Tänään ottaa päähän kaikki. Ketuttaa. Ahdistaa. Itkettää. Huudatuttaa. Rahat on lopussa ja seuraavat tulee viikon päästä. Tänään hajos puhelin. Se oli mun ainoa kello /yhteys nettiin. Eli suomennettuna ei ole viikkoon rahaa ostaa uutta puhelinta, en viikkoon näe kelloa kuin kirjastolla ja taloyhtiön saunatilassa. Jälleen ollaan siinä tilanteesssa että pitää kerätä pulloja rahaa saadakseen. Viime päivinä on purkautunut voimakasta vihaa ja turhautuneisuutta, olen käynyt rannalla huutamassa tuskaani ulos. Ei kiinnosta enää pätkääkää mitä joku ajattlee. Mut on leimattu pienen paikkakunnan kylähulluksi, ilmeisesti sillä saadaa oikeutettua täydellinen armottomuus ja rakkaudettomuus ja ymmärtämättömyys mua kohtaan. Et hulluja ei tarvii ymmärtää, niitä ei tarvii kutsua kahville tai syömään- Niille ei tarvii soitella eikä tekstailla eikä niiden kanssa tarvii aikaa viettää. Olen vitun katkera ja vihainen ja pettynyt itseeni, yhteiskuntaan, muihin kyläläisiin ja koko vitun maailmaan ottaa päähän, ja väsyttää. Kengät on ihan peestä, ei sovellu pitkien matkojen kävelyyn. No ei oo taas rahaa ennen ens kuuta kun jossain vaiheessa olis kiva sitä ruokarahaakin saada.. ja puhelimen mä nyt ainakin tarviin. Tai kellon, Ei sen puhelimenkaan niin väliä kun ei kukaan koskaan soita mulle tai kysele kuulumisia. Olen pettynyt omaan ulkoiseen olemukseeni, omaan ylipainooni, omaan lihomiseeni. Vaikka jossain kaukana kai ymmärrän että tärkeintä on nyt se että itse toivun psyykkisesti ja omat voimavarat pääsis palautumaan ja ennalleen asettumaan. ei siis laihis, painonpudotus tai laihtuminen. Ei edes vaikka mun kohdala se ylipaino nousee sosiaalisesti erottavaksi tekijäksi kun näin lihavana ja rumana olen epäviehättävä, oudon näkööinen ,epänaisellinen ja kaikella tavalla vääränlainen tähän yheiskuntaan ja tämän yhteiskunnan normeihin ja odotuksiin. Mua on ruvennut vituttamaan että multa vaaditaan ja odotetaan ja velvoitetan mutta mitään ei anneta viahdossa takaisin. en mä ole mikään työorja tai ihmisten pelinappual jota voi kohdella ihan miten sattuu huvittamaan.Mua niin ärsyttää sellaiset ihmiset jotka ei ymmärää mistään mitään eikä varsinkaan mun elämästä tai mun elämänolosuhteista mutta selvästikin tuntuvat ajattelevan että ymmärtävät.

Ei suomessa kaikki ihan tavoita ja ymmärrä, että kaikki 3kymppiset ei ole onnellisesti naimisissa ja elä lapsiperheen arkea vakaassa taloudess.a mUlla on joka kuukaus sasma vitun rumba edessä .Joka kuukaus rahat loppuu kesken ja sit joudut henkes pitimilks ettimään kaduilta ja kujita tölkkejä ja pulloja. Miksi mun elämän ongelmat menee niiin että ylnsyöt ja ahmit ja lihoat kuin sika kun ei ole sosiaalisiaa suhtetia, ei mitään yhteyttä muihin ihmisiin ja ne ihmiset jotka erehdyt päästämään lähelles käyttää sun yksityisasioita aseena sua vastaan niin että nwe mun henk.koht asiat puhutaan eteenpäin kylillä ja kujilla ilman mitään omantunnon tuksia ja sen jälkeen mua syytetään anteeksiantamattomuudesta. onko ikinä juolahtanu mieleen että sille sattaa olla joku syy , miksi minä olen pettynyt ja vihainen ja katkera, väsynyt , uupunut ja lopussa.

En tiedä kumpaa pelkään enemmän, sitä että tämä elämä ei ikinä pääty vai sitä että joudun elämään täällä vielä 40 vuotta samassa paskassa. Selvästikin olen jonkinlaisessa negatiivisessa kierteessä. jotain tartteis tehdä. en jaksa laihduttaa tai pudottaa painoa eikä mulla siihen ole enää rahaakaan. Kaikkein eniten harmittaa puhelimen täydellinen hajoaminen. Nyt en nää kelloa mistää enkä kalenteria et täytyyy arpoa mitä tapahtumia siellä kalenterissa oli tulossa. voi vee.

niiin joo ja mulla ei tosiaan ole niitä ystäviä tai kavereita tai perheenjäseniä joilta vois hätätilanteessa joko lainata puhelinta tai ahaa. Oikeastaan sillä ei ole mitään merkitystä., en mä sitä puhelinta mihinkään sosiaaliseen yhteydenpitoon tarvitsisikaan vaan että näkisin sieltä kalenteritapahtumat ja kellon ajat.

Rupeen oleen väsynyt tähän samaan vitun paskakierteeseen joka ei lopu ikinä. Mä olisin jopa ihan tyytyväinen yksinäisyyteeni jos henkinen tuska ja ahdistus ja masennus ja väsymys helpottais ja mulla olis toimiva puheli nja varaa ostaa muutakin kuin 23c pussi pastaa kyliltä kerätyillä tölkeillä ja pulloilla.

ja tässä tilanteessa tarveis tulevaisuutta suunnitella. Mitä tulevaisuutta. Sellasta et mut työkkäristä tungeytaan väkisin johonki sosiaaliseen yhteisöön johon en sovi enkä sopeudu eikä kukaan halua mua sinne kun en oo lahjakas ja taitava ja nopaa oppimaan ja en oo riittävän kaunis ja naiselinen ja normaali niin että mulle voitais antaa anteeksi mun luonteen kehittämisalueet ja se mitä en ihmisenä voi olla vittu suurin ahdistus a tuska tulee siitä että minä en ikinä missään porukassa missään ryhmässä missää yhteisössä ole kokenut ettäsaisin olla minä omine hyvien ja huonoine puolineni ja sen painoisena ja näköisenä ja sellaisissa vaatteissa ja tunnelmissa kuin minö olen .

Se on nyt käynyt hyvin selväksi kuluneen elämäni aikana että mulla ei ole sellaisia lahjoja ja kykyjä ja taitoja mit’ yhteiskunta ja yhteisöt ja muut ihmiset multa haluaa ja odottaa ja vaatii ja yrittämisestä ei koskaan seuraa mitään muuta kuin hylkäämistä, tuskaa paskaa ja ahdistusta. Sellanen elämä. Kengät hiertää jalkapohjat vesirakkuloille, ei oo rahaa ostaa uusia kenkiä eikä oo varakenkiä. Kuitenkin pakko kävellä useita kilsoja joka päivä että edes joku kontakti olis johonkin. Vaikkei mua mihinkään haluta tai toivota tai odoteta. Puhelin hajos, ei ooo kello, kalenterii nettii eikä youtubee. ainakaan viikkoon enkä tiedä onko silloinkaan kun sähkölaskut ooli 45e. että sellasta. Ruokarahaa ei taas ole ennenku 22.päivä, sinne asti pulloilla ja tölkeillä. naama on turvonnut ja epämääräisen levinnyt. Olen lihava, ruma, ahdistunut, epäonnistunut, tuhonnut oman kroppani, oman psyykeni ja oman elämni. Rupeen olemaan väsynyt sen odottamiseen että jonain päivänä olisin jotain muuta kuin minä että jonain päivänänosaisin pukeutua toisin tai jaksaisin laihduttaa tai olisin niin kiinnostvaa seuraa että joku toinen näkis mut senarvoisena että vois kutsua vaikka kylään tai kahville tai lenkille.

Rupeen olee väsynyt koko elämään. Suurin pelko on että tää väsymys ei koskaan lopu. Että koskaan eti tuu mitään muuta kuin rahattomuutta, paskoja kenkiä, rikkinäisiä puhelmia ja loputonta yksinäisyyttä missä kyllä aikaa riittää vaikka muille jakaa itsepohdiskeluun ja itsetutkiskeluun miut kun ei se johda mihinkän mulla vaan ei yksinkertaisesti ole kehittynyt sellaisia sosiaalisia taitoja joilla myisin itteni sisään porukkaan kuin porukkaan ja erityisesti muut samanikäiset on mulle kuin jokin tavoittamaton ryhmä siellä jossain kaukana et mitään yhteyttä ei synny ja mitään yhteistä ei löydy ja sit upee jutut ja juorut kiertämään mut se on ihan ok kun mua saa pelätä ja vihata ja vainota ja mustamaalata ja puhua paskaa ja saa siihen ryhmän tuen taustalle et se on ok kun minä olin se joka ei sopeutunut ryhmään minä olin se johon kukaan ei saanut mitäään yhteyttä ja minä olin se joka ei ollut heidän piireihin riittävän laiha kaunis naisellinen viehättävä ja normaali.

Ei oo vissiin juolahtanu koskaan mieleen että se hylätty ja torjuttu ja yksin jätetty ihminen saattaa kokea syvää tuskaa ja ahdistusta ja kärsimystä siitä miten sinä toimit tai mitä sinä jätät tekemättä sellaselle on helppoa joka on kuin luonnostaan ns normaal ija oikeanlainen ja lahjakas ja kyvykäs niin että kaikki ylistää taitojas ja persoonaas masta taivaisiin niin kyllä varmaan on helppo löytää uusiakavereita ja sosiaalisia kontakteja ja ryhmiä joiden jäseneksi sua suorastaan anellaan kun olet niin erinomainen ja ja lahjakas ja kaikkein arvostama ja rakastama. Tämä kuvio onn jatkunut jo pitkään eikä loppuanäy. Olen yrittänyt nyt itte hyväksyä itseni sen näköisenä sen painoisena sellaisiss vaatteissa, köyhänä,sairaana ,rahattomana, kaikkien hylkäämänä ja yksin jättämänä.

Ehlkä sitten elämäni loppuvaiheessa löytyy joku maaginen oma polku missä koenki että olen ok ja musta tuntuu ihan perushyvältä.Sen onn ainaki noppinut et ystävyyttä ja yhteyttä ei voi väkisin muodostaa et jos sitä ei muodostu tai ole niin sitä ei vaan sit ole kaikinlainen väkisin yrittämienn ja pakottaminen vaan tekee tilanteesta entistä tulehtuneemman ja ainakin minut se saa vahvasti puolustuskannalle että minä teen mitä ikinä sattuu huvittamaan eikä kiinnosta veetäkään rubveta muuttamaan itseäni tai ulkonäköäni sentakai jos mä sitten kelpaisin jollekin tai johonkin porukkaan et sit voitais antaa anteeks mun erilaisuus ja outous ja köyhyys ja ylipainoisuus.

Ei muuta.