Niinpä taas, ei saanut tälle perjantaille enää kahden aikaan aikaa terveysasemalle tai mielenterveystoimistoon ja koska asia ei ollut kiireellinen (flunssa goes poskiontelo) niin ei päässyt päivystykseenkään. En jaksa enää soitella turhaan, antaa olla, potkut tulee kuitenkin kun ei lääkärit ala kirjoittamaan takautuvasti sairaslomia (kirjallinen varoitus jo alla).

Päivä päivältä ymmärrän paremmin näitä iltalehtien lööppien ihmisiä, jotka pakenevat poliisia toivottomin yrityksin huumausainerikostensa jälkeen. Ei enää ole yksinkertaisesti mitään menetettävää tai mitään mitä jaksaisi tavoitella, elämällä ei ole mitään mitä tarjota eikä tahdo kuolla, vaikka hyväksyykin kuoleman mikäli sattuu kohdalle.

Mitä helvettiä tässä taas työttömäksi sossun tuelle joutuu, kituuttaa taas vuoden pari, ei sitä jaksa enää. Ei kiinnosta mikään halpa harrastus ja siten ei tapaa ketään, neljän seinän hulluus tervetuloa. Ei makaroni- tai riisilinjaa enää jaksa, ihan sama miten sitä kuolee, joko nälkään tai hukkuu paskaan. Ehkä molempia.

Samoja tuntoja täälläkin, kavereita on mutta kenelläkään ei ole sinkulle aikaa, kun ovat niin kiinni parisuhteissaan. Itse olen joutunut olemaan sairaslomalla useita kuukausia, ja uusi leikkaus edessä ja taas lisää saikkua.

Neljän seinän syndrooma on siis tuttu täälläkin. Ahdistus ja vitutus on kova. Vikkotolkulla en välttämättä edes pääse puhumaan kenellekkään mitään.

peur, puhuit kun mun suulla, täällä on sulle se raivoomiskaveri jos haluat vertaisryhmä.Mulla itellä on semmonen pikku hauveli 50 kg, 1,5 v, ja olen käynyt leikkauksen läpi, jonka jälkeen en päässyt liikkumaan kunnolla 10 viikkoon, ja nyt on uusi edessä, kaverit ei paljon piskeistä piittaa, että ite sitten sauvoilla yritän koiraa pissattaa... ja kaikki aattelee, että onhan toi ihan pimee...

Täältä tulee taas yksi "marisija" lisää aiheesta keskustelemaan 😉
Niin, sanon marisija, sillä niin vain on, että sellaisen kuvan sitä itsestään antaa, jos jollekin uskaltaa jotakin pintaa syvempää puhua - ja vielä itsestään 🙄

Olen joutunut, tai pikemminkin halunnut olla kuuntelija, olen ottanut vastaan kaiken surun ja tuskan toiselta ihmiseltä ja antanut tukea ja olkapään, johon nojata ja itkeä 😭 mutta aina kun olen itse samaiselle ihmiselle koettanut puhua ongelmistani ja huolistani, annetaan jo kehon kielellä ymmärtää, ettei vastakaikua ole.

Uskoin todellakin viimeisen vuoden aikana löytäneeni todella empaattisen ihmisen, jolla oli itsellään vaikeita asioita menossa ja olin hänelle tukena kaikessa ja jaksoin kuunnella. Mutta joka kerta kun tilanne meni päinvastoin, huomasin puhuvani kuuroille korville 😠

Täytyy sanoa, että tunsin olevani omalla tavallani taas jonkinlainen kaatopaikka, josta kukaan ei käy tyhjäämässä mitään.
Ammattiauttajilla en enää käy. Heidät olen sysännyt sivuun yli kahdenkymmenen vuoden paasaamisen jälkeen 😞 Hyvin harvoin, jos koskaan olen tullut minkään terapeutin tai lääkärin pakeilta mieli helpottuneena.

Täällä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka jollakin tapaa haluaisivat löytää kanssakulkijan ja kuuntelijan myös itselleen. Mutta miten sellaisen voisi toteuttaa, koska täällä ei voi antaa tietenkään puhelinnumeroita tai muitakaan henkilötietojaan. Jossain toisessa ketjussa mainitsin, että tällä sivulla saattaisi olla kysyntää ihan "Etsin ystävää" - palstalle, niinkuin näitä kaikenmaailman chatteja on pilvin pimein muutenkin.

Monelle on varmasti silti tärkeää saada keskustella edes täällä !! Hyvä niin.
Itse en ole ihan valmiiksi asti rakentanut lopullista pettymyksen muuria ympärilleni pitämään kaikki ihmiset ulkopuolella, mutta en paljon sen kummemmin uskalla toivoa ihmiseltä paljoakaan.

Minulla ei ole sosiaalista ongelmaa. Päinvastoin, saan helposti kontaktin toisiin ihmisiin, mutta olen väsynyt iänikuisiin liirum laarumeihin ja lässyn lässyyn. Haluaisin keskustella asioista ja asioiden asioista, aina syvemmin ja syvemmin.
Toki hyvään ystävyyssuhteeseen täytyykin kuulua pinnallista hössötystäkin, mutta molemmilta täytyy voida löytyä olkapää heti, kun toinen sitä tarvitsee.

Toivottavasti tämä ketju pysyy vireänä, sillä yksinäisyys ja hiljaisuus kaiken ympärillä on valtava paine liian monelle ja varsin helposti masentuneena tuo paine nousee turhan korkealle, etteikö kukaan voisi sitä helpottaa !!!

Kaikille lukijoille taas parempaa huomista ja jo tätä hetkeä 🙂🌻

Kiitoa Kirunaali toivotuksista. 🙂 Tulempa minäkin sitten tästä samasta asiasta tänne kirjoittelemaan. Olen tälläinen sinkku nainen kohta nelikymppinen ja olen huomannut että ystäväni ne muutama jotka mulla on ottavat yhteyttä aina silloin kun he haluavat purkaa huoliaan. Joskus he soittivat myös kaivatessaan piristystä, koska olen ollut aina iloisen oloinen ihminen. Mulla on kuitenkin taustalla useita masennuskausia sekä olen alkanut muistaa nyt aikuisena todella kipeitä asioita lapsuudestani ja nuoruudestani. Mulla on alkanut olemaan paniikki-ja ahdistusoireitakin. Olen nykyisin siis vähemmän iloinen enkä todellakaan jaksa samalla tavalla piristää ja tukea muita ihmisiä. Kas kummaa puhelimeni onkin sitten lakannut soimasta. Tuntuu että mulla ei ole oikein sellaisia ystäviä jotka hyväksyvät mut näin masentuneena ja surullisena ja panikoivana. Mulla myös sellainen tunne usein etten kaueasti jaksaisi nyt olla muiden ihmisten seurassa, varsinkaan kovin iloisena. Kuitenkin kaipaisin toisten ihmisten seuraa.

On se vaan kumma, miten näin tuntuu aina olevan...
Ns. normaalisti ahdistuvat ihmiset tuntuvat tietävän, kuka on se, jolle kaikki kaadetaan, mutta kenen asiat sitten eivät voisi vähempää heitä kiinnostaa ☹️

Meillä täytyy olla jokin näkymätön antenni, jonka huomaa ne "ystävät", jotka kulloinkin omiin tarpeisiinsa meitä sitten käyttävät mielensä mukaan ja taas kun menee mukavasti, kuinka ollakaan, me emme saa jakaa sitä hyvää heidän kohdallaan. Käsittämätöntä.

Minäkin olen etsimällä etsinyt monella tapaa elämääni ihmissuhteita perheen ulkopuolisiin hetkiin, sillä totta on, ettei perhe yksin riitä aikuisen ihmisen ihmissuhdeverkostossa. Miksi sitten on niin, että vaikka olisimme mukavia, hauskoja ja aina niin "iloisia" ja suosittuja, kun oven sulkee perässään, saa sanoa viimeisen aamenen niille "ihailijoille". Siis ainakin minä puhun tässä omasta kokemuksestani, sillä näin minulle on suoraan annettu ymmärtää. Uskonhan minä sen, sillä minä olin se hauska tyyppi, joka sai porukan nauramaan aneemisessa kahviossa 😋

Nyt kun niitä "kahvioita" ei enää ole, porukan ilopilleri on painettu unohduksen menneeseen hämärään.

Eikä todellakaan toivoakaan siitä, että jos erehdyn masennuksen tilassani jollekin tekstaamaan, että saisin vastausta, saati että soittaisin. Kyllä vastataan, mutta ainakin minä olen saanut kuulla, että "soitan myöhemmin". Sitä "myöhemmin" ei ole kuulunut, paitsi joskus kuukauden kuluttua, jolloin ollaan taatusti varmoja, ettn ole ainakaan samassa depiksessä enää 😑❓

Maailma on kummallinen paikka. Olen voittanut itselleni oikeastaan kokonaisen elämän saavuttaessani sosiaalisen rohkeuden kovalla työllä ja vaivalla, miljoonilla kyynelillä kastellen ja välillä tulee sanotuksi itselleen, että hittojako sillä on väliä.

En kuitenkaan kadu sitä, sillä muuten kulkisin yhä edelleen miekkarissa yhä uusien ja uusien lääkekokeilujen uhrina, suorastaan koekaniinina, jota olin vuosikaudet.

Sanon vain useasti mielessäni; että täällä olen. Ken tahtoo tulla, on tervetullut ystäväksi ja kahvit keitän 🙂
Ei kai kukaan voi mennä kadulle lappu kädessä, että olkaa minunkin kanssani joku.
Kirjoitellaan ja puretaan edes tänne tuntojamme ja hienoa, että monet niin tekevät. Olen vasta hiljattain äkännyt tämän sivun ja odotan innolla iltaa töiltäni päästä katsomaan, miten ketjut pitenevät ja aina tulee uutta kerrottavaa 🙂

Kiitos teille kaikki ihanat ihmiset ja oikein hyvää alkavaa vuotta - kaikesta huolimatta !!! 🙂🌻

Hei!
Olipa ihanaa löytää tämä foorumi ja ketju. Olen pitänyt itseäni vähintäänkin omituisena, koska hauskanpidon ja hulluttelun lisäksi kaipaan syvää sielunkumppanuutta ja syvällisiä pohdintoja. Olen keski-ikäinen ja monessa liemessä keitetty, mutta onneksi kaikesta selviytynyt. Ehkä se aiheuttaa sen, että ei aina jaksa "liirumlaarumeita".

Minulla on ihmisiä ympärilläni, ja tutustun helposti. Silti jotain puuttuu. Olen myös ajatellut, että minulla on liian suuret vaatimukset ystävyyden suhteen. Tai eivät ne vaatimuksia ole, vaan kriteerejä, joiden perusteella ihmissuhdetta voi kutsua ystävyydeksi, erotuksena kaveruudesta tai puolituttuudesta. Onneksi teillä muilla on samansuuntaisia näkemyksiä.

Olkapää käytettävissä...

t. Effi

Tosiaankin harmi ettei täällä voi vaihtaa nettiosoitteita. Mutta kiva tustua ihmisiin ja uusin ajattelutapoihin näin netinkin välityksellä. Mulle myös vertaistuki on todella tärkeä asia. Olen huomannut että monet tälläisille palstoille kirjoittavat vaikuttavat herkiltä ja elämää laajastikkin ymmärtäviltä ihmisiltä. 🙂 Mulla ei oikein arkielämässä ole ketään kenen kanssa voisi mistään syvällisemmästä keskustella.

Löysinpä minäkin nämä sivut, kun tuli taas ahdistava otsikon mukainen tunne "ei ketään kelle puhua". Rupesin selaamaan nettiä, että mistä saisi jotain lohdutusta...Tuntuu, että monet ovat jo sanoneet kaiken, mitä minullakin olisi sanottavaa.

Olen pohtinut, että olisiko jossain jokin luonnetestiryhmä, missä kerrottaisiin, mitä vikaa minussa on, kun en ole keski-ikäiseen ikään mennessä saanut solmituksi yhtään ystäväsuhdetta. Enkä muutenkaan kelpaa kenenkään joukkoon. Haluaisinkin kysyä, onko ketään muuta sellaista, jolla ei ole edes yhtään sukulaista, joka välittäisi? Minä en saa edes minkäänlaista nimipäivä-tms. tervehdystäkään keltään sukulaiselta, puhumattakaan että kuulumisia kysyttäisiin tai haluttaisiin tavata. Olen yrittänyt joskus mm. sähköpostilla vihjaista silmäongelmistani, epämukavasta asunnosta, työongelmista - mutta mitään jatkokysymyksiä ne eivät herätä. Sukulaisia ei olekaan kuin kolme n. 10 v. vanhempaa serkkua, nekin eri sukupuolta.
Olin kymmenkunta vuotta samassa työpaikassa ja sielläkin olin aina ulkopuolinen. Jouduttuani irtisanoutumaan kukaan ei käynyt viimeisenä päivänä edes moikkaamassa.

Ahdistavan olon muuten aiheutti äiti - taidanpa siitä kirjoittaa oikein omalla otsikolla kunhan jaksan.

En ihan koko ketjua lukenut, mutta silti kirjoitan, suokaa anteeksi. Itse olen kokenut, ettei kaikkien kanssa voi puhua samoja asioita. Voi joskus toimia esim sillä tavalla, että jos joku tulee kertomaan sinulle ongelmistaan työpaikassa, niin voit valaisevana esimerkkinä omista ajatuksistasi kertoa joku esimerkki omasta elämästäsi tai siitä, mitä tiedät ja mitä olet itse kokenut tai saanut seurata. Useimmiten juuri sellaiset asiat, jotka ovat satuttaneet sinua tai muut ongelmatilanteet ovat saaneet sinut miettimään asioita ja sinulle on muodostunut joitakin ajatuksia niistä. Tai jos joku kertoo ongelmista parisuhteessa, voit vaikka todeta joitakin asioita siitä, minkälaista on olla yksin lisätäksesi kaverisi motivaatiota rakentaa suhdettaan. Toiminta on tavallaan epäitsekästä, koska yrität vain auttaa kavereitasi, mutta samalla huomaamattasi kerrot itsekin itsestäsi.

Toinen pointti on se, ettei aina kannata vain kaataa ihmisten päälle kaikkia mahdollisia ajatuksiasi, jotka on vaivannut (ellet sitten ole psykologin puheilla). Se voi tosin olla vaikeaa, jos ne asiat hallitsevat sua ja sun elämää ja ajatusmaailmaa liikaa. Mutta jos vain alkaa kertoo kaikkea mahdollista, mikä vaivaa, se voi tuntua toisesta aika pahalta ja ahdistavaltakin.

Ja sinun aloituksessasi oli sellainen nuotti, josta tuli vaikutelma, ettet enää luota tai usko ihmisiin tai pelkäät tehdä sitä. Jos keräät ja pyörittelet jatkuvasti negatiivisia ajatuksia siitä, miten nuo toiset ovat kohdelleet sua kaltoin, niin pian sulle voi muodostua looginen päätelmä, että ei sun kannata luottaa ihmisiin. Mutta usko pois, parempi on olla vähän "tyhmempi" ja olla seuraamatta sellaista logiikkaa, joka voi myrkyttää lopullisesti sun elämänpiiriä. Ja usko pois, hyvin moni kokee vastaavanlaisia juttuja jossakin vaiheessa elämää. Hyvin vahvasti luulen, ettei löydy yhtäkään ihmistä, joka ei olisi useammin kuin kerran saanut morkkista siitä, että on avautunut jollekin. Ihminen kun ei ole täydellinen minkään suhteen. Niinkauan kuin olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joudumme kokemaan myös pettymyksiä. Myös sinuun on varmasti joskus joku pettynyt. Monilla ihmisillä on kuitenkin niin paljon kaikkea muuta, että he eivät edes mieti mitään logiikkoja, he vain jatkavat elämää. Ja toiset vaikka joskus ajattelevat noin, he silti jatkavat, vaikka kenties hiukan viisaampina ja varovaisempina. Sinä et jää yksin, jos kaikesta huolimatta jaksat ajatella hyvää ihmisistä.

Siitä, että olet yleisesti se terapeutti joka paikassa, tuli mieleen ajatus, joka voi hyvin olla paikkansapitämätön sun kohdalla. Joillakin ihmisillä voi olla taipumus olla auttaja joka paikassa ja sillä he paikkaavat jotakin omassa itsessään. Esim jos he kokevat tiedostamattakin syyllisyyttä jostakin, eivätkö he edes välttämättä tiedä, mistä, he saattavat tavallaan yrittää päästä siitä olemalla mahd hyviä ja kilttejä. Syitä voi olla monia, mutta lopputulos voi olla sama, mm se, että ihmiset käyttävät sua hyväkseen ja sä voit huonosti kaikkien niiden asioiden alla, jotka olet itsesi päälle vierittänyt. Lisäksi ei synny tasapuolisia ihmissuhteita. Mun neuvo on se, että koitat olla oma itsesi ja uskallat sanoa "ei".