Täällä olisi yksi suurinpiirtein samaa kokeva. Jakaisin tässä mielelläni hieman kokemuksiani mutta tuntuu, että tänään olen solmussa eikä ajatus kulje.

Itse olen ollut jo jonkin aikaa samantyyppisessä tilanteessa, sillä poikkeuksella, että olen parisuhteessa. Periaatteessa pystyn puhumaan mieheni kanssa mistä tahansa, mutta on kuitenkin paljon asioita, joista en hänen kanssaan halua puhua ja joita hän ei edes ymmärtäisi, koska miehet käsittelevät monia asioita eri tavalla. Kaipaan ikäistäni juttuseuraa, jonka kanssa pystyisin keskustelemaan asioista, mutta sellaista ei ole.

Minulla on kyllä kavereita. Ainakin on ollut. On työkavereita, harrastuskavereita ja entisiä koulukavereita, joista osan olen tuntenut ihan lapsesta lähtien. He, jos jotku ymmärtäisivät minua, mutta kun ei. Tuntuu, että kaikki ovat jotenkin niin erilaisissa elämäntilanteissa ja kaikilla on koko ajan kiire. Jos joskus oikein hyvissä ajoin "varaan" tapaamisen (entisen?) parhaan ystäväni kanssa, on hän aina niin kiireinen, että jutustelu jää pintapuoliseksi kuulumisten vaihdoksi. Tuntuu, etten tiedä enää kenenkään läheisen elämästä mistään, eikä kukaan läheinen minun elämästäni.

Asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole yhtään ystävää. Hyvän päivän tuttuja, työkavereita yms kyllä on, muttei ketään, jolle voisin puhua syvällisemmin. Kaikki sellaiset ihmiset asuvat eri paikkakunnilla ja näen heitä harvoin. En ole mikään puhelimessa puhuja, mutta sähköpostia lähettelen joskus tai tekstiviestejä, mutta kaikilla on yleensä niin kiire, etteivät he ehdi vastaamaan kuin parilla sanalla tai ei lainkaan.

Olen ehkä itsekäs kun vaadin ystäviltä aikaa itselleni. Ei sellaista kai voi vaatia, vai voiko? Uusien ystävien saaminen on kauhean vaikeaa. Nuorempana se oli helpompaa, kun uusiin ihmisiin tutustui ihan luonnollisesti esim. koulussa. Missä voisi nyt tutustua ihmisiin? Nettituttuja minulla on muutamia, mutta netissä ei kuitenkaan uskalla ihan mitä tahansa kirjoittaa kenelle tahansa, koska huijaaminen ja kaikenmaailman tietojenkalastelu ja valehenkilöllisyys on niin helppoa.

Hei.näin tuon kirjoituksen ja aattelin kanssa,että kirjoitan,minulla on samanlainen tilanne..minuun tukeudutaan,mutta kun minulla on vaikeaa niin ei löydy kuunteliaa,eikä minulla ole täällä ystäviä missä asun..näen ystävääni vain yhtä tosi harvoin,tosin sähköposti kulkee päivittäin,mutta tuntuu,ettei hänkään aina jaksa minua ja minun ongelmia😭 minusta olisi kiva saada ystävä,jonka kanssa ja ilot ja surut..olen parisuhteessa,mutta silti niin yksin,minulla on paniikkihäiriö ja masennus,joista olen kärsinyt jo kauan,ehkä löydän ystävän täältä?
kirjoitellaan

Minulla on osittain samanlaisia tuntemuksia. Olen hyvin uupunut monien sairauksien ja muidenkin asioiden vuoksi, mutta en ole kertonut siitä ystävilleni. Tuntuu etten voi kertoa, ettei kukaan jaksa, ehdi, halua, osaa ymmärtää. Minäkin olen tukenut ystäviäni usein ja joskus tuntuu, että pitäisi aina olla pirteä ja iloinen sekä jaksaa loputtomasti. En vaan voi enkä uskalla enkä tiedä haluankokaan kertoa ystävilleni nykytilanteestani. Olen jo pettynyt siihen, ettei tarpeitani huomioida. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että olin pettynyt, nyt enää se ei tunnu oikeastaan miltään. Muutenkin tuntuu enimmäkseen tyhjältä. Väsyttää niin, että en jaksa enkä halua tavata enää juuri ketään. Helpointa on olla itsekseen omassa rauhassa.😴

Olisi mukavaa, Moonclaw, jos ehtisit jossain välissä kirjoittaa hieman. Ehkä asiasta puhuminenkin jo auttaisi. en ole aiemmin uskaltanut kenellekään edes sanoa sitä, mitä tuohon yläpuolelle kirjoitin.

Ainakin minulla on nykyään paras olo silloin kun olen yksin kotona rauhassa. Silloin kukaan ei vaadi minulta mitään, minun tarvitse jaksaa ketään eikä mitään. Tuntuu että muiden seurasta on enemmän rasitusta kuin iloa, ikään kuin siitä ei saa yhtä paljon kuin antaa. Lisäksi kaikki on aina niin epävarmaa, monesti joutuu pettymään ihmisiin, vaikka itse on ollut tosissaan ystävä. Tulee vähitellen siihen tulokseen, että mielenrauha ja tyytyväisyys säilyvät parhaiten, kun ei odota keneltäkään mitään ja tapaa ihmisiä vain pakollisissa tilanteissa. Yksinkin voi tehdä ja harrastaa melkein mitä vaan. Minä väsyn nykyään melkein heti, kun joudun ihmisten kanssa tekemisiin. Sen jälkeen on pitkään aivan loppu ja huono olo. Ennen minäkin olin paljon ihmisten seurassa ja se tuntui luonnolliselta. Nyt tuntuu ettei se kuitenkaan kannattanut☹️.

Noniin totuudenmukainen soosi avautuminen, lyhyt versio:

Tuntuu, että viimeiset seitsemän vuotta olen ollut samassa pisteessä, koulutus, työllisyys ja ihmissuhteet, mikään ei oikeastaan ole edistynyt senttiäkään. Säälitöitä kaupungilta, jatkokoulutus vetää nollalinjaa kiitos mahtavan peruskoulutodistuksen/kiinnostuksen puutteen vuoksi ja ihmissuhteet ovat joko "ei ole" tai "turha jätkä, kunhan ensin kaadan niskaasi lisää paskaa".

Olenkin pitkälti turvautunut Afelian käyttämään ratkaisuun, propsit siitä jos on persoonaa olla yksin, itse en moiseen enää kykene niin monen vuoden jälkeen. Tuntuu kuin olisin loppuun palanut enkä enää jaksa yksin, mutta en kuitenkaan jaksa tehdä asian eteen mitään. Sosiaalinen pääoma on loppuunkulutettu hiljaa istuessa vuosien kuluessa, turhaan kai sitä olisi tilittänyt muille kun ei ketään oikeasti olisi kiinnostanut.

Kun nyt mietin niin en ole tästä aiheesta aiemmin tullut kertoneeksi.

Moonclaw kertoi, että sosiaalinen pääoma on loppunut, kun on joutunut olemaan hiljaa. Tällainen tuntuu varmasti hyvin pahalta. Minulla on jotenkin päinvastainen tilanne, olen kuluttanut oman sosiaalisuuteni loppuun, kun olen ollut paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja antanut paljon itsestäni sillä tavoin. En enää halua enkä jaksa tehdä niin. Minulla on täysi työ, että jaksan olla sairauksieni kanssa yksin, kaikki voima menee siihen. Rasitun vain entisestään, jos täytyy olla muiden kanssa tekemisissä, muut ihmiset vievät loputkin voimat. Jaksan kyllä kirjoittaa tänne, mutta en jaksa ihmisiä muuten ollenkaan. Tällä tavoin voin ylläpitää jonkinlaista kommunikointia ihmisten kanssa, etten ole täysin eristäytyneenä. Toivottavasti tällainen nettikommunikaatio auttaa myös teitä, jotka toivoisitte enemmän seuraa kuin teillä on.

Afelia ja Moonclaw - minäkin viihdyn kyllä itsekseni. En välttämättä aina kaipaa ihmisiä ympärilleni ja jopa nautin siitä, että saan olla yksin. Mutta yksinolo onkin ihanaa silloin, kun se on vapaaehtoista.

Ongelma on se, että vaikka nautinkin yksinolosta, tulee tilanteita, jolloin tarvitsisin muiden apua ja tukea. Tällä hetkellä ei ole ketään, keneen tukeutua. Yksin oleminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia. Kavereita ja tuttuja on, kenen kanssa voi mennä lievittämään yksinäisyyttään hetkellisesti. Mutta kun tulee tilanteita, joissa oikeasti tarvitsisi apua eikä ole ketään keneltä sitä pyytää. Ymmärrän kyllä, että voi olla yksinäinen seurassakin.

Kamalimpia tilanteita ovat esim. ne missä lemmikki sairastuu äkillisesti, ja pitää lähteä hakemaan apua. Kukaan tutuista ei lähde kuskiksi (tai niille ei edes voi soittaa) ja on julkisen liikenteen / taksien varassa. Olen pelännyt lemmikkini kuolemaa yksin eläinlääkärin odotushuoneessa ja kuunnellut taksikeskuksen sanovan keskellä yötä, ettei tiedä saako hän minulle autoa vai jäänkö yöksi seisomaan ulos sairaan lemmikkini kanssa. Kun oma terveys pettää, on huolehdittava kaupassakäynneistä, lääkkeiden hakemisesta yms itse, vaikka tauti olisi mikä. Tämä on tietysti vain se fyysinen puoli asioista.

Näiden lisäksi on henkinen jaksaminen, kun ei ole ketään kenelle oikeasti purkaa murheitaan ja ajatuksiaan. Tietysti pitäisi vaan yrittää, mutta aina ei voi. Eipä paljon innosta puhua henkilölle, joka ei kuuntele yhtään tai höpöttää omia asioitaan päälle. TAi sellaiselle, joka vaan vastaa, että "yritä nyt" tai "ei se niin vakavaa ole" ja jatkaa muihin asioihin.

Onko kenelläkään mitään vinkkiä miten jatkaa eteenpäin tai mitä tehdä? Miten olette itse selvinneet tällaisesta - vai oletteko?

Kirjoitin jo omaa tarinaani, mutta tämä viestiketju liippaa läheltä omaa tilannettani. Onko teillä muillakin sellainen olo, että toisten seura vie voimat sen vuoksi, ettei heidän seurassaan voi olla aidosti sellainen kuin on? Esim jos on huono päivä, että toinen aidosti jaksaisi olla tukena ja ymmärtäisi? Sellaisen ystävyydenhän pitäisi pikemminki antaa voimia jaksaa eteenpäin kuin viedä niitä vähäisiäkin voimia pois? Itse huomaan, että teeskentelen toisten vuoksi usein pirteämpää, iloisempaa ja onnellisempaa sen vuoksi, etten kestä sitä että tulen jatkuvasti tyrmätyksi ja en kohtaa aitoa välittämistä. Enkä jaksa sitä, että kun kerron jotain itsestäni, juu edelleenkään ei oo miestä, eikä mikään oikein nappaa niin toinen vaihtaa puheenaihetta. Sitten pitäisi itse jaksaa kuunnella toisen paatosta tuntikaupalla ihan joutavista asioista, kun olisi tärkeämpiäkin asioita mistä puhua...

Peur kirjoitti, että ei ole ketään jolta saisi apua sairaustilanteissa. Minullakin on samankaltaista kokemusta, vaikka onkin muutama henkilö joihin voin ottaa yhteyttä tuolloin. Jotkut eivät ole olleet tavoitettavissa, vaikka ovat luvanneet olla tai sitten eivät ole valmiita tekemään mitään vaivalloista. Minä olen nykyään lakannut pyytämästä apua epäluotettavilta ihmisiltä. Olen kertonut tilanteestani tarkemmin parille luotettavalle henkilölle ja he auttavat minua parhaansa mukaan🙂 Toivottavasti sinäkin Peur löydät ainakin yhden tällaisen ihmisen jolle voit uskoutua ja jonka apuun voit luottaa. Ellei sellaista mahdollisuutta ole tuttavapiirissäsi, niin kannattaa yrittää jaksaa tutustua uusiin ihmisiin esimerkiksi jossakin harrastuksessa ja luoda johonkuhun lähempi luottamuksellinen suhde. Kannattaa valita joku jolla on aikaa ja kykyä empatiaan.

Monica 79 kirjoitti, että ihmisten seura väsyttää, koska ei voi olla oma itsensä vaan pitää olla aina pirteä. Näin olen itsekin monesti kokenut. Jotkut ihmiset haluavat vaan puhua omista asioistaan tai purkautua tai odottavat, että joku viihdyttää heitä. Sellaiset ihmiset ovat rasittavia, koska eivät ota lainkaan muita huomioon. Itse olen vähentänyt kontakteja tuollaisten ihmisten kanssa. Joillekin yritin aikaisemmin puhua asiasta, mutta yleensä se ei auttanut kuin vähäksi aikaa😟 Mutta varmaan joku voi herätä siitäkin, että hänelle huomauttaa asiasta.

Minulla on sama ongelma,ettei ole sellaista ystävää kenellä olisi myös mulle aikaa ja jutella luottamusellisesti.Olen myös koiran omistaja ja ajatellut,et mitä sit tehdä jos itselleni sattuu jotain,miten käy koiralleni.Olen vain nyt tällä hetkellä jättänyt sen asian sivulle toistaiseksi,mut voi koska tahansa olla edessä.Jos joutuu menemään,eläilääkärille eikä ole itsellä autoa,täytyy vain ottaa taksi avuksi(kallista kylläkin).Olisi kiva olla yhteydessä,vaikka suoraan sähköpostin kauttakin,mut kyllä se näinkin käy.Yritän olla useimmiten tällä sivulla.T:yksinäiseltä koiran omistajalta🙂👍

Monica 79 ja Memmu80, kuullostaa niin tutulta teidän molempien jutut. Useinmiten sitä jaksaa yksinään, mutta aina ei. Ja seurassa on vielä yksinäisempi kuin yksin, sillä omista jutuista ei viitsi puhua, kun niistä ei kukaan ole kiinnostunut ja joutuu vähän kuin vetämään roolia. Tai ehkä roolin vetäminen on väärä sana. Mä jaksan kyllä hetken olla oikeastikin iloinen ja tyytyväinen, mutta se, että puhuisi oikeasti asioista, jotka on itselle tärkeitä on vaikeaa. Varsinkin kun muiden asiat on aina ne "tärkeämmät" eikä minun ongelmani ja murheeni ole kuuntelemisen arvoisia.

Afelia kirjoitti 27.10.2008 21:16

Toivottavasti sinäkin Peur löydät ainakin yhden tällaisen ihmisen jolle voit uskoutua ja jonka apuun voit luottaa. Ellei sellaista mahdollisuutta ole tuttavapiirissäsi, niin kannattaa yrittää jaksaa tutustua uusiin ihmisiin esimerkiksi jossakin harrastuksessa ja luoda johonkuhun lähempi luottamuksellinen suhde. Kannattaa valita joku jolla on aikaa ja kykyä empatiaan.

Tarkoitat varmasti hyvää, Afelia. Mutta ongelma on tuollaisen ihmisen löytäminen. Moni,joka ensin vaikuttaa luotettavalta ja mukavalta, voi osoittautua täysin muuksi. Samoin ihminen, joka ei ole koskaan kokenut sitä, mitä minä käyn läpi - tai jotain vastaavaa - ei voi olla "minun ihmiseni". En pysty puhumaan ihmisille, jotka ovat happpy-happy-moodilla. Optimistiset kyllä-se-siitä-lutviutuu -ihmiset saavat minut lähinnä raivon partaalle. Enkä todellakaan ala purkamaan asioita ventovieraalle ihmiselle vain testatakseni onko hän ehkä luottamukseni arvoinen. Ja pitkän tutustumisen jälkeen yleensä huomaan saaneeni yhden kaverin lisää, jota asiani eivät kiinnosta.

Afelia kirjoitti 27.10.2008 21:16

Sellaiset ihmiset ovat rasittavia, koska eivät ota lainkaan muita huomioon. Itse olen vähentänyt kontakteja tuollaisten ihmisten kanssa. Joillekin yritin aikaisemmin puhua asiasta, mutta yleensä se ei auttanut kuin vähäksi aikaa😟 Mutta varmaan joku voi herätä siitäkin, että hänelle huomauttaa asiasta.

Ikävä kyllä, jos en pitäisi kehenkään kontaktia, joka on tuollainen, en koskaan tapaisi ketään! Toki kaikkein pahimmat tapaukset olen karsinut pois tuttavapiiristäni, mutta oikeasti kaikki ihmiset ovat itsekkäitä. Olen minäkin, miksi muuten täälläkään valittaisin. Mutta olen sitä mieltä, että vaikka oma napa on lähinnä, voisi tässä maailmassa olla muutama ihminen, joka jaksaisi vähän kuunnella muitakin välillä. 🙄

Peur olen pahoillani jos tahtomattani aiheutin kirjoituksellani ikävää oloa sinulle. Olen hyvin väsynyt ja ajoittain aika huonossa kunnossa, joiden asioiden vuoksi kirjoitan aika lyhyesti kerrallaan ja siksi ehkä asia ei tule sanottua niin selkeästi kuin haluaisin. Tarkoitin vain rohkaista sinua.

Tiedän hyvin että luotettavia ja empaattisia ihmisiä on vaikea löytää, joskus se on hyvin, hyvin vaikeaa. En vain tiedä mitä muutakaan voi tehdä kuin yrittää etsiä sellaisia ihmisiä. Halusin vain sanoa, että olen itse kokenut hyväksi yrittää laajentaa tuttavapiiriä uusilla ihmisillä, jos entiset eivät ole ottaneet minua huomioon. Inhimillisiä ihmisiä saattaa löytää esimerkiksi sellaisista harrastuksista, jotka sinänsä edellyttävät halua hyvään ja muiden ihmisten huomioimiseen, näitä voivat olla esimerkiksi jotkin yhdistykset tai vapaaehtoistyö.

Ja olet aivan oikeassa siinä, ettei voi testata ihmisiä kertomalla vieraalle henkilökohtaisia asioitaan. En tarkoittanutkaan tätä, vaan minusta on hyvä ensin tutustua rauhassa, että oppii tuntemaan toisen arvomaailman.

Voimia sinulle ja parempaa jatkoa

Afelia - en minäkään tarkoittanut pahoittaa sinun mieltäsi, mutta joskus pitää vaan päästä vähän purkautumaan. Ymmärrän, että ihmiset haluavat lohduttaa ja tukea. Monesti vaan itsestä tuntuu, että haluaisin tavata sellaisen "raivoamiskaverin", jonka kanssa voisi tuulettaa tunteitaan molemmin puolin. 😀 Positiiviset sanat ja tuki tuntuvat minusta monesti vähän alentuvalta suhtautumiselta, vaikkei sitä niin olisi tarkoitettukaan. Tajuan kyllä, etteivät ihmiset aina tarkoita asioita samalla tavalla kuin miltä ne minusta tuntuvat, mutta silti itselleni jää niistä ahdistunut olo. Se on tietysti minun vikani ja ongelmani, ei muiden.

Olen ollut mukana monessa vapaaehtois- ja harrastetoiminnassa, mutta monesti olen huomannut sielläkin sisäpiiritoimintaa ja kilpailu "paremmuudesta". Vain ne, jotka pystyvät antamaan 101%, ovat arvokkaita ja muita vähemmän osallistuvia syyllistetään siitä, että he ovat mukana niin vähän.

Tälläkin hetkellä teen vapaaehtoistyötä, mutta minulla on rajoituksia. Koirani rajoittaa sitä, etten voi jättää sitä työpäivänkin jälkeen yksin monta iltaa viikossa, samoin en voi jättää sitä yksin jokainen viikonloppu ja muutkin poissaolojaksot pitää suhteuttaa sen pissatusten mukaan. Se, että asun yksin, tekee vielä sen, että kukaan ei tee kotitöitä tai käy kaupassa minun puolestani. Kavereitakin kuitenkin joskus pitäisi tavata, joten en koskaan voi olla tarpeeksi hyvä ja olla tarpeeksi mukana vapaaehtoistoiminnassa, jotta pääsisin mukaan sisäpiiriin. Toki sieltä saa monia hyvänpäiväntuttuja ja kavereita, mutta minua jotenkin repii se vielä lisää, että pitäisi jakautua moneksi enkä kuitenkaan riitä mihinkään. Ja edelleenkään ei ole sitä ihmistä, jolle oikeasti puhua asioista.

Minua luullaankin monesti kovin sosiaaliseksi ihmiseksi, jonka on helppo sulautua joukkoon kuin joukkoon. Ehkä näin onkin, mutta vain pinnalta. Olen mielestäni enemmän erakkoluonne kuin yltiösosiaalinen.

Ehkä täällä palstalla puhuminen vähän auttaa... Saa ainakin omia ajatuksiaan jäsenneltyä. Ja olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä, vaikka onhan tässäkin keskustelussa jo muutama juttelija. Tosin tämä keskustelupalsta on hieman erikoinen, että omaa viestiään kirjoittaessa ei nää muiden kirjoituksia, ja niihin ei oikeastaan voi palata... Yhden ihmisen viestiä toki voi lainata, mutta muiden kirjoituksia ei näe ja minun huonolla muistillani niitä saattaa jäädä kommentoimatta. ☹️