Ei tuu helvettiäkään. Siltä tuntuu nyt.
V. 2006 alussa tajusin pyytää neuvolasta apua masennukseeni; lapseni oli tuolloin 1,5 v. Vauva-aika oli mennyt kuin sumussa, olin koko ajan apea, kaikki tuntui vaikealta, olin kärttyinen… Tuon vuoden 2006 minulla oli Sepramit ja täytyy sanoa, että ihana vuosi. Yksi vuosi lapseni elämässä jolloin äiti on ollut osallistuva ja kutakuinkin hyväntuulinen.
Tällä hetkellä olen taas siinä pisteessä. Kaikki tuntuu pahalta. Mikään ei innosta. Kaikista pahinta on se, että hermoni ovat niin kireällä että lapsiparalleni suutun aika pienestä ja huudan. Se on ihan kauheaa. Tuo pieni ihminen jota eniten maailmassa rakastan joutuu osalliseksi paskaäidistä.
Mieheni. En tiedä, eikö se tajua vai eikö se välitä. Vai eikö se osaa käsitellä asiaa. Suhtautuminen on kutakuinkin ”minkä minä sille voin”. Hänelle tuntuu olevan suurin murhe minun seksuaalinen haluttomuuteni, jota -sen hän kyllä muistaa mainita!- ”podin” silloin lääkityksen aikaan, vieläkin muistaa kuinka ne Sepramit teki seksielämälle hallaa. No, nyt ei ole lääkkeitä, vaan ei ole halujakaan. Uhkaa mies mennä vieraisiin.
En tiedä mitä tekisin. Taas on se päivä kun ei jaksa kuin itkeä. No työt vielä sujuu, mutta kohta varmaan alan poraamaan jo siellä.
Itsaria en mieti. Mietin vaan, miksi ympärillä kuolee hyviä tyyppejä joilla olisi vielä ollut annettavaa mutta minun turhan kohdalle ei viikate osu.
Kai tää kirjoittaminen helpotti vähän. Sori, en ikinä ole ollut hyvä kirjoittamaan tai ilmaisemaan itseäni selkeästi, mutta ehkä tästä joku jotain irti saa. En tiiä.
Jotain tukea kai tarttis, olkapään. Miehestäni ei siihen ole. Ystäviin en ole jaksanut pitkään aikaan pitää yhteyttä.
Rakkainta on tuo mun lapseni, se kai se on tän elämäni tarkoitus. Nyt kun vielä osaisi sille rakkaimmalle olla hyvä äiti eikä pilais sen lapsuutta omilla ongelmillaan. Liekö jo myöhäistä.
Pieni ”kevennys” tähän loppuun. Mielenterveystoimisto on työpaikkani yläkerrassa. Voitte uskoa että kahvipöydässä siitä toisinaan heitetään vaikka minkälaista herjaa. Mitähän nuo tuumais kun sanoisin seuraavalla kahvitunnilla, että joo, minäpä muuten menen sinne asiakkaaksi nyt.
Unohdappa nyt ne miehen kommentit siitä seksistä ja jos hänellä ei ymmärrys nyt riitä ja uhkailee vierasiin menolla, niin sano, hyvänen aika, että... "siitä vaan!.. seuraukset tiedät, tämä on kerta sivelyllä loppu, että kerää lähtiessään jo kamansa mukaan!"
Lastenkasvatuksen kolme kulmakiveä, on uhkailu, kiristy ja lahjominen...samoja keinoja käytetään myös parisuhteissa, jos näiden varasssa jatketaan ja eletään, niin panokset vain kovenee.
Mutta, onko sinun sukuasi likellä tai edes vähemmän kaukana...joillekkin heistä voisi hieman jutella ja ota yhteyttä entisiin ystäviis, ei yhteydenpidon tarvitse loppua, kun menee miehen kanssa yhteen ja saa lapsia. Mistä tiedät, vaikka olisi joku heistäkin melkein samanlaisten ongelimien keskellä.
Me jokainen, myös minä...peitämme niitä huonoja asioita, ongelmia ja vaikeuksia...vaikka olisi hyvä jos niitä saisi purettua, kun ne on pienimmillään, mutta ei...suu tiukalla viivalla vain mennään etteenpäin..kaikki kasautuu ja sitten sen sontaläjän yli, on hyvin vaikea enää rymytä ja kauhistuttaa jo itseäkin, kun sitä kasaa alkaa purkamaan..periaate on, että hymyä huuleen, vaikka sielu märkänis...mutta ihmisillä on ollut ongelmia, maailman sivu ja kait heistä joku on niistä selvinnytkin, koska meitä vielä on.
Puhukaa ihmiset keskenänne, eihän sitä tarvitse uudelle tuttavalle, heti itestään kertoa sotua ja veroäyrejä myöten kaikkea, mutta hyvin pian huomaa, että vaikka juttelisi jonkun kanssa vaikka sateesta ja maailman melskeistä, niin se valaisee päivää.
Pienten lasten äideillä varsinkin, se kieli kuivaa kitalkeen ja ajatuksetkin pyörii nukuttamisen, syöttämisen, pyykin ja vaippakarusellin mukana.
Toivoisin, että juuri näiden äitien ystävät/sukulaiset eivät jättäisi heitä, "pieneen lintukotoonsa", vaan kävisivät tapaamassa, soittelisivat ja vaikka pikkulenkeillä joskus. Iseillä tässä olisi myös ajattelemisen paikkaa, sillä vaikka se puoliso on silloin "vain kotona"...niin se ei ole vain "olemista kotona"! Joka näin ajattelee, niin lasten äiti vapaalle ja päivä lasten kanssa kotona, avaa kummasti "huononäkösemmänkin silimiä".
Lähelle on joskus pitkä matka.
Elämä nyt on ylä- ja alamäkeä vuorotellen. Alamäkeä kait on vaikeampi kestää ja joskus sitä tuntuu riittävän liian kauan. Kirjoituksestasi jotenkin tulee esille, että pidät itseäsi turhana, miksi? Sinulla on mies ja lapsi, olet ollut masentunut, hakenut siihen apua - taas tuntuu pahalta. Silloin kun sait lääkettä, saitko jonkun 'selityksen' siihen, mistä masennuksesi johtui? Oletko itse pohtinut syitä vai tuntuuko sinusta, että masentumisen syy on tuntematon?
Olisi ihanaa, jos voisi saada apua läheiseltä mutta käytännössä se harvemmin taitaa pelittää. Hyvä, kun tulit tänne - toivotaan, että tästä syntyy keskustelu, joka auttaa selvittämään, mitä kannattaisi tässä tilanteessa tehdä. Siis jos niin haluat.
Kiitos, ihanat ihmiset 🙂🌻 Tuntuu kivalta että joku luki tekstini ja vielä vastaa 🙂
Tuon kirjoittamisen jälkeen itkin aikani, sitten kun rauhoituin sain hieman purettua tuntojani miehellenikin. Sovimme, että yritämme järjestää jotain keskenämmekin, lapsi hoitoon ja itse tuulettumaan. Jospa mökkihöperetyminen hellittäisi hetkeksi 😉 ja luulenpa että kaipaan sellaista hetkeä jolloin minun ei tarvitse olla vastuussa lapsesta vaan voin luottaa siihen, että hän on hyvässä hoidossa sen aikaa kun itse rentoudun 🙂 Ja huomenna siis pitkästä aikaa vaihdan vapaalle 😀
Saas nähdä pitkällekö se kantaa. Toivottavasti jaksan sitten myös ryhdistäytyä ja ottaa yhteyttä ystäviin. Omaa saamattomuuttahan se on että välit on etääntyneet. Parhaimmat ystävät yrittävät aikansa pitää yhteyttä mutta kun itsellä hiipuu niin... ehkä nyt taas saan itseäni niskasta kiinni tämän suhteen?
EMT. Ailahtelee, liekö kolmenkympin kriisiä. On tullut mietittyä omaa elämää, menneitä. Sieltä on hieman painolastia, saattoihan sekin olla syy että murruin. Pitäis kai vaan antaa menneiden olla, eihän niille enää mitään voi, tehty mikä tehty. Kuitenkin nykyään asiat on ihan hyvin, varsinkin tuo lapsi ja tämä perhe, ei mulla kai siis ihan kaikki ole mennyt pieleen 🙂
Kattoo ny. Varmasti palaan asiaan, hyvältä tntuu kirjoittaa ajatuksiaan ja vielä paremmalta se, että joku täällä "kuuntelee" 🙂