Hei
Ennen luulin, että hoitohenkilökunta ja mtt. lääkärit ovat erehtymättömiä.
Nyt minun mielessäni on alkanut kummitella mahdollisuus siitä, ettei näin olekaan. Mielessäni piilee epäilys, että lääkärit tyyliin heittävät tikkaa ihmisten diagnooseista ja samalla elämistä. Tiedän etteivät he ehkä aivan niin kevein perustein aseta ihmisille diagnooseja. Kuitenkin välillä mietin myös että lääkäritkin ovat ihmisiä. Myös heillä on huonoja päiviä.

Ennen luulin että osastohoito ja lääkkeet ja keskusteluapu parantavat.
Oma tilanteeni on nyt vuosien jälkeen jo voiton puolella. Mietin joskus, onko oma sitoutumiseni hoitoon ollut parantava ja kuntouttava tekijä kohdallani. Olisinko tässä jos en olisi tunnollisesti käynyt hoitajan tapaamisissa, yms. Olen myös syönyt hyvin lääkkeeni.
Minun näkökulmani on se, kuinka paljon muut voivat tehdä puolestasi kuntoutumisesi hyväksi. Missä menee raja siinä millaista apua on saatavissa. Jos itse ei ole muutokseen valmis ja hoitoonsa sitoutunut, on eri tahojen tarjoama apu epätarkoituksenmukaista ja jopa turhaa.