Ei ketään kenelle puhua vaikeista asioista
Olen kohta 35 vuotias nainen ja päällisin puolin kaiken pitäisi olla kunnossa. Hyvä työ jossa minua arvostetaan ja saan kehittää itseäni. Mutta siihen se sitten jääkin. Olen viimeiset 10 vuotta reissannut ympäri suomea keikkaluontoisen työn perässä, vanhat ystävät jääneet taka-alalle, muuttaneet, menneet elämässään eteenpäin, pariutuneet, hankkineet lapsia jne. Itselläni viimeinen katkerasti päättynyt parisuhde ollut yli 10 vuotta sitten. Olen elänyt toivossa että kyllä sieltä elämä tielleni heittää kumppanin jos sikseen on. Ei ole tullut vastaan. En enää hirveästi käy ulkona, koska tämänhetkisellä asuinpaikkakunnalla ei työkavereiden ja kämppisten lisäksi ole juuri tuttuja tai ystäviä. Tai ainakaan sellaisia joille voisi puhua. Olen täyttänyt elämäni työllä ja muiden miellyttämisellä. Nyt tuntuu että tämä ”muita varten eläminen” on lopullisesti imenyt voimat minusta ja tuntuu että millään ei ole mitään väliä. Ei ole enää unelmia/haaveita, koska mitä niillä jos ei ole ketään kenen kanssa toteuttaa niitä. Loma-ajat tuntuu turhalta ajanhaaskaukselta koska ei ole ketää kuka lähtisi reissuun ulkomaille tms. Yksin en haluaisi lähteä.
Lämpöä ja läheisyyttä ole vastaanottanut viimeksi varmaan puolitoista vuotta sitten. Välillä pelkän halauksen kaipuu on niin kova että sattuu. Vanhempani olvat vielä elossa mutten ole kovin läheinen heidän kanssaan ja koskaan ei heidän kanssaan ole ollut sellaista suhdetta että olisi voinut tällaisista asioista kertoa. Mielestäni he ovat aina olleet sitä mieltä että suurinosa valinnoistani elämässä on ollut vääriä.
Hain myös jännitystä elämääni pelaamalla jossain vaiheessa, josta on aiheutunut pienimuotoisia taloudellisia ongelmia. Sittemmin saanut pelaamisen hallintaan, mutta lohtusyömistä en ole saanut lopetettua. Syömisestä ei ole aiheutunut vielä näkyvää haittaa, mutta ei se normaalia ole että perunalastuja tms on saatava joka päivä.
Harrastuksia minulla ei ole tällä hetkellä, mutten 10h työpäivien jälkeen jaksaisikaan. Haluja olisi vaikka mihin, mutta yksin lähteminen on niin työlästä…
Pahoittelen sekavaa tekstiä, mutta oli saatava jotakin suollettua ulos. Löytyykö muita vastaavassa tilanteessa?
Liiankin tuttu tunne, mikä toi lohtua tähän aamuun. T. Lähes samanikäinen nainen
Tän kanssa on aiemmin pärjännyt hokemalla "olen vielä nuori" mutta viime aikoina alkanut vaivata mielikuvat siitä että tulen kuolemaan yksin. Vuodet vierii...
Pahinta on joutua elämä koko loppuelämä aivan yksin. Mielummin kuolisin pian jos tämä elämä tulee seuraavat 50 vuotta olemaan yksinäistä.
Yksinäisyys ei kivaa. Ei ketään jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Tulevaisuus
pelottaa. ja vanhuus. Miten pärjään yksin.
Pelkään jo tulevaa kesäloma-aikaa, kun ei ole ketään kenen kanssa viettää. Viime vuonna olin reissussa vanhempieni kanssa mutta kaipaisin oman ikäistä reissu seuraa. Nuorempana ajatteli että sitä olisi tähän ikään mennessä jo naimisissa ja hankkinut lapsia. Ei se mennytkään niin.