Olen sairastanut dystymiaa arviolta seitsemän vuotta. Olen ollut jossain määrin masentunut koko tuon ajan, enemmän tai vähemmän. En kuitenkaan koskaa täyttänyt varsinaisen masennuksen kriteereitä (kaikki olen hoitanu tunnollisesti enkä fyysisesti oireile)… Lievästä jatkuvasta masennuksesta alkoi muodostua osa minua, tapani elää ja olla tässä maailmassa. En osaa enää edes kuvitella, millaista olisi elää ilman sitä. Heräämisen tilaani koin, kun masennuinkin ”oikeasti”.

Lähdin päättäväisesti hakemaan kelan tukemaa yksityisterapiaa. Kävin läpi terapeutteja ja löysinkin sopivan. Lääkäri antoi lausunnon kelalle ja minun piti päästä terapiaan. Sitten selvisikin, ettei terapeutti ottaisikaan minua asiakkaakseen. Olin niin pettynyt ja lannistunut. Pitäisi taas etsiä uusi terapeutti. Vielä pahempaa oli, etten kehdannut enää mennä lääkärille uudestaa vaihtamaan terapeutin nimeä siihen hemmetin lappuun. Minua hävetti aivan älyttömästi, etten varmistanut terapeuttia ennen lausunnon kirjoittamista. Tuntuu varmasti tosi typerältä, mutta aika kului ja kului… Lopulta kynnys palata takaisin kasvoi äärettömän suureksi. Tästä on jo kaksi vuotta enkä edelleenkää kehtaa mennä lääkärille puhumaan asiasta. Kun minä silloin mokasin koko homman ja jätin siihen.

Nyt tuntuu, etten halua koko terapiaa enää. Se on niin kallistakin. Koko ajatus ahdistaa. Lääkkeet ahdistaa vielä enemmän (kun en minä kuitenkaan NIIN sairas ole, ainakin kuvittelen näin, toiseksi pelkään sivuoireita ja riippuvaisuutta lääkkeistä). Toisaalta mietin, että miltä mahtaisi tuntua olla pitkiäkin aikoja iloinen ilman päivittäisiä tai ainakin viikottaisia masennustiloja… Voisinko saada elämältä enemmän vai onko tämä minun tapani elää?

Nyt siihen suureen kysymykseen. Onko kukaan muu löytänyt ratkaisua muualta kuin psykoterapiasta tai lääkkeistä? Onko jotain, mikä ei tulisi kalliiksi (opiskelijana ei rahaa liikaa ole)?