Olen niin väsynyt kaikkeen tekemääni, että elämä tuntuu aivan kamalalta isolta valheelta. Mitä tulisi tehdä? Minä kyselen ja halajan vastauksia, mutta kukaan ei vastaa ja kukaan ei tunnu haluavan minua…. Onko itsemurha ainoa ratkaisu?
Samassa pisteellä täälläkin ollaan... ensi viikolla olisi lääkäri, mutta mitä siitäkin hyötyy. Saa taas kuulla sitä samaa jonninjoutavaa.
Tilasin SMS:sta Tarja Heiskasen "Viimeinen ratkaisu" - julkaisun. Se on hyvää luettavaa. Siis hyvää siinä mielessä, että tunnistan itseni: juuri tältä minustakin tuntuu!!!! Miksi kukaan ei ymmärrä sitä?!?!? Miksi minua ei oteta todesta, miksi jatkuvasti pitää selittää, anoa, kerjätä apua?
Lukeminen on tosin hidasta, kun koko ajan pitää pysähtyä pyyhkimään kyyneleitä.
Juuri nyt koen, ettei olemiseni ole mitenkään oikeutettua. Pois olisi päästävä...
oho. Pitäisi varmaan itsekin lukea kyseinen eepos. Voisi olla oikeasti avuksi sekin. Ainakin jollaint tapaa ja olisi helppo samaistua.
Minä itse olen käynyt tämän paikkakunnan kriisi keskuksella nyt ja jutellut ihan kunnolla asioita selväksi. Ja eräs ihminen sattui, kuin enkeli konsanaan tielleni ja pelasti todelliselta tapaturma teolta. keskiviikkona on taas aika varattuna. Onneksi voi joillekin puhua näistä asioista.
Mutta toivottavasti sinun lääkäri käyntisi helpottaa.
Minä voin keskustella enemmänkin ja kuunnela. Kun varmasti juttua löytyy. Kun samalla aalto pituudella mennään. : > Jos siis tahdot/ jaksat kanssani puhua.
Oikeasti on todella ikävää, kun ei saa puhuttua tuttaville asioista ja kaikki karkaa käsien välistä pois..😭
Hei Pikku-apina ja Jaksaako
On meillä olemassaolon oikeutus, vaikka olisimmekin kenties jo syrjään vetäytyneitä ja hiljaisia. Uskon että meillä jokaisella on tehtävä tässä maailmassa. Itseltäni ovat aktiiviset itsemurha-ajatukset jo poistuneet, mutta mammografiaan en tosin mennyt, kun tuntui siltä, että mitä sitten, vaikka olisi rintasyöpä. Siis jonkinlaista kuoleman toivetta on ollut.
Nyt kuitenkin elämänhalu on voittanut ja rukoilen sitä samaa teille kahdelle. Voitteko te kaksi, Pikku-Apina ja sinä Jaksaako, olla mukana edelleen täällä tukinetissä ja kertoa tarinaanne taistelustanne . Minäkin kirjoittelen säännöllisesti kuulumisiani, ja kyllä se on helpottanut mieltä ja piristänyt. Uskon, että aina silloin tällöin joku kirjoituksia lukeekin, ja voi sitä iloa jos joku viitsii kommenttia heittää. Pienistä iloista olen yrittänyt pitää nyt kiinni kun olo on ollut useasti ahdistunut ja en ole uskaltanut tulevaisuutta pitkälle ajatella.
Paljon voimia teille molemmille!
Kiitos, arka, viestistäsi.