painajaisia, ja siitä muistin taas alkuperäisen syyn koko juomiseen. Kaikki aina ylpeilee mun unenlahjoilla, että mä nukun missä tahansa ja miten pitkään tahansa, eikä se nykyään onnistu niin. Nään painajaisia, jos en ole just siinä sammumispisteessä kun menen nukkumaan, ja olen aina vaan niin tajuttoman väsynyt. Tiedän, mitä juominen tekee, enkä tosiaan halua päätyä samaan pisteeseen kuin isäni, mut jotenkin se aina unohtuu kun elää muutaman päivän selvinpäin ja kaikki näyttää taas kamalalta.

Miksi sä lopetit juomisen? Tai lähinnä vähensit juomista noin radikaalisti. Eikö vaan jaksanu enää?

Tuo kohtalotoveri-asia kans vaivaa mua tosi paljon. Äiti hokee koko ajan, että ethän sä ole yksin! Oli asia mikä tahansa. Olen velkaantunut korviani myöten (ainakin mun mittapuulla katsottuna), johon äiti tokaisi vaan että "noh, ethän sä ole ainut nuori jolla on mennyt/menossa luottotiedot, älä murehdi niin paljoa!" Ja mulle se taas on maailmanloppu, tuntuu kuin menis loputkin mahdollisuudet hyvään elämään.. Tänään jäin sairaslomalle, johon äiti heitti taas tuon "teitä on niin monta tässäkin maassa, älä kuvittele olevas erilainen". Hain tänään elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet, joka on mulle _todella_ kova paikka, ja siihen äiti taas sanoi, että "en kyllä tiedä, mitä sun kanssa enää sitten tekis, jos nekään ei auta.." Jos mä en ole yksin tän asian kanssa, niin miten kenelläkään ei ole tarjota mitään muuta hoitomahdollisuutta kuin juttelutuokiot sairaanhoitajan kanssa sekä lääkitys? Paitsi joku psykoterapia, mistä on nyt ollut puhetta hoitajan kanssa, mutta jos psykologin testeihinkin on puolen vuoden jonotusaika, niin saati sitten sinne.. Kaikki sanoo, että en ole yksin, mutta kyllä mä aikalailla omillani olen.

Mitä tulee tuohon hoitajan vaihtoon, niin en mielelläni tekisi sitä, vaikka joistakin asioista onkin vaikea puhua nykyisen kanssa. Me tullaan tosi hyvin juttuun ja joka käynnin jälkeen jää olo, että hän todella välittää musta, kun hoitaa mun velkajuttujakin kaiken muun ohella, vaikka se ei kai hänen työtehtäviin varsinaisesti taida kuuluukaan. Kai hän on vaan vähän liikaa "kaverimainen"? Kaikki mun edelliset hoitajat on pitäneet tietyt rajat, että ei ikinä mitään henkilökohtaisia kysymyksiä (siis minulta heille) eikä mitään muutenkaan heidän omasta elämästä, ja tämä nykyinen hoitaja taas jotenkin hävittää kaikki ne rajat. Hän puhelee omasta perheestäänkin ja kaikkea, niin kai se vaatii totuttelua.. Siitä jää just sellainen "täydellisen elämän" kuva, jota ei haluaisi ravistella.

Mä yritän olla ajattelematta kuolemista, vaikka joskus se tuntuu tosi lohduttavalta ajatukselta, että milloin vaan voin lähteä jos käy sietämättömäksi. Toisaalta mua pelottaa tosi paljon. Niin kuin tänään, kun kävin apteekista hakemassa lääkkeitä, ja se myyjä sanoi, ettei niitä saa ottaa alkoholin kanssa. Heti hätkähdin, jos ymmärrät mitä tarkoitan? Just sellainen "apua, miten mä uskallan ottaa nämä mun kanssa saman katon alle?" Entä jos huonon hetken osuessa kohdalle huomaankin ne lääkkeet ja viinapullon kaapissa? On se aika pelottava ajatus, jopa minusta. Mutta yritän olla ajattelematta sitä.

Minusta kans tuntuu, ettei kukaan enää jaksaisi kuunnella mun juttuja. 😀 Varmaan aika tyypillinen ajatus näin "pitkäaikaissairaalle". Varsinkin kun ajatukset pyörii samanlaisina päivästä toiseen, että ne puuduttaa itseäkin. Sanoit, ettet ole ollut oma itsesi, tai sellainen mikä haluaisit olla. Kuvittele, että et olisi ollut oma itsesi sen jälkeen kun menit ala-asteelle. En edes tiedä, millainen mä haluaisin olla. Mikä mä olen, mihin olen menossa. Alan itkeä melkeinpä aina kun joku kysyy edes, että mihin tässä tähdätään. Turhaudun, kun en osaa sanoa mitään. Siinä mielessä olet onnekas, jos edes tiedät, millainen tahdot olla. Tiedät, mihin tähdätä. Pidä kiinni siitä, pääset sinne vielä joku päivä, sitten kun aika on oikea.

Uuden hoitajan tapaaminen on aina tosi jännittävää ja pelottavaa, mutta siinähän tulee jollakin tavalla taas yksi uusi alku. Uusi ihminen, joka ei ennestään tunne sua, joten voit olla täysin oma itsesi. Kertoa, mitä sun päässä oikeen liikkuu. Just ne asiat, mistä et uskalla jutella ystävien tai perheen kanssa. Mun mielestä aika mukava ajatus, vaikken moista osaakaan itse. Kai jos sinne menee avoimin mielin, niin siitä saa enemmän irti. Sittenhän sen näkee, niin kuin ittekin sanoit. 🙂

Haluaisin olla tosi positiivinen nyt ja sanoa, että kaikki muuttuu hyväksi, mutta jotenkin tuntuu että huijaan itseänikin, niin miten osaisin olla vakuuttava sullekaan. Siks sanon vaan, että olet mun ajatuksissa ja toivon, että saat edes jotakin lohtua siitä, että mä ainakin välitän ja haluun oikeasti tietää, miten sulla menee. Halit! 🙂

Moikka taas! 🙂
Mun mielestä, ehkä on häiritsevämpää ja raskaampaa esittää ystäville, että kaikki on hyvin ja välillä minusta tuntuu, että ne tietää ettei kaikki ole hyvin tai ne on kyllä tosi sokeita jos ne ei mitään ole huomannut... en osaa esittää niin hyvin. 😀 Toisaalta en halua, että ne on huomannut kun pari ystävää tai oikeestaan kaveria on sellasia jotka sitten varmaan menisivät eteenpäin sitä kertomaan vaikka sanoisi ettei saa niin se on tosi inhottavaa enkä ymmärrä miksi sellasta vielä parikymppisenä pitää tehdä. En nyt tietenkään sano, että oisin itse joku puhdas pulmunen joka ei koskaan ole mennyt möläyttämään jotain ''salaisuutta'', mutta ainakaan kenenkään henk.koht asiat ei ole levinnyt pitkin kaupunkia enkä tietenkään koskaan niitä tosi henk.koht asioita ole kenellekkään kertonut jos ei ole saanut eikä kyllä mieleen muutenkaan. Toisaalta se on inhottavaa myös jos kaverit tietää, että minulla on joku mielenterveysongelma niin tuntuu, että he pitävät minua jotenkin heikkona tai herkkänä, että järkytyn suuresti kaikesta eikä minulle siksi mitään voi sanoa ikinä ja vähän silleen varovaisesti puhutaankin... en tiedä. On mun ystävät sanonu, että ''me tiedetään, että ihmismieli on tosi monimutkanen, että ei meitä haittaa, että sulla on ongelmia'', mutta silti minusta tuntuu, että se haittaa ja rasittaa heitäkin ja välillä mua jopa hävettää, että oon tällänen koska oon ennen ollu niin ''vahva'' kaikkien silmissä. Toisaalta sekin oli vaan joku typerä kuori mun päällä sillon.

Toi on kieltämättä ihan kauheeta kun itse miettii kokoajan, että se toinen on varmasti sitä mieltä, ettei halua olla minun kanssa jne. vaikka toinen ei ole edes ajatellut sitä ollenkaan. Jotenkin itse olen aina ollut ihan varma jonkun muun ajatuksista vaikka oikeesti keksin vaan kaiken. En ymmärrä miks aina pitää itse tehdä itselleen vaikeempi olo miettimällä oikeesti _liikaa_ ja vieläpä kaikkea turhaa. Yleensä ihmiset on kuitenkin niin viisaita, että sanovat suoraan haluaako olla vai ei... toisaalta jotkut ei pysty siihen, mutta suurin osa pystyy. Tiedän kanssa tuon kun ei osaa alottaa keskustelua, onhan tämä asia kuitenkin suht suuri joten se ei ole helppoa, mutta se on vaan fakta, että kummankin olo helpottuu tai ainakin sinun olosi koska pelkkä ''kaikki on ok'' ei ilmeisesti vakuuta sinua eikä varmasti vakuuttais minuakaan, onhan se aika perus vastaus kaikkeen vaikka oikeesti kaikki ois ihan päin jotain muuta kun ookoota.
Se on vaa helpoin sanoa ettei tarvitse enempää selitellä sitä kenellekkään.

Lopetin juomisen siksi kun tuli jouluaatto ja kaikki ne pyhät siinä ja kaveri kenen kanssa yleensä olin juomassa niin lähti sitten kotikotiin eli toiselle paikkakunnalle vaikka siis asui täällä ja silloin oli minun luonani parisen viikkoa. Se vaan loppu, en edes tiedä miks en enää sitten jatkanu juomista tai oikeestaan tiedän kun mun psyyke romahti ihan kokonaan. Oikeestaan join vielä pari kaljaa joskus jouluna ja olin lähdössä kaverin kanssa juomaan jonnekkin ja olin jo ihan laittautunu, mutta sitten iski joku hirveä väsymys päälle enkä enää jaksanu, jotenkin lamaannuin ihan täysin.
Oli pahaolo, väsytti ja tuntu kun en ois jaksanu tehdä enää mitään... olin siis tuolloin ollut juomatta n. 3-5 päivää lukuunottamatta niitä paria kaljaa. Nyt kun miettii niin ois pitänyt varmaan jatkaa niin ois ollut jotain elämäniloa vielä edes hetken.
Sitten kaikki vaan meni kokoajan sinne pohjamutia kohti ja lopulta rypesinkin siellä pahimmillaa n. 6kk, en tehnyt oikeestaan mitään. Itkin pelkästään ja pelkäsin tulevani hulluksi. No en tullut, ihme kyllä siinä mielentilassa.
On tää niin epäreilua, että jotkut vaan saa olla onnellisia ja jotkut joutuu taistelemaan onnesta. Ärsyttää niin paljon.

Äidilläs on aika huono asenne kohdata näitä asioita vaikkakin en häntä tunne joten en halua mitään sen enempää sanoa hänestä. En halua loukata sinun enkä äitisi tunteita kuitenkaan. 🙂 Mutta tosiaan olisin itsekin ihan musertunut jos minulla olisi menossa luottotiedot niinkun jossain vaiheessa olikin, mutta ei onneksi mennyt eikä toivottavasti ikinä mene. Minulle se on tosi iso asia jos ne menee, ahdistais niin paljon kun ahdistaa kaikki maksamattomat laskutkin vaikka eräpäivä ei olisi vielä pariin viikkoon.
Tiedän nimittäin niitä joilla on mennyt luottotiedot ja se ei ole enää hauskaa, ei saa asuntoa helposti jos ollenkaan, ei voi tilata mitään laskulle, menee palkasta tai muista tuloista ulosottoon eikä jää tarpeeksi rahaa ja on vaan sellasessa velkakierteessä josta on tosi hankala päästä pois.
Voi kun minulla olisi enemmän rahaa niin auttaisin sinua myös rahallisesti! Tiedän miltä tuntuu ahdistua kun ei ole rahaa ja jos on niin se ei vaan riitä. Olen tietenkin kiitollinen siitä, että saan edes jonkinverran rahaa, mutta ei sillä silti kauheasti juhlita.
Jokainen ihminen on erilainen, joten äitisi on väärässä. 😉 Mutta ihan tosissaan, on monia masentuneita, ahdistuneita jne, mutta ei se kenenkään oloa helpota tietää, että niitä on paljon paljon enemmän... ei se vaan oikeestaan mitään hyödytä.
Enemmänkin se, että saa apua hyödyttää ja sitäkin saa joskus todella huonosti.
Tietenkin sitä on omillaan omien sairauksien kanssa, kun ei kukaan muu niitä käy läpi samalla tavalla kun sinä itse. Vaikka olisi joku toinen masentunut, ahdistunut tai mikä vaan niin silti se on ihmisenä erinlainen ja kokee kaiken erilailla vaikka samanlaisuuksia voi olla paljonkin.

Hyvä että olet tuota mieltä hoitajastasi, se on jopa parempi, että se suhtautuu noin ja on ehkä enemmän sellanen ''kaverimainen'' koska no, jotkut on sellasia vähän liikaa ammattimaisia tai miten sen nyt selittää... liikaa niinkun lukee papereista miten toimia tässä ja tässä. Ymmärrät varmaan mitä tarkotan. 😀 Toivottavasti.
Uskallan toivoa, että oma uusi hoitajani olisi kanssa mukava ja sellainen joka ymmärtää eikä vaan yritä ymmärtää ja tunkea jotain apua mistä en hyödy mitään.
Tuohon sinun lääke-asiaan vielä palaten, niin miksi se on sinulle iso juttu? Itse olen kyllä ihan nou nou lääkkeitä. Minua pelottaa, että ne ''sekottaa'' mun pään vaan enemmän tai jos en ikinä pysty olemaan ilman niitä. Kyllä lääkkeet monia toki auttaakin, mutta en tiedä. Itse olen toistaiseksi vielä kieltäytynyt vaikka resepti minulla onkin valmiina tuolla kaapissa.

Joo no toisaalta tiedän mitä haluan ja millainen haluan olla, mutta joskus tuntuu, että oon ihan hukassa enkä tiedä taas yhtään mitään. Välillä en jaksa edes miettiä kuka olen ja mitä teen ja miksi teen. Se jumittaa minun pään kyllä välillä ihan kokonaan. Niinkun nyt taas pää lyö tyhjää kun rupesin tuota kirjottamaan.
On vaikeeta kun en ota mistään langasta kiinni, että mitä oikeasti haluan. Välillä tuntuu, että elän miellyttääkseni jotain henkilöä tai teen jotain sen takia koska joku toinen tykkää siitä enkä sen takia, että itse voisin sitä haluta. Äh, oon tosi huono selittämään oikeesti asioita ja huono kirjottamaan. Lauseet, pisteet ja yhdyssanat ei ole sitten sitä mun vahvuusaluetta joten älä kiinnitä virheisiin huomioita. Joitakin ne ärsyttää kyllä tosi paljon. 😀 Pakko sanoa, että minulle todettiin juuri vähän aikaa sitten lukihäiriö/lievä lukihäiriö joten ehkä laitan tämän sen piikkiin. Hehe.

''Siks sanon vaan, että olet mun ajatuksissa ja toivon, että saat edes jotakin lohtua siitä, että mä ainakin välitän ja haluun oikeasti tietää, miten sulla menee. Halit!''

Voi kiitos niin paljon! Kukaan ei ole pitkään aikaan sanonu mitään tuollaista.
On se niin mukavaa kun joku kerrankin _haluaa_ tietää miten menee eikä sitä itse tarvitse edes tuputtaa. Hali sinnekkin! 🙂 Ja hyvät yöt!

Heei! 🙂

Toi on kyllä todella rasittavaa, kun asiat ei pysy välttämättä kavereiden välisinä, vaikka kuinka olis niin sovittu. Tulee vähän mieleen yläaste jotenkin.. Ehkä pitää löytää ne helmet kaiken sen sotkun seasta, ne joille uskaltaa todella kertoa kaiken ilman just tota pelkoa, että asiat lähtee leviämään? Kaikki tekee virheitä ja virheistä oppii, mutta jos tuollainen ns. epäluottamus häiritsee porukassa olemista, niin kai tarvitsisi vähän miettiä, että keitä ihmisiä haluaa pitää lähellä... Mulla on muutama ystävä, jotka on ollu mun mukana parhaimmillaan melkein neljä vuotta, ja joihin mä luotan jossain mielessä enemmän kuin itseeni. Ne on nähneet mut parhaimmillani ja huonoimmillani, ja silti pysyneet tuossa. Sillä kai se ystävyys mitataankin. Liian monet on lähteny kävelemään, kun huomanneet etten mä olekaan välttämättä mikään ilopilleri 24/7. Mutta eipä niitä tarvitse myöskään niinä hyvinä päivinä.

Se on totta, että jos ei todella jaksa panostaa esittämään iloista, niin pakko kai ihmisten on se paha olo huomata jossakin välissä. Mutta entä jos ne ei vaan kiinnitä siihen mitään huomiota? Niin kuin mulla on sellaisiakin tyyppejä kaveriporukassa, jotka vaan hiljenee kun tulee puheeksi joku vähän synkempi aihe. Kuten vaikka masennus, josta mä puhuin viimeksi ihan avoimesti. Puolet hiljeni ja odotti että alettaisiin nauraa taas, sitten oltiin taas kuin ei mitään. Kaikki ei vaan osaa suhtautua siihen.. Itelläkin menee välillä sormi suuhun kun mietin, että miten ihmeessä osaan auttaa toista joka on mun kanssa suhteellisen samassa tilanteessa. Kun tietää, miten kornilta kaikki kuulostaa aina. 😀 Kai se kertoo jo paljon, jos ne ei ole lähteny mihinkään, vaikka olisivatkin huomanneet ettet voi kovin hyvin. Sitä mä yritän soveltaa poikaystävänikin kanssa. Ainakin se jää kuvioihin, vaikka tulisi huonojakin hetkiä.

"Toisaalta se on inhottavaa myös jos kaverit tietää, että minulla on joku mielenterveysongelma niin tuntuu, että he pitävät minua jotenkin heikkona tai herkkänä, että järkytyn suuresti kaikesta eikä minulle siksi mitään voi sanoa ikinä ja vähän silleen varovaisesti puhutaankin..."
Tuo jos mikä on ehkä vaikeinta koko ystävyyshommassa. Yksi porukasta on huonommassa jamassa, niin sitä kohdellaan silkkihansikkain. Ei siitä mene rikki, vaikka joku kertoisi jotain vähän hevimpääkin... Toisaalta sen ymmärtää kun ne huolehtii, teen sitä itsekin välillä, mutta jotenkin tuo on aina se ensimmäinen keino mikä ihmisille tulee mieleen? Pumpuliin vaan. Mulle sitä tehdään perheen kanssa. Toisaalta olen meidän lapsiporukasta nuorin, joten se tulee siitäkin melko luonnostaan, mutta sitten kun aloin oireilla mielenterveyden kanssa nuorempana, niin aloin elää ihan pumpulissa. Jopa mielenterveyspuolen johtava lääkäri sanoi äidille, että näin kuuluu toimia, että mua ei saisi järkyttää yhtään millään. Mutta sitten saakin ihmetellä, minkä takia järkytyn myöhemmin elämässä niin paljon kaikesta, kun ensin elää tollaisessa pumpulissa, ja yhtäkkiä alkaa tulla joka suunnasta niitä pommeja, mitä muuten tulisi ihan pikkuhiljaa ja niitä vois rauhassa mutustella ennen seuraavaa iskua. Olipa vaikeasti selitetty taas.

"Ihan ok" on tosiaan tosi tyhjentävä vastaus joka tilanteessa. Joskus leikin ajatuksella, että kertoisin suoraan jollekin, joka sattuu kysymään kuulumisiani, että "Kuule, ei kovin hyvää kuulu. Olen aikalailla hajoamispisteessä, mutta koska nauran herkästi, niin kukaan ei huomaa mitään. Joskus haluaisin vaan jättää tämän kaiken taakseni enkä ikinä palais, mutta mitäpä sulle kuuluu?" Toisaalta mua kiehtoisi nähdä, mikä sen ihmisen ilme olisi tossa tilanteessa. Olisko se sellainen "missä on ovi..?" -katse, joka lähtee harhaileen pitkin huonetta. Vai se säälivä "voi kun sulla on rankkaa" -ilme, jota näkyi aina joka puolella peruskouluaikoina, ja taputeltais vaan päähän. En tiedä. Se kiehtoo mua, mutta aika paljon saisi tapahtua, että tekisin oikeasti noin. Äiti on aina opettanut, että ensin pitää huolehtia julkisivusta, sitten vasta omasta päästä.

Jännä, ettet sä kuitenkaan juonut silloin jouluna yksin sitten, muuta kuin ne pari kaljaa. Toisaalta sitten kun tulee se täysi lamaannus, niin mikään oikeen iske enää. Juotko sä muuten ikinä ilman muuta seuraa? Mun äiti ainakin tuumailee välillä, ettei se osaa sitä yksin kotona juomista, että se vaan masentaa liikaa ja menee fiilikset. Mä juon yleensä yksin, jotenkin nautin siitä, että saan menettää kontrollin ihan kokonaan, eikä kukaan ole todistamassa. Olen aikamoinen kontrollifriikki muuten... 😀 Se varmaan liittyy myös siihen, etten halua/uskalla mennä ulos kovin herkästi. Kun ei toista ihmistä voi kontrolloida, itseä vaan. Ei ikinä tiedä, mitä ne tekee kadulla. Tuo romahdus on tuttu, ja aivan kauheaa aikaa. En ikinä ymmärrä, miten siitä jaksaa nousta enää, kun ensin tyyliin makaa vaan kuukausitolkulla ja odottaa jotakin enkeliä pelastamaan sieltä. Ja sitten kun nousee, niin se on jotenkin aina vaan herkemmin tapahtumassa uudestaan. Ite ainakin välillä huomaan tarkkailevani itteeni, että enhän vahingossakaan ole taas samassa pisteessä kuin esim. kesällä.

Kuten sanoin aiemmin jo, mun äiti on tosi tarkka, että mitään perheensisäisiä asioita ei näytetä ulkopuolisille. Oikeestaan aina ollut, se on tullut sen lapsuudesta aikoinaan. Äiti ei ymmärrä päänsisäisiä asioita, eikä siks osaa oikeestaan suhtautua mitenkään. Se yrittää, paljon. 😀 Ja epäonnistuu lähes aina. Sillä on viisi lasta, joista neljällä on mielenterveysongelmia, joten kai sitä on tosi vaikea ymmärtää. Hän on sitä mieltä, että kaikki tekeminen pitää ajatukset kasassa. Siksi se varmaan harrastaa käsitöitä niin paljon. Niin kuin keväällä, kun mun sisko yritti itsemurhaa, äiti istui päiväkausia vaan paikallaan ja ompeli jotain mekkoa. On vaan jotenkin tosi vaikea mun näkökulmasta, kun tarvitsisin oikeesti äitiä välillä tiettyihin tilanteisiin, eikä siitä ole siihen. Kun se ei vaan voi ymmärtää, miten mä voin ahdistua jossain Kelan jonotuksessa niin paljon, että pakko juosta paikalta? 😀

Mun edellinen hoitaja oli just tuollainen, mitä kuvailit. Teki just mitä papereissa sanottiin, että pitäisi tehdä. 😀 Sen kanssa ei tultu yllättäen kovin hyvin juttuun, ja kiitin Luojaa sinä päivänä, kun hän ilmoitti että vaihtaa työpaikkaa ja saisin uuden hoitajan. Toivon, ettet sä saa sellaista hoitajaa, vaan jonkun joka ihan oikeasti nauttii työstään ja haluaa auttaa. Sellaisen joka tekee parhaansa. Lääkeasiasta sen verran, että mä olin varhaisteini-iässä tosi paljon sairaalassa ja jouduin syömään lääkkeitä pitkän aikaa hirveitä määriä, enkä alun alkaenkaan ollut kovin hyvä niiden nielemisessä, niin siitä on jäänyt joku "trauma". Ja joo, mua kans pelottaa ajatus, etten joku päivä pärjääkään ilman niitä. Kaikki sanoo, ettei niihin jää koukkuun, mutta entä jos se koukku tulee musta itsestäni, eikä niinkään niistä lääkkeistä? Jos haen itse turvaa niistä, jos se on joku "turvasatama", jota ilman ei vaan pärjää. Tai se, että siskoni tosiaan yritti tappaa itsensä omilla reseptilääkkeillä ja olen ihan liikaa samanlainen kuin hän, joten on vähän vaikea luottaa omaan kontrolliin ajottain. Sanoin hoitajalleni tästä, niin hän oli ihan että no totta kai ne voidaan jakaa aina viikkokäynnin yhteydessä, enkä siis joutuisi pitämään kotona koko lääkemäärää kerralla. Mutta silti lääkäri antoi reseptin mulle kouraan lähtiessäni, joten vissiin se siitä ajatuksesta.

+ Eikö se ole aika kamala ajatus, että ensimmäinen lääke ei välttämättä sovi juuri mulle, joten pitää kokeilla kenties montaakin erilaista ennen kuin löytyy just oikea? Vähän kuin metsästäis sitä oikeeta miestä, ihan hirveetä. 😀

Uskon (tai toivon), että kaikilla tulee välillä tollainen oikosulku, kun miettii omaa elämää. Varsinkin tulevaisuutta... Se on jo sanana ihan hirveä, sellanen joka laittaa ihokarvat pystyyn. Mä ainakin haluaisin vaikka mitä, mutta heti kun tutkin vaikka erilaisia kouluja, niin väsyn pelkästä ajatuksesta, että pitäisi oikeasti tehdä jotakin sen unelman eteen. Sitten tuudittaudun siihen ajatukseen, että tuskin se ammatti olisikaan niin kiva kuin mun kuvitelmissa... Tuo mitä sanoit, että tekee asioita vaan koska ajattelee, että joku toinen haluaa sinun tekevän just niin, on luultavasti se huonoin motivaatio ikinä tehdä mitään. Tietenkin joku kompromissi kaverin kanssa esim. leffan valinnan suhteen on ihan okei, mutta jotkut isommat asiat, sellaiset jotka vaikuttaa sun omaan elämään. Jotenkin huomaan aina sääliväni ystävääni, joka joutui menemään atk-alalle opiskelemaan ihan vaan koska hänen äitinsä halusi, että hän asuisi kotona, eikä muuttaisi parinsadan kilometrin päähän opiskelemaan jotakin muuta, josta hän oikeasti nauttisi jopa. Kun ei vaan jotenkin... osaa? sanoa vastaan. On kauheaa katsoa vierestä, miten toinen joutuu elämään äidin pään mukaan.. Isäni haluaa mun tulevaisuudelta kans paljon, se haluaisi että seuraisin hänen jalanjälkiään, ja suuttuu aina kun sanon että se ei ole _mun_ unelma, vaan hänen. Kai pitää löytää se, mistä nauttii enemmän kuin mistään ikinä, ja alkaa työstää sitä kohti. Mä nautin laulamisesta, varmaan just enemmän kuin mistään, mutta en usko että minun pääkopalla selviäisin siitäkään alasta. Onko mikään raivostuttavampaa kuin se, että oma pää tulee kaiken tielle?? Ja siihen päälle nämä jeesustelijat, ne jotka saavat onnellisuuden niin paljon helpommin kuin me muut, "kyllä sä pääset mihin vain, jos vaan teet töitä sen eteen!" Graah.

By the way, mä olen just niitä ihmisiä joita häiritsee kielioppivirheet... 😀 Olen yrittänyt päästä siitä yli, kun kuitenkin olen aika paljon netissä ja joudun sietämään ties minkälaisia virheitä, mutta kai se välillä vähän hyökkää silmille. Mutta älä pelkää, ei sun tarvii sen mukaan ainakaan miettiä, mitä/miten kirjoitat! Lukihäiriö on kans aika hyvä selitys heittää tuohon väliin. 😉

Toivoisin joskus, että olisin joku "ihmisvihaaja", sellainen jota ei kiinnosta yhtään, mitä ympärillä tapahtuu, mutta ei se oikein istunut mulle aikoinaan. 😀 Haluan ajatella, että vaikka mulla on asiat huonosti, niin osaisin tukee jotakin muuta, niin kuin sua nyt. Mutta joo. Kai on nyt mun vuoro sanoa, että hyvää yötä ja kauniita unia!

Haha voi ei, yritän kirjottaa oikeaoppisesti tästä lähtien, mutta tuskin osaan kun äidinkieli ei ollut se vahvin aine minulla. Minun piti eilen illalla vielä kirjottaa tänne, mutta olin ihan tosi väsyny kun nukuin niin huonosti kun pelkäsin seuraavan päivän kilpirauhasen/kaulan ultraa eikä minun hypokondria (luulotauti) antanu mulle rauhaa. Jouduin odottamaan koko ultraakin yli 2 viikkoa ja se aina oli aika kauheeta. Joskus tyrkkäsin ajatukset syövästä ja kaikesta muusta vakavasta jonnekkin kauas minun mielestä ja se onkin aika ihmeellistä, että niin pystyy tekemään.
Pari viikkoa meni loppujenlopuksi tosi nopeasti.
Rupesin makaamaan siihen tuolille ennen kun lääkäri tuli sinne huoneeseen ja hoitaja sitten asetteli sen tyynyn siihen kunnolla, että ne pystyy paremmin ultraamaan. Vieläkin tunnen sen kun tärisin ja sydän hakkas miten sattuu kun pelotti niin paljon. Siinä se sitten räpsi niitä kuvia sillä laitteella ja eipuhunjut yhtään mitään varmaan 3 minuuttiin ja se aika tuntu joltain 15 minuutilta.
Lopulta se röntgenlääkäri sitten totesi ettei nähnyt yhtään mitään erikoista paitsi joku kilpirauhasen (lihas?) oli suurempi kun toisella puolella, mutta se nyt ei vissiin ole mitenkään vaarallista. Huh. En tiedä oisko mun pitäny itkeä vaiko nauraa kun se sanoi niin. Se röntgenlääkäri kuitenkin sanoi, että lääkäri oli sinne potilastietoihin kuitenkin laittanut, että kyse olisi isommastakin patista ja ei nähnyt mitään pattia. Siinä vaiheessa tuntui kun se röntgenlääkäri olisi ollut pettynyt kun mitään ei ollutkaan. 😀 Toisaalta tuntui taas siltä, että olin kuvitellut patin olemassa olon, se ei kuitenkaan ole mahdollista kun lääkäri oli sen tuntenut myös. Hyvä kuitenkin näin.

Nukuin tänään hieman pidempään mitä yleensä koska olin niin väsynyt. Olo on kuitenkin taas ihan sieltä syvältä jostain, hitsi kun täällä ei voi kiroilla. 😀 Tai en ole kokeillu, mutta luulisin, että ne pyyhkisi sen pois joten en jaksa edes yrittää.
Mua vaan itkettää ihan älyttömästi. Siis mun pitäis olla ilonen kun ei mitään ollutkaan, mutta vihaan tätä luulosairautta, koska pelkään nyt heti toista syöpää. Aivosyöpää/kasvainta. Ei tässä ole enää kyllä mitään järkeä. Ja tuokin pelko siksi kun mulla sattuu takaraivoon. Siis vit.. takaraivoon?! Ja oon ihan paniikissa. Tämä kuulostaa niin älyttömältä jo.
Mulla on myös niska/hartiat ihan jumissa ja ollu jo jonkin aikaa ja tietenkin tämä luulosairaus ajattelee heti, että se on jotain vakavaa. En jaksais enää. 😞 Tämä on niin rankkaa oikeesti. Pelkään välillä ihan olemattomia ja pystyn niillä peloilla tekemään kaikkia mahdollisia oireita itselleni. Toisaalta mulla on tässä lähipäivinä tulossa nämä rasittavat naistenvaivat joten ehkä siksi olen taas ihan yli herkkä. 😀 Mitenhän osaisin rueta nauttimaan elämästä kunnolla taas.
Mulle on jääny päälle tämä kaikkien ja kaiken pelko. En tykkää.

Joululahjojen ostokin on jääny kyllä niin myöhäseksi. Tänään piti mennä käymään Ikeassa, oi kyllä tuo aivan hirveä paikka näin jouluisin. Ihan täynnä porukkaa. No en menny vielä, ehkä tuossa viikonloppuna voisin käydä. Onko sulla joulu-suunnitelmia?
Itse olen varmaan täällä kämpillä koirien kanssa ja sitten käyn vanhemmilla jonkin aikaa.
Voi kun lapsena kaikki joulut, vaput ja uudet vuodet tuntu niin hyviltä ja ihanilta. Ei ne enää tunnu juuri miltään. Tämäkin joulu menee huonosti johtuen mun huonosta olosta... harmittaa niin paljon. Haluaisin olla taas "normaali" liekkö sitä ikinä ollutkaan.

Tulikin mieleen tuosta, että olisin ehkä oikeutettu kuntoutusrahaan. Saatko sinä sellasta?
Mutta tuo entinen hoitaja oli sitä mieltä, että ei rueta siellä sitä tekemään kun oli tämä vaihto tulossa toiseen paikkaan. Kun kuitenkin mun opiskelut ei suju nyt niin kun pitäis vaan ollaan tehty sellanen henk.koht suunnitelma minulle siellä.
Kuitenkin tuolla edellisessä paikassa monesti valitin rahatilannetta kun ei pysty mitään tekemään eikä ostamaan tms. niin hoitaja päätteli siitä, että haluan kuntoutusrahaa vaan siksi, että saan rahaa... no olisin mielummin vieläkin köyhempi tai vaikka rahaton jos saisin normaalimman elämän. Rupes kyllä suoraansanottuna ärsyttämään niin paljon tuo. Luulen, että sen takia en tuolla sitä "saanut" hakea. Eikä se minun vika ole, että Kela nyt ensisijaisesti sitä rahaa sieltä tarjoaa. Huoh.
No jospa tuolla uudessa paikassa saisin sen hakemuksen vetämään sinne Kelaan.

Anteeksi kun tämä nyt on ollut tälläistä minun ongelmien kertomista. Pakko oli tulla avautumaan kun oli niin inhottava olo ja itketti.
Toivottavasti jaksat lukea silti. Olen joskus kuullu, että jotkut eivät jaksaisi/haluaisi kuulla muitten omgelmista jos niitä on itsellään.
Miten sinulla menee? 🙂 Itse tykkään kuunnella muiden ongelmia ja auttaa parhaani mukaan vaikka se apu yleensä onkin vaan se kuuntelu ja takaisin vastaaminen enkä vältämättä silläkään osaa auttaa ketään. Ei voi niitä kliseisiä sanontoja sanoa kenellekkään kun itse tietää miltä ne kuulostaa, niinkuin sinäkin kirjotit tuosta asiasta. Joskus niitä tulee silti käytettyä vaikka yritän sitä välttää. Ainakin vanhemmat käyttää just niitä tosi paljon. Ainakin omat sanovat aina, että "rupeat vaan tekemään niin kyllä se siitä" "jos oikeasti haluat niin pystyt kyllä". No on nuo tavallaan ihan totta, mutta ei ne silti suurta apua minulle anna. Jonkun pitäs tulla aina raahamaan minut joka paikkaan ja pakottaa melkein niin se ehkä toimisi. 😀

Mutta nyt menen tekemään ruokaa ja sitten jotain muuta kun sängyssä makoilua. Saatan tänään vielä tulla tänne kirjottamaan. Avautumaan taas jos tulee huono hetki.
Toivottavasti sinulla on ollut hyvä aamu. 🙂

Niin siis, lähinnä noi yhdyssanavirheet häiritsee ehkä eniten. 😀 Ei siinä muuten hätää.

Vähänkö helpottavaa, ettei sieltä silleen ole löytyny mittään! Kauhee paikka.. Mä olen kans tosi luulosairas aina, kuvittelen kaiken mahdollisen ja sit kun joku tulee sanomaan että ei oo mitään hätää, niin mietin seuraavan vaihtoehdon ja teen itteni hulluks sen kanssa... Ymmärrän siis sua ihan täysin. Joskus mietin, että olisiko helpompaa, jos kuvauttaisi ittensä päästä varpaisiin ja tekisi kaiken maailman veri- ym. testit, niin tietäisi onko tai eikö ole joku vialla. Ainakin olisi varma jostain! Kauheeta, kun ei voi tietää varmaksi mittään.

Ööää. Joulusuunnitelmista sen verran, että olen vaan kissan kanssa kotona tämän joulun. 🙂 Veli kävi tänään perheensä kanssa ja kauhee mäkätys, kun jään kuulemma "mököttämään" kotiin... Nuo muut kun vissiin kokoontuu taas samaan paikkaan, mä vaan jään ulkopuolelle. En vaan jaksa ihmisiä nyt, varsinkaan noita, jotka näkevät heti että kaikki ei ole ihan okei. Tänäänkin ollut ihan hirveän väsyttävä päivä, kun pitäny esittää iloista. Nyt vois vaan painuu pehkuihin ja nukkua ensi vuoteen asti..

En kans ymmärrä, miten toi jouluilo on kadonnut tässä ajan kanssa. Nuorena olin ilonen, kun sai edes yhden/kaksi päivää vuodessa esittää, että kaikki oli hyvin. Kaikki kokoonnuttiin joulupöydän ääreen ja oltiin onnellisia. Nyt ei vaan jaksa tehdä edes sen vertaa.. Vissiin vuodet kuluttaa liikaa. Mun kummipojalla olisi synttärit tuossa heti joulun jälkeen, enkä jaksa mennä sinnekään. Lähetin lahjan tuossa joululahjan mukana menemään, että toivottavasti se korvais edes jotain... Vaikka tuskin se edes tietää että olen sen kummi, kun en tee asian eteen juuri mitään. Siitäkin kauhea syyllisyys... Pläh.

Ööm. En saa kuntoutusrahaa, mutta sitä vissiinkin mietitään ensi vuonna enempi. Nyt olen vaan sairauspäivärahalla. En tiedä, mitä kriteerejä siihen silleen on, mutta kuvittelisin että pitäisi olla tietty kuntoutussuunnitelma? Ainakin, jos menee lääkärin B-lausunto Kelalle. Mulla meni vasta A-lausunto, joten saatiin enemmän aikaa suunnitella kuntoutusta ym. Niin kuin mulle sanottiin, että pelkästään sairauslomalla ollessa en saa mitään kuntoutustukia. En tiedä... Liian monimutkasia mun aivoille nuo pykälät, miten missäkin mennään. Varsinkin Kela, joka on kuin joku labyrintti. 😀 Ei voi vaan ymmärtää mitään.

Mulla oli tänään ihan hyvä aamu, sain jopa syötyä!!! Mikä on mulle aika mahtava saavutus, kun nykyään yleensä vaan vedän aamulääkkeet summuun ja painun takasin pehkuihin. Toisaalta tuo veljen ja sen perheen saapuminen ahdisti tosi paljon, ja kun kämppä oli kuin sikolätti, niin piti siivota yms. Ei siis ihme, että nyt väsyttää..

Mua "vähän" ahdistaa, kun torstaina mun sairaanhoitaja perui meidän sovitun ajan, ja antoi seuraavan ajan vasta tammikuun loppuun..? Sillä oli tarkoitus tulla vielä katsomaan, että olen tarpeeks hyvässä kunnossa pyhiä varten ja silleen, niin sitten se perui... Ja toi seuraava aika on ihan hirveen kaukana? En tiedä, taas tuli tosi hylätty olo. AAAA, tyhmä pää..

Mun äiti kans hokee noita typeriä sanontoja joka välissä... Ei ne auta mittään, mutta yritäpä selittää se ihan terveelle ihmiselle! Toivoton tehtävä. Ei sitä vaan voi ymmärtää, ellei itse kävele samoissa saappaissa. Mitä se auttaa, jos joku potkii takapuolelle ja sanoo, että "ota itseäs niskasta kiinni ja tee se homma!" Ei mitään... Vähän kuin käskisit diabeetikkoa olemaan pyörtymättä, kun sokerit laskee liian alas. Ei siitä vaan tule mitään.

Aaaa apua! En kysynyt vissiin missään välissä sulta mitään. 😀 Tässä tulee taas mieleen ne paniikkikysymykset, mitä on jossain ala-asteen ystäväkirjan sivuilla... Lempiruoka yms. Ei ne ehkä sovi aiheeseen... Mitä sulle kuuluu? Aina niin lame kysymys... Sama kuin kysyisin tuota kadulla ja vastaisit vaan että "ihan ok". Mitä sä olet tehnyt viime aikoina? Jos ei lasketa niitä testauksia yms.. Joo en tiedä, oon tosi huono kysymään randomisti mitään... Jos olisit väri, niin mikä väri olisit ja miksi? Mä olisin ruskee-keltanen, sellanen kuin vaahteran lehdet syksyllä, ja varmaan koska en ole mielestäni ihan niin synkkä kuin musta, mutta melko synkkä kuitenkin, ja koska keltainen on mun lempiväri ja mussa on sellasia valonpilkahduksiakin joskus. 😀 Mietin vaan tuota tänään aiemmin päivällä ja heti mietin, että sulta pitäisi kysyä sitä! Kreisi... Nyt menen tuonne juomaan viiniä ja katsomaan Walking Deadia, ehkä tämä panikoiminen menee ohi. 🙂 Hyvää yötä!

Moikka taas! Oon nyt ollu pari päivää ihan hiljaa. 😀 On pitäny kirjottaa tänne, mutta jotenkin en saanut aikaseksi kirjottaa. Niska ja hartiat on niin jumissa nyt ettei ole kyllä ikinä ennen ollut näin. Tänään kävin äidin kanss kaupoilla niin eihän siitä mitään tullut kun huimasi ja päätä jomotti. Hyi. Mitenhän tälläsen sais pois ilman mitään hierojaa? Ei varmaan mitenkään.
Toisaalta mulla saattoi olla myös jonkinlainen paniikki- tai ahdistuskohtaus ennen kun mentiin kaupoille kun tuli sellanen inhottava ja ahdistava olo.
Oon nyt jotenkin ollut hirveän tunnemyrskyn vallassa muutaman päivän. Oon saattanu rueta itkemään ihan ilman mitään syytä ja kaikki tuntuu tosi vaikeelta. Joulukin ahdistaa niin paljon. Inhottaa mennä vanhemmille ja esittää kaikille jotain mitä en ole tällähetkellä. Ainut kuka tietää ihan täysin (ainakin melkein) niin on isä, mutta ei se auta kun siellä on sisarukset ja mummi, niin ja tietenkin äiti.
Välillä tuntuu, että olen hirveä taakka mun vanhemille vaikka äiti ei niin paljoa tiedä näistä minun asioista kun isä. Tuntuu kun oisin tuottanut heille pettymyksen kun olen tällänen enkä normaali. Kuitenkin molemmat sisarukset on koulussakin ollut parempia ja muutenkin aika tasapainoisia toisin kuin minä. Toisaalta erotun niin paljon heistä ja huonolla tavalla. Se tuntuu pahalta. Onpas vaikee kirjottaa ku itkettää. Oon tällänen itkupilli. 😀
Siinä nyt jonkin verran kuulumisia eikä sitä pelkkää "ihan ok" vastausta.

No ymmärrän sua miksi haluat olla vaan kotona joulun etkä lähteä mihinkään. Se on oikeesti tosi rankkaa olla muiden edessä ja esittää. Tällähetkellä itse varmaan romahtaisin jos pitäisi esittää jollekkin. Pelkään, että jouluna rupeenki vaan pillittämään vaikka en halua kun muiden joulu menee pilalle. Miks kaiken pitää olla niin vaikeeta?
Kyllä haluaisin olla onnellinen aidosti, mutta oon niin heikko etten näköjään pysty muuhun kun esittämään sellasta.
Kaikki varmaan luulee, että mulla menee paljon paremmin nykyään vaikka ei mene.

Kiva kuulla, että on ollut hyvä aamu! Jotain positiivista. 🙂 No sait sentää jotenkin siivottua. Äh, pitäis itsekin siivota täällä tai ainut on makuuhuone mikä on sotkunen... ylläri. Ehkä huomenna tai joskus joulun jälkeen.
Ahdistaa. Joskus nuorena siivosin ihan hulluna kokoajan ja nykyään en vaan jaksa. Mikähän romahdus mulle tapahtu yläasteella kun sillon kaikki muuttu yhtäkkiä.

Miten sun hoitaja voi perua ajan? Siis ite oisin vaatinu sen ajan kyllä. Muistan kun itse jouduin 3 kerralla perumaan eli olin käymättä n. 3 viikkoa siellä ja olin ihan hukassa. Se oli jotain aivan kauheeta. En tienny mitenpäin mun ois pitäny olla ja kenen kanssa. Itkin, huusin ja vaivuin johonkin hirveeseen epätoivoon ja olin varma, että tuun hulluksi tai en koskaan enää "parane" näistä nykyisistä ongelmista ja ne menee vaan huonompaan suuntaan.
Oikeesti tsemppiä niin paljon! Toivottavasti aika menis nopeeta niin pääsisit taas käymääm siellä.

Niin no voisin vielä vastata, että mitä oon tehny viime aikoina. Oikeestaan oon ollut vaan kotona ja käyny välillä vanhemmilla. Pari kertaa nähny kaveria. Niin tylsiä mun päivät ettei niissä ole mitään puhuttavaa.
Onneks on nuo koirat niin on edes jotain tekemistä ja syy lähteä muutaman kerran päivässä ulos.
En ole kyllä koskaan miettiny mikä väri olisin. Varmaan joku tummaväri, ehkä ruskea tai tummanharmaa sekä pinkki tai joku punanen. Tumma siksi koska no nyt on niin vaikeeta elämässä ja ei ole sellasta sisältöä kauheesti ja pinkki/punanen tai joku kirkas väri koska oon joskus kuitenkin sellanen kun ennen eli iloinen ja haluan olla sellanen niin en halua luopua siitä toivosta, että joskus vielä voisin olla.

Hyvää joulua sinulle sinne ja kirjotellaan taas tänne. 🙂
Varmaan jouluna tulen kirjoittamaan tänne seuraavan kerran ja kertomaan miten siellä vanhemmilla menee vaikka en siellä yötä ole.

Hei!
Miten meni joulu siellä? Et olekkaan käynyt kirjottelemassa täällä mitään. Ei siis sillä, että pitäisi kokoajan olla netissä ja tänne kirjoitella.
Itsekin piti taas tulla aikasemmin kirjottamaan, mutta en sitten taaskaan saanut aikaiseksi yhtään. 😀 No kuitenkin joulu meni siinä missä kaikki muutkin päivät eli ei oikeestaan poikennut millään tavalla mistään. Tietenkään lahjoja en saa joka päivä, mutta muuten oli kyllä samanlaista.
Vanhemmat onneksi tiesi tämän minun nykyisen persoonani eli tälläsen epänormaalin joten ei tullut sen kanssa ongelmia jota kovasti pelkäsin ja häpesin hetkittäin etten voi osallistua kaikkeen normaaliin tekemiseen tms.
En osaa keksiä mitään kirjotettavaa nyt. Ei tule mitään ajatuksia päähän vaikka kovasti haluaisin kirjottaa tänne.
Ehkä odottelen, että sinä kirjottelet tänne niin pystyy taas keksimään jotain puhuttavaa. 🙂

Moi 🙂

On ollu vähän vaikeeta nyt, enkä ole jaksanu kirjotella tai jutella kenenkään kanssa, anteeks. Aivan hiton ahdistavaa katsoa, kun kännykän vastaamattomat puhelut vaan lisääntyy, eikä jaksa reagoida niihin mitenkään.. Joulu meni kai ihan hyvin, join tosi paljon, mutta en sentään viillellyt yhtään, mitä mun sairaanhoitaja pitää plussana. Nyt uudenvuoden jälkeen tuo viiltely on palaillut pikkuhiljaa taas, en vaan uskalla kertoa siitä missään.. Lääkkeet ahdistaa ja mietin, että johtuuko se niiden sivuvaikutuksista, vai mun suhtautumisesta niihin ylipäätään.

Muutenkin ahdistaa tosi paljon nyt, en ymmärrä, miten muut ihmiset pystyy elämään niinku ei mitään... Mun on tosi vaikea edes herätä joka päivä, saati tehdä muuta toimia. Toissapäivänä mun poikaystävä otti puheeksi, kun en jaksa edes seksiä enää. Mikä on tosi ahdistavaa... Miten voi sanoa ettei tee mieli, ilman että toinen pahottaa mielensä? Varsinkin, kun sitä kestää pitemmän aikaa.. Taas vihaan parisuhteita. Kun ei vaan osaa selittää mittään. Miten voisin sanoa, että se tuo liikaa muistoja mieleen ja että se alkaa vaan itkettää? Viimeksikin aloin itkeä kesken kaiken.. Noloa.

Voisin kuvitella, että sun jumimisjuttuihin auttais, kun venyttelisit enemmän. Ainakin mulla auttanu. Varsinki just tuota niska- ja hartiaseutua. Sehän menee jumiin kun istuu koneellakin, ainakin mulla. Ja selkä... Otat venyttelyhetken ja yrität olla rasittamatta sitä päivän, niin luulis että näkyisi eroa. Tai sitten hierojalle... Mikä on aika kauhea kokemus, hyi. Tosin hierojalle ei vissiin sais mennä, jos on kipeä, vaan sillon kun on jumissa ilman kummempaa kipua. Muuten tulehduskipulääkettä aluksi. Mutta niinhän ne sanoo, että jos on niska jumissa, niin se voi vaikuttaa myös pääkipuna ja silleen. Kannattaa kokeilla ainakin! Ja mulle kouluterkkari aikoinaan sano, että pitää hieroa ohimoita yms. kun on pää kipeä. Jos se auttais. 🙂 Ja tietty se kun roikottaa päätä ylösalaisin vähän aikaa!

Tuo taakkana oleminen kuulostaa myös tosi tutulta... Äiti oli pyhien ajan tosi hiljaa, mutta heti kun se pääsi takasin kotiin joulun jälkeen, niin alkoi toi huolehtiminen taas. Mikä on tosi ahdistavaa myös. En ymmärrä, miten voi sanoa, että ole nyt jumalauta huolehtimatta, että mä olen ihan okei. Helpommin sanottu kuin tehty.. Nyt kun se on taas kotona eikä jossain lomamatkalla, niin se soittelee joka päivä ja varmistaa, että olen syönyt yms. Välillä valehtelen, kun en vaan halua huolestuttaa sitä..

Itseä kans ahdistaa, kun nuorempana siivosi ihan koko ajan, mutta nykyään hyvä jos kerran kolmessa kuukaudessa... Äiti puhui, että tulis käymään täällä jossain välissä, ja heti aloin panikoida kun kämppä on tämän näkönen.. Ja sillä on avain tänne, joten se voi tulla milloin tahansa. Se kans ahdistaa tosi paljon. Jos se vaan ilmestyy paikalle, kun mulla on tosi paha olla?

Äidin mielestä sairaanhoitaja voi perua ajan, jos sille tulee jotain tärkeempää... Se oikeesti loukkaa, mikä on ehkä naurettavaa tässä iässä. Vähän sama tunne tulee kun joku kaveri ei vastaa tekstariin moneen päivään.. Semmonen hylätty olo? Niin kuin ei merkitsis mitään kellekään. Mä kyllä perun aikoja vähän väliä, kun en vaan jaksa.. Sitten ne syyllistää aina kun soittavat perään. "Kai sä tiedät, että olis tärkeetä nähdä joka viikko?" "Me voidaan perua sun koko asiakkuus jos ei nähdä tietyn määrän kuukaudessa."

Ärsyttää nämä painajaiset, mitä näen koko ajan.. Koko ajan on joku kimpussa.. Eikä niistä voi puhua kenenkään kanssa, kun tulee tosi säälittävä olo. Ahdistaa vaan, kun sairaanhoitaja kysyi että onko jotakin, mistä mä en pysty vielä puhumaan ja sanoin että on, mikä onkin totta, kun en oikein pysty viime syksyn raiskauksesta puhumaan kenenkään kanssa, mutta se tuntui tosi ahdistavalta kun hän jäi tuijottamaan pitkäks aikaa... Välillä mietin, että entä jos vaan sulkisin puhelimen ja tietokoneen ja olisin vaan. Jos en avais ovea enkä menis sovituille käynneille sairaanhoitajan ym. kanssa, niin saisiko jonkun mielenrauhan... En tiedä. Väsyttää aivan tajuttomasti.

Laskut kerääntyy ja ihmissuhteet menee päin prinkkalaa, ja mä haluaisin vaan nukkua... Meni taas valittamisen puolelle. En vaan tiedä, mitä taas tekis..

Miten sun joulu meni, vaikka ahdistikin olla vanhempies luona? Saitko kivoja lahjoja? 🙂

Arien kirjoitti 5.1.2015 14:18

Moi 🙂

On ollu vähän vaikeeta nyt, enkä ole jaksanu kirjotella tai jutella kenenkään kanssa, anteeks. Aivan hiton ahdistavaa katsoa, kun kännykän vastaamattomat puhelut vaan lisääntyy, eikä jaksa reagoida niihin mitenkään.. Joulu meni kai ihan hyvin, join tosi paljon, mutta en sentään viillellyt yhtään, mitä mun sairaanhoitaja pitää plussana. Nyt uudenvuoden jälkeen tuo viiltely on palaillut pikkuhiljaa taas, en vaan uskalla kertoa siitä missään.. Lääkkeet ahdistaa ja mietin, että johtuuko se niiden sivuvaikutuksista, vai mun suhtautumisesta niihin ylipäätään.

Muutenkin ahdistaa tosi paljon nyt, en ymmärrä, miten muut ihmiset pystyy elämään niinku ei mitään... Mun on tosi vaikea edes herätä joka päivä, saati tehdä muuta toimia. Toissapäivänä mun poikaystävä otti puheeksi, kun en jaksa edes seksiä enää. Mikä on tosi ahdistavaa... Miten voi sanoa ettei tee mieli, ilman että toinen pahottaa mielensä? Varsinkin, kun sitä kestää pitemmän aikaa.. Taas vihaan parisuhteita. Kun ei vaan osaa selittää mittään. Miten voisin sanoa, että se tuo liikaa muistoja mieleen ja että se alkaa vaan itkettää? Viimeksikin aloin itkeä kesken kaiken.. Noloa.

Voisin kuvitella, että sun jumimisjuttuihin auttais, kun venyttelisit enemmän. Ainakin mulla auttanu. Varsinki just tuota niska- ja hartiaseutua. Sehän menee jumiin kun istuu koneellakin, ainakin mulla. Ja selkä... Otat venyttelyhetken ja yrität olla rasittamatta sitä päivän, niin luulis että näkyisi eroa. Tai sitten hierojalle... Mikä on aika kauhea kokemus, hyi. Tosin hierojalle ei vissiin sais mennä, jos on kipeä, vaan sillon kun on jumissa ilman kummempaa kipua. Muuten tulehduskipulääkettä aluksi. Mutta niinhän ne sanoo, että jos on niska jumissa, niin se voi vaikuttaa myös pääkipuna ja silleen. Kannattaa kokeilla ainakin! Ja mulle kouluterkkari aikoinaan sano, että pitää hieroa ohimoita yms. kun on pää kipeä. Jos se auttais. 🙂 Ja tietty se kun roikottaa päätä ylösalaisin vähän aikaa!

Tuo taakkana oleminen kuulostaa myös tosi tutulta... Äiti oli pyhien ajan tosi hiljaa, mutta heti kun se pääsi takasin kotiin joulun jälkeen, niin alkoi toi huolehtiminen taas. Mikä on tosi ahdistavaa myös. En ymmärrä, miten voi sanoa, että ole nyt jumalauta huolehtimatta, että mä olen ihan okei. Helpommin sanottu kuin tehty.. Nyt kun se on taas kotona eikä jossain lomamatkalla, niin se soittelee joka päivä ja varmistaa, että olen syönyt yms. Välillä valehtelen, kun en vaan halua huolestuttaa sitä..

Itseä kans ahdistaa, kun nuorempana siivosi ihan koko ajan, mutta nykyään hyvä jos kerran kolmessa kuukaudessa... Äiti puhui, että tulis käymään täällä jossain välissä, ja heti aloin panikoida kun kämppä on tämän näkönen.. Ja sillä on avain tänne, joten se voi tulla milloin tahansa. Se kans ahdistaa tosi paljon. Jos se vaan ilmestyy paikalle, kun mulla on tosi paha olla?

Äidin mielestä sairaanhoitaja voi perua ajan, jos sille tulee jotain tärkeempää... Se oikeesti loukkaa, mikä on ehkä naurettavaa tässä iässä. Vähän sama tunne tulee kun joku kaveri ei vastaa tekstariin moneen päivään.. Semmonen hylätty olo? Niin kuin ei merkitsis mitään kellekään. Mä kyllä perun aikoja vähän väliä, kun en vaan jaksa.. Sitten ne syyllistää aina kun soittavat perään. "Kai sä tiedät, että olis tärkeetä nähdä joka viikko?" "Me voidaan perua sun koko asiakkuus jos ei nähdä tietyn määrän kuukaudessa."

Ärsyttää nämä painajaiset, mitä näen koko ajan.. Koko ajan on joku kimpussa.. Eikä niistä voi puhua kenenkään kanssa, kun tulee tosi säälittävä olo. Ahdistaa vaan, kun sairaanhoitaja kysyi että onko jotakin, mistä mä en pysty vielä puhumaan ja sanoin että on, mikä onkin totta, kun en oikein pysty viime syksyn raiskauksesta puhumaan kenenkään kanssa, mutta se tuntui tosi ahdistavalta kun hän jäi tuijottamaan pitkäks aikaa... Välillä mietin, että entä jos vaan sulkisin puhelimen ja tietokoneen ja olisin vaan. Jos en avais ovea enkä menis sovituille käynneille sairaanhoitajan ym. kanssa, niin saisiko jonkun mielenrauhan... En tiedä. Väsyttää aivan tajuttomasti.

Laskut kerääntyy ja ihmissuhteet menee päin prinkkalaa, ja mä haluaisin vaan nukkua... Meni taas valittamisen puolelle. En vaan tiedä, mitä taas tekis..

Miten sun joulu meni, vaikka ahdistikin olla vanhempies luona? Saitko kivoja lahjoja? 🙂

Heii! 🙂 Ei sun tarvii mitään pyydellä anteeks. Ymmärrän enemmän kun hyvin ettei jaksa olla kenenkään kanssa tekemisissä tai sitten kirjotella mihinkään. Oon itse ihan samanlainen niin kun esim nyt tällähetkellä. Mikä sua ahdistaa niissä lääkkeissä? Itse en edelleenkään ole koskenu mun reseptiin mikä pölyttyy nyt luultavasti tuolla kaapissa jossain ja saanko kysyä mitä lääkettä syöt?

Joo olen itsekin ihan hämmästyny siitä, että eikö muilla ole mitään ongelmia tai miten jotkut suhtautuu niin chillisti kaikkeen, kun itse taas dramatisoin kaiken tai otan kaiken tosi henk.koht. ärsyttävää.
Tai tottakai mä tiedän, että muillakin on ongelmia, en nyt ihan tyhmä kuitenkaan ole, mutta kun kävelee tuolla kaupassa tai missä vaan, missä on paljon ihmisiä niin tuntuu, että kaikilla menee hyvin ja mulla ei. Toisinaan tuntuu siltä kun kulkisin tuolla otsaan kirjotettuna ''mielisairas'' tms. Inhottaa, inhottaa ja inhottaa olla tällänen. En oikeesti haluaisi kun olla taas ''normaali'', mutta tuskin enää koskaan pystyn olemaan. Ahdistaa.

Ihan kun kertoisit kaikki asiat mitä mä haluaisin kirjottaa. Tiedän tuon tunteen kun ei vaan tee mieli seksiä koska se tuo liikaa muistoja mieleen eikä ne muistot ole mitään hyviä. Usko pois, mä tiedän, mutta inhoon puhua siitä koko asiasta. Edes koko asian ajattelu ahdistaa mua liikaa. En tiedä pitäiskö mun vaan kertoo kaikille tai joillekkin (jotkut tietää kyllä, pari ystävää) vai olla vaan hiljaa... en tiedä kumpi auttaa vai auttaako kumpikaan, mutta yritän vaan sulkea koko asian pois mielestä.
Mua *ituttaa kun tiedän, että osittain nämä mun ongelmat johtuu just siitä, mutta en haluais myöntää sitä. Itkettää liikaa.
Onneksi en kuitenkaan seurustele joten ei tarvitse ajatella sitä toista ollenkaan. Mitenhän ikinä uskallan enää seurustella kun en haluaisi rueta selittämään mitään tälläsiä asioita.

Välillä minusta tuntuu, että oon paljon vahvempi kun muut koska oon joutunu kokemaan sellasia asioita mitä kenenkään ei koskaan pitäisi. Mutta silti oon niin heikko ja tällähetkellä tällänen joka ei kykene normaaliin elämänrytmiin. Mielummin oisin voinut olla kyllä kokematta ne kaikki.
Eniten inhottaa kaikki ketkä on silleen, että ''Miks oot ahdistunu, sullahan oli hyvä lapsuus kun vanhempas on yhdessä ja omakotitalo'' tms. Mikä vtun omakotitalo?! Mitä väliä sillä on, että asuu jossain omakotitalossa kun kerrostalossa? En tajua miten jotkut voi olla niin tyhmiä. Joo mulla ois ollu hyvä lapsuus, mutta sitten tapahtu paljon ja siks oon nyt tässä. Eikä tehtyä saa tekemättömäksi joten mikä tähän muka sitten auttaa? Aika? No aikaa on kulunu jo monta vuotta ei se mitään ole auttanu. Pelkään tulevaisuutta koska pelkään ettei minusta tule mitään.

No täällä saa kuule valittaa niin paljon kun haluaa. Toisaalta on mukavaa kun joku on samassa tilanteessa tai ainakin melkein samassa ja on samanlaisia ajatuksia. Se helpottaa vaikka ei toiselle sitä samaa tietenkään toivoisi vaan kaikkea hyvää, mutta se kaikki hyvä on kyllä minulla tuolla jossain tosi kaukana.
Kiva kun juttelet täällä minun kanssa vaikka oon tosi huono vastaamaan ns. ajoissa vaikka ei tässä mitään aikarajaa ole. 🙂

No joulu meni siinä, kävin vanhemmilla nopsaan tai olin siinä muutaman tunnin ja sitten tulin tänne omaan kotiin. Inhottaa kun veli kyseli isältä, että minnekkäs menen kokoajan kun en ole yötä siellä tai syö tms. niin isä sitten tietenkin kertoi, että minulla on ongelmia ja käyn psyk.polilla... no ei siinä mitään, mutta en nyt haluaisi koko perheellekkään kertoa kaikkea se vaan ahdistaa lisää kun saa enemmän niitä sääliviä katseita.
Toisaalta inhoon esittää, että kaikki on hyvin enkä oikeestaan edes kavereiden edessä näytä tätä oikeaa puolta eli itkuista ja ahdistunutta minääni.
Jokapäivä melkein joutuu ahdistumaan ja itkemään kun tuon oman kotioven sulkee kun on ollut jossain perheen tai ystävien kanssa. Häpeen liikaa itseäni, häpeen sitä, että oon heikko enkä vahva.
Mutta niihin lahjoihin, sain ihan mukavia lahjoja. Sellasia tarpeellisia. 🙂 Enemmän tykkään antaa lahjoja kun saada.

Nyt kun on taas hieman aikaa kulunut niin kysynpäs, että miten sinulla menee? Oletko saanu puhuttua poikaystäväsi kanssa asioista?

Moikka!

Mulla kans tämä vastaaminen näköjään vähän pitkittyy taas, vaikka niinku sanoit, niin ei kai tässä aikarajaa ole. 🙂 Olin viikon tosi kovassa kuumeessa tuossa välissä ja muuten vaan menny vähän heikommin - yllättäen -, niin ei oo jaksanu edes katsella, että ootko käyny vastaamassa, valitan.

Tuntuu, että oon tainnut jutella mun poikaystävän kanssa vähän liikaakin... Näytin sille juttuja, mitä olin kirjottanu ylös, ajatuksia ja mitä on tapahtunu yms. Ja sehän huolestu heti.. Nyt se vahtii mua kuin haukka välillä, jos en vastaa tunnissa puhelimeen niin se on ihan paniikissa että onko jotakin sattunu. Ja ehkä nyt, kun toissayönä meni heikommin.. Jätin sille tekstarilla hyvästit, kun istuin parvekkeen reunalla. Ja sehän meni ihan sekasin ja joo.. Nyt se puhuu, että vois tulla joksikin aikaa tänne mun luokse asusteleen (=vahtimaan), mutta saapa nähdä. Sillä on ollu tapana luvata ja sit perua, ja mulla nyt on vähän ristiriitaset ajatukset koko ideasta muutenki.. Mut se tais olla se heikoin hetki.

Kai mua ahdistaa lääkkeissä se, että ne (jos toimii oikein) vaikuttaa muhun niin paljon. Tai niinhän niiden kuuluis vaikuttaa pääkoppaan, aivoissa johonkin..? En mä tiedä. Mut se on ehkä se ahdistavin. Kun oon tosi tarkka mun kropasta, kaikesta tiukka kontrolli koko ajan, niin se lääke voi tehdä jotakin, mitä en sit voi mitenkään pitää aisoissa.. Olipa vaikeesti selitetty, toivottavasti tajusit. 😀 Ja toi lääke mitä syön nyt, on Escitalopram Actavis. Onpa törkeen vaikea nimi.. Ei ole mulla ainakaan auttanu ja kuukauden nyt syöny, niin en tiedä, pitäiskö vaihtaa vai mitenhän tekis. Haluaisin kyllä lopettaa kokonaan, mutta hoitajan mielestä pitäis antaa enemmän aikaa ja katsoa vaikutuksia.

Musta kans tuntuu koko ajan, että olis joku leima otsassa, kun kävelee tuolla... Varsinkin kaupassa. Jotenkin nyt kun on menny huonommin kuin aiemmin, enkä jaksa edes ruokaa tehdä itte enää vaan ostan valmiita kaupasta, niin tuntuu kuin ne myyjätkin tietäs et joo toi on nyt joku pöpipää... Tai vaihtoehtosesti laiska, mikä ei tunnu yhtään sen kivemmalta. Haluaisin kans olla vaan normaali.. Mikä on aika liukuva käsite, ihmisestä riippuen, mut sellanen joka jaksaa tehdä asioita ja joka kestää tän elämän sellasena kuin se on, ilman et hajoo palasiin joka jutun takia.

Joo, nuo "mitä syytä sulla muka olis ahdistua, sulla on kaikki hyvin?" -tyypit on ne ärsyttävimmät. Kai omakotitalo lohduttaa niitä, jotka ajattelee että rahalla saa kaiken mitä tarvii. Mä ajattelin aina pienenä, että omakotitalossa olis paremmin, kun oon koko ikäni asunu kerrostalossa, mut nykyään seki ajatus alkanut karista matkasta. Kyllä mä vaihtaisin kaiken maailman materiaalin siihen, että saisin vaan olla onnellinen.

Tulevaisuus on joo tosi pelottava.. Ahdistaa taas pelkkä ajatus. Kaikki sanoo, että parikymppinen on vielä niin nuori, koko elämä edessä, mutta mitäs kun kaikki ammatinvalintajututkin tulee päälle just peruskoulun lopulla/jälkeen ja tässä parinkympin tienoilla. Aivan törkeen ahdistavaa, kun kaverit juttelee keskenään että mitä tapahtu tänään koulussa ja mitä tenttejä on tulossa jne, ja mä vaan olen vieressä silleen "duidui, en oo ollu koulussa moneen vuoteen, enkä varmaan ole menossakaan pitkään aikaan.." Just oli toimintaterapeutin kanssa puhetta, että mitä mä haluan tulevaisuudelta, ja mä sain paniikkikohtauksen kun en osannu sanoa mitään muuta ku miehen, lapset ja työpaikan, enkä minkäänlaista aikaväliä siihen, mihin mennessä tuo kaikki pitäis saada, tai että mihin ammattiin edes haluaisin. Sit tulee joku isoäiti sanomaan, että mähän olen jo vanha piika, kun en ole 21-vuotiaana naimisissa..

Oletko sä miettiny psykoterapiaa? Jos siellä käsittelisit kaiken, mitä sun elämässä on tapahtunu ihan lapsuudesta lähtien. Mulle hoitaja ehdotti sitä, kun ei näytä aika tekevän tehtäviään täälläkään..

Tuo perheelle kertominen on kans vähän kakspiippunen juttu. Mulla äiti ja siskot tietää, mutta veljet ei tiedä mitään, ja ne sit pamauttelee kaikkea ihan tajutonta, kun ei tiedä mistä on kyse... Toisaalta säälivät katseet on kamalia, eikä ketään haluisi huolestuttaa ja niin, mutta ainakaan ne ei sano ihan mitä sylki suuhun tuo, kun tietää ettei sulla mene niin kovin hyvin nyt. Ja tukeahan sä tarviit, ehkä perhe olis sopiva siihen? Mulle on nyt yritetty takoa kalloon, että kaikesta ei tarvii selvitä yksin, niin heitän saman kortin sullekin!

Joku joskus sano, että vahva on se, joka uskaltaa avoimesti myöntää että on heikko. 🙂

Hei Arien! Toivottavasti vielä käyt täällä.
En ole näköjään saanut aikaiseksi käydä täällä kirjottamassa. Oon niin saamaton välillä.
Tosin nyt on tullut sairastettua aika paljon... melkein kokoajan jotain flunssaa.
Miten sinulla menee?
Itse olen tällähetkellä taas kipeänä, kuumetta. Muuten menee kai ihan ok.

Luulotauti on ottanut minusta taas vallan. Kävin poistattamassa yhden luomen lääkärissä, no siinä ei mitään ollut. Kädessä on kuitenkin yksi luomi mikä minun silmään näyttää epäilyttävältä... se on kovin pieni, mutta siinä on tummempaa keskellä ja vaalea reunoilta ja vähän sellanen arpimainen pinta tai kuiva. Inhottaa.
En kehtaisi kokoajan olla kuitenkaan lääkärissä.

En enempää jaksa kirjottaa. En edes keksi mitään.