Tuntuu että tää kipu ei koskaan hellitä. Joka päivä on tuskaa. Tekis mieli tehdä itselle pahaa. Olis kaikki niin kuin vuosi sitten niin olisin onnellinen… Kun mikään ei tunnu poistavan tätä kipua… Ei mikään lääke… Eikä fyssarin ohjeet…
Haluaisin elää hyvää elämää, mutta tää kipua syö niin paljon etten pysty. Alan oleen täysin rauniona…☹️
Jep, kyllä minäkin olen halunnut tässä hakata päätä seinään, viiltää ranteet auki ja kuolla. Mutta sitten kun siitä pidättäytyy niin sitten jossakin vaiheessa ajatukset alkavat taas mennä kohdilleen ja tajuaa miten tökeröä se olisi itseään ja läheisiä kohtaan.
Jos voisin, ottaisin kipusi pois. Elämässä se vain ei ole niin yksinkertaista 😞
En ole varma minkälaisessa tilanteessa olet. Onko sinulla ystäviä ja perhettä? Mistä kipusi johtuu? Kuinka kauan sinulla on ollut kipuja?
Kipuja on rintalastassa... Eikä siinä vielä kaikki. Sitten on diagnosoitu skitsofrenia ja olen nähnyt harhoja lähi aikoina melkein joka päivä... Sitten vast ikään diagnosoitiin vaikea masennus. Eli olen aivan pohjalla.
Lisäksi olen koukussa rauhoittaviin ja tuntuu että jonkin näkönen uupumus on päällä.
Että tällästä, oon jo ihan toivoton. Vedin tänäänkin 5 tablettia Temestaa kerralla, kun yritin lievittää kipuja...
En tiedä tuunko elään enää kauaa... Olen aivan hajalla...
On mulla muutama kaveri... Mutta yks aika läheinen teki itsemurhan reilu vuosi sitten.
Että tässä pitäis vielä jotenkin sinnitellä... Jos enää kauaa jaksaa...☹️
En tiedä (ihan oikeasti) että tulenko elään hirveen vanhaksi. Kun nyt järkyttäviä oireita eikä lääkäritkään voi oikeen auttaa.
Tässä on nyt niin monta vaivaa päällekkäin että tuskin saan koskaan kaikkia pois... Mutta ei yleisesti ottaenkaan skitsofrenikoilla ole normaalin mittainen elämä... Luulenpa että on ihme jos 40-vuotiaaksi elän (olen nyt 26-vuotias). Ellei sitten keksitä jotain ihme lääkkeitä.(enpä usko)
En minä sitä kuolemaa toivo, mutta pitää kuitenkin olla realisti... Kahdeksan vuotta ollut nyt tätä sairautta ja välillä olen ihan siellä pohjalla ja välillä olo on ollut ihan siedettävä...
Ehkä tässä vaan pitää toivoa parasta ja pelätä pahinta... Päivä kerrallaan vaikka olo tuskainen onkin...
Toivottavasti saat jostain ammattiapua. Jos et tarpeeksi, niin hae sitä oikeasti! Psyk polin hoitajilta vähintään, että voisi puhua noista. Ymmärrän sinua täysin. Itselläni vielä vuosi sitten oli lähes päivittäisenä ajatuksena, että haluaisin tehdä itsemurhan. Ja sitä kesti pitkään. Nyt vaikka joiltain osin tuntuu, että on mennyt vain taakse päin ja olen edelleen todella masentunut, niin olen nyt parina päivänä ajatellut tai ennemminkin huomannut sen, että hei, en enää joka päivä ajattele, että haluaisin kuolla. Kyllä sieltä kuopasta vielä pääsee ylös, toivottavasti. Itsellä on usein sellainen olo, että ei tämä lopu ikinä, mutta toisaalta kun joitain asioita ajattelee, niin tajuaa, että kyllä se joskus loppuu.
Minulle terapeutti on sanonut useasti, että siellä pohjalla pitää ensin käydä ennen kuin voi parantua. Tavallaan sille masennukselle ja ahdistukselle pitää vain antautua ja vain olla ahdistunut ja masentunut, eikä yrittää koko ajan parantua. Sehän vie valtavasti voimia, jos koko ajan yrittää ajatella, että parantuisinpa jo. Itselläni on ollut koko ajan alitajunnassa jonkinlainen aikataulu/päämäärä milloin mielestäni olisin terve. Tai siis olen ajatellut jotenkin mielessäni esim. olevani puolen vuoden päästä aivan kunnossa. Sitten kun se aika tulee, eikä olekaan, niin on ahdistanut vain enemmän. En ole tietoisesti asettanut sellaisia päämääriä, mutta ne vain tulee jostain, alitajunnasta. Jossain vaiheessa se loppui ja olen lopettanut kokonaan ajattelemasta sitä milloin olen terve. Nyt olen masentunut ja kyllä se useinkin ärsyttää ja ahdistaa, mutta en enää ajattele milloin PITÄISI olla kunnossa. Se on tietyllä tapaa helpottavaa.
Tunnistan itseni hyvin tuosta ajatus-mallista, että koska pitäisi olla terve.
Viime vuoden marraskuussa kun rintakivut alkoivat, ajattelin että eihän tämä kauaa kestä. Mutta edelleen sitä kuitenkin jonkin verran on... Tunnen syyllisyyttä siihen...
Itsetuhoisat ajatukseni liittyivät ja liittyvät yhä vahvasti rauhoittavien käyttöön. Jos käytän niitä "liikaa" niin olen aivan kuilun partaalla. Olen huomannut niiden negatiivisen vaikutuksen. Onneksi olen saanut vähennettyä niiden käyttöä. Ainut haitta puoli siinä on, että olen kovin arka ilman lääkkeen vaikutusta ja menen välillä silloin paniikkiin...
Vielä tuosta itsetuhoisuudesta, että olin viime vuonna aivan varma, että kesä 2015 on mun viimeinen... Ja tavallaan tuntui että kuolin silloin syksyllä vaikka tässähän vielä kökötän. Tuntuu vaan siltä, että jotenkin elän nyt puoli valoilla ja se ihana aika on jossain tuolla muistoissa vaan. Tämä on tietenkin vain mielen tuotetta, mutta se tunne on ihan aito: että 26-vuotta elin täysillä ja nyt jotenkin vaan ajelehdin.
En tiedä onko tällaiselle vaivalle mitään diagnoosia. Mutta tuntuu tavallaan että olisin jonkin näköisellä jatko-ajalla. Vaikka toisaalta tiedän että tästäkin voi vielä nousta ja on sitä edistystä tapahtunutkin viime aikoina.
En vaan tiedä onko tämä kärsimykseni omaa syytä, sairauden syytä vai jonkun henkilön syytä? Luultavasti sairauden, mutta aivot silti syyttävät minua valitettavasti...
Olen kuitenkin nyt nousussa. Ehkä se tapahtuu pikku hiljaa, mutta tunnen kuitenkin sen että ehkä mulla sittenkin on vielä toivoa...
Mustakin usein tuntuu, että kaikki se hyvä elämä oli joskus, eikä sellasta oo enää koskaan tulossa. Oikeastaan mua harmittaa, kun en tiedä onko sitä "hyvää" elämää loppujenlopuks ollu paljon. Ehkä tähän verrattuna, mut onhan sielläkin koulukiusaamiset, reumaan sairastuminen ja sen sairastaminen jne. Mut muistan vielä hyvin, kun valmistuin sosionomiksi, nii sit kun syksyllä alotin työt, nii se oli ihan unelmatyöpaikka. Mulla oli unelmatyökaverit jne. Ajattelin sillon ihan tietosesti, että vihdoin mulla on kaikki niiiin hyvin ja nyt on ihanaa, kun ei oo aina kaikki ihan p:stä. No eipä sitä sitte kovin kauan kestäny :/ ☹️
En tiedä auttaako tämä, mutta kaikesta voi kuitenkin oppia. En kyllä tiedä mitä koulukiusaamisesta voisi oppia. Ehkä sen, että on olemassa todella pahoja ihmisiä.
Itse olen vasta nyt oppinut sen että elämällä ei pidä leikkiä. Kun joskus ajattelin vielä, että mitä sitten jos satuttaisin itseäni. Kun elämä kuitenkin on se ainut mikä on olemassa, eikä mistään after lifesta voi olla varma...
Se on ikävää että olet noin paljon joutunut kärsimään... Itsekin kyllä olen. Se on todella epäreilua... Vanhojen tapahtumien takia musta on tullut tietyllä tapaa arka. Ja aivoihin on tavallaan juurtunut tiettyjä käyttäytymis malleja, joista yritän päästä irti...
Minulla todettiin skitsofrenia 8 vuotta sitten ja sen jälkeen on ollut aikamoista vuoristorataa tämä elämä... Munkin olis pitäny silloin hyvinä hetkinä tiedostaa se paremmin, että "nyt mulla menee hyvin, enkä halua että olo menee alaspäin". Se on vaan niin ihmeellistä, kuinka sitä ei aina tiedosta että kun saa olla ilman kipuja ja ilman masennusta tai harhoja niin pitäisi olla tyytyväinen... Tuntuu siltä että terveyttä arvostaa vasta sitten kun sen on menettänyt...
Pääsen päivä-osastolle torstaina. Onneksi. On mun olo kuitenkin parempi kuin esim. 2 kuukautta sitten... Pitää varmaan taas lykätä opiskelua. Toivottavasti joskus pääsisin opiskelemaan... En vaan tiedä miten päästä tästä yli-herkkyydestä. Tää on jo käynyt aika tuskalliseksi. Kun välillä on tilanteita etten uskalla ulko-ovesta lähteä. Tai sitten välillä on niin uupunut että tekisi mieli maata koko päivä.
Itsestä huolehtiminenkin on jäänyt vähän taka-alalle. Syön aika epäterveellisesti. En ole lähi aikoina liikkunut paljoakaan. Sitten ei jaksa välillä edes suihkussa käydä. Kyllä tää skitsofrenia vaan on uuvuttava sairaus. En yhtään ihmettele että on tullut noita itse-tuhoisia ajatuksia, kun on jatkuvasti aivan uupunut ja keskittymis kyky on mitä on.
Luojan kiitos pääsen sinne päivä-osastolle. Saan jonkun rytmin tähän elämään ja suunnan. Kotona vaan itse-tuhoiset ajatukset lisääntyvät. Olen välillä elänyt vähän liian holtittomasti: käyttänyt lääkkeitä väärin, käyttänyt viinaa ja lääkkeitä yhtä aikaa, sun muuta.
Yritän nyt tehdä kaikkeni että saisin taas itseni kuntoon. Kipuja rintalastassa on vielä mutta ne eivät enää häiritse yhtä paljon kuin esim. puoli vuotta sitten.
Tässä vaan täytyy pitää se järjen punainen lanka koko ajan mielessä. Onneksi olen saanut lääkkeiden käytön nyt jonkinlaiseen hallintaan. Vielä kun pääsisin sosiaalisten tilanteiden pelosta... No en aio kuitenkaan luovuttaa, vaikka sekin on käynyt välillä mielessä...