Heippa,

Täällä on toinen yksinäinen. (did ja ptsd)
Älä kuitenkaan katso sairaalajaksoja epäonnistumiseksi, ne kuuluvat asiaan ja kuntoutumiseen. Välillä vain tarvitsee enemmän tukea. Olet varmasti saanut paljonkin aikaiseksi. (myönnän, etten sitä itsekään huomaa..) -Töissä kyllä jaksan käydä mutta siviilielämässä on huono kausi meneillään, en jaksa nähdä ketään enkä keskustella kenenkään kanssa. Vertaistuki olisi todella tarpeen. Voimia sinne!

Hei!

Kiitos vastauksesta. Kiva kuulla, ettei ole ihan yksin ongelmiensa kanssa. Olen itse opintojeni loppuvaiheessa ja mietityttää kovasti millaista työtä sitä pystyy tekemään, kun ihmisten kanssa oleminen tuntuu niin kovin vaikealta. Millaisesta työstä sinä olet löytänyt paikkasi? Onko sinullakin ollut sairaalajaksoja? Itselläni oireet vaihtelevat niin, että syksyt yleensä menevät suht hyvin ja keväät sitten olen usein ollut sairaslomalla. Ja pariin otteeseen sitten päiväsairaalassa. Nyt on taas päiväsairaalajakso tiedossa. Oletko saanut jostain helpotusta oireisiisi? Itse kävin terapiassa 2 ja puoli vuotta, tosin luult. väärällä diagnosilla. Terapia kuitenkin auttoi jonkin verran. Nyt tuntuisi, että terapiasta voisi olla taas hyötyä, mutta joutuisin käymään siellä itsekustanteisesti. Voimia sinulle! Voit olla ylpeä siitä, että pystyt käymään töissä. Itselläni asiat on vähän toisin.

Heippa,

Minulla on ollut aiemmin kaksi pitkää sairaalajaksoa (väärin diagnoosein) ja nyt tänä keväälle tiedossa ainakin yksi lyhyt jakso. Töissä oleminen on kyllä tällä hetkellä melko vaakalaudalla, vie kyllä voimia, varsinkin kun työympäristöni on erittäin haastava. (Moniongelmaisten nuorten ja aikuisten parissa.) Osittain siinä on paljon hyvää: unohtaa omat asiat ja parempaa työporukkaa en voisi kuvitella. Mutta toisaalta olen jatkuvasti jaksamisen äärirajoilla, enkä tahdo sitä aina myöntää. Senpä vuoksi muutaman päivän sairauslomia tulee paljon.
Olen saanut helpotusta terapiasta, jossa olen käynyt ..2005(?) vuodesta lähtien (en muista tarkkaan, sillä ajantaju on taas hävinnyt. väärillä diagnooseilla kylläkin olen käynyt, mutta jotain apua siitä on silti ollut. Nyt on terapialle jatkoa tiedossa kun oikea diagnoosi vihdoin saatiin tälle kaikelle.)

Nannana, ehdit varmasti töissä käydä, joten sinne ei ole kiirettä. Kannattaa ehdottomasti aloittaa terapia, vaikka se omakustanteista olisikin. (tosin tokihan siitä tulee stressiä taloudelliselle tilanteelle jne. mutta kelalta sain ainakin itse vammaistukea terapian vuoksi kun kävin 2 vuotta omakustanteisena.) Kunhan löydät terapeutin, joka on erikoistunut nimenomaan traumaterapeutiksi ja johon pystyt rakentamaan aitoa ja tervettä luottamus-suhdetta, alkavat asiat pikkuhiljaa helpottaa. (se vie aikansa.. Mutta periksi ei anneta.)
Onko osastojaksoista ollut sinulle apua? Itse olen kahden vaiheilla, menekö vaiko en.. Entä onko sinulla lääkitystä tai onko sellaista kokeiltu ja mitä kokemuksia sinulla niistä on?
Olisi mukava vaihtaa sinun kanssa kokemuksia ja kuulla kuulumisia, vertaistuki olisi tällä hetkellä tarpeen, sillä tuntuu, että olen tällä hetkellä yksin tämän kaiken kanssa.

Yksi iso helpotus tuli mieleeni: Traumaterapiakeskuksen sivuilta olen tilannut Traumaperäisen Dissosisaatiohäiriön vakauttaminen -taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille. -Kirja on melko kallis, mutta minulle siitä on ollut korvaamaton apu, kun ei ole ollut ketään kelle puhua. Kirjassa on paljon yksinkertaisia harjoituksia jotka ovat auttaneet minua, sekä kirjan avulla olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään oireitani paljon paremmin. Kirjaa voi hyvin lukea, vaikkei terapiassa kävisikään. 🙂

Halauksia ja voimia sinne!

Hei. täällä yksi joka on saanut sekä väärillä että oikeillä diagnooseilla terapiaa vuosien mittaan monissa eri muodoissa. Ensimmäisen kerran keskivaikea masennus+depersonalisaatio, joka on siis lähes sama kuin dissosiaatiohäiriö. Minulla taitaa olla molemmat, sekä siis masennusjaksoja epäsäännöllisen säännöllisesti. Itse olen ollut aina sitä mieltä, että olen AD/HD tai jotain muuta merkillistä tasapainotonta. Ja puhunut asiasta monessa tilanteessa. yleensä kylläkin vain masennuskausina.

Nytpä tänä vuonna yllätti kesken masennuksen mania, ja johan alettiin ottaa todesta. Sekä psykiatri oli sitä mieltä, että on varmasta diss. tai depers. häiriöt. Traumoja vaikka muille jakaa ja mitä vielä. Joten kertakäynnin jälkeen Kelan kuntoutushakemus vireille ja traumaterapeuttia hakemaan.

Lähes koko viime vuoden olen ollut julkisella depressiohoitajan juttusilla ja sieltä vähitellen saatu omalääkärin avustuksella aika psyk.polille. Joten, ette kumpikaan ole yksin, on meitä muitakin😉

Täällä yksi sellainen. Jaksan kyllä hoitaa työni mutta ihmissuhteet on ihan hunningolla enkä jaksa niihin panostaa koska huonoina kausina mieluiten hautautuisin neljän seinän sisälle. Mulla tulee yleisimmiten hajoamis-ilmiöitä tai että murenen pois vähäisenkin menneestä tulleen muistutuksen vuoksi. Vaikea keskittyä asioihin kun kaikki energia palaa siihen, että jaksan pysyä tässä hetkessä kiinni. Toisinaan en tunne itseäni ja/tai että katsoisin elämääni aivan toisesta näkövinkkelistä. Olen traumataustainen ja tämä kaikki johtunee siitä.

Minä olen taas sairaalajaksolla, jossa sielläkin vaikea olla, kun minulla liittyy tähän ongelmaan sosiaalisten tianteiden pelko. Liittyykö kellään teillä dissosiaatiohäiriöistä kärsivillä sellaista, että jotenkin pää on ihan tyhjä koko ajan tai junnaa vain yhdessä asiassa? Minulla on kuulunut "oireisiini" sellaista yläasteikäisestä lähtien, jonka vuoksi myös autismin kirjon diagnooseja joskus minulle mietitty. Testien tuloksena ei kuitenkaan sellaisesta olisi ilmeisesti kysymys.

Täällä kanssa yksi disso. Voisitko kuivalla tuota "junnaamista" vähän paremmin?

No junnaa sillä tavalla, että vaikkapa uutisia katsoessa jään miettimään yhtä uutista, kun kaikki muut menee sitten ohi. Tai jos yritän lukea, niin jään junnaamaan yksittäisiin lauseisiin. Tai sillä tavalla, että mielessä pyörii jonkun minulle joku yksittäinen sanoma asia. Tuntuu, ettei minulla ole mitään ajatuksia ja on ihan tyhjä olo.

Kuulostaa jokseenkin tutulta. Saanko udella et miks jouduit osastolle? ite oon halunnut osastolle mut ei mua oteta sinne🙄 Paljon voimia sulle sinne ja toivottavasti olosi helpottaa pian😍

Eli junnaaaminen voisi kuulua myös dissosiaatiohäiriöön. Helpottava kuulla. Kun tällä hetkellä diagnosointini on vähän sekavaa, olisi kiva tietää mikä oikeasti mättää. Mutta viimeisimpänä nyt tuo dissosiaatiohäiriötä epäilty. Jouduin osastolle, koska alkoivat mennä ajatukset hyvin synkiksi (itsemurha-ajatuksia). Nyt olen päiväosastolla, mutta se ei ehkä ole ihan minun paikkani, kun juuri nuo sosiaaliset suhteet ovat vaikeita. Onko sinulla tyhjän pään ongelmaa? Sellaista, että tuntuu, ettei päässä liiku mitään ja jos pitäisi keskustella jonkun kanssa, niin ei mitään sanottavaa? Yritän tässä tosiaan itsekin hahmottaa mistä omalla kohdalla kyse. Että onko tämä tosiaan sitä dissosiaatiohäiriötä vaiko jotakin muuta.

Moi.

On minulla tyhjänpään ongelma. Välillä on vaikea muodostaa lauseita kun lyö niin tyhjää ettei muista asioille sanoja. Sosiaaliset suhteet ovat usein dissoille vaikeita koska monella on niin traumaattisia kokemuksia muista ihmisistä ja siksi juuri välttelee ihmisiä. Minä pelkään myös ihmisiä, mutta väkisen totuttemisella olen vähän jo oppinut olemaan muiden seurassa, minun on myös hyvin vaikea katsoa muita silmiin, se ahdistaa minua suunnattomasti, se on liian intiimiä minulle.
Dissosiaatiohäiriöön kuuluu hyvin monia oireita ja siksi se sekoitetaan usein muihin diagnooseihin. esim maanis-depressioon ja skitsofreniaan. Kuitenkin kun pääset tutstumaan sairauteen ja itseesi paremmin, niin oireillesi saattaa löytyä sinänsä ihan loogisia selitysksiä.
Suosittelen että hakeutuisit traumaterapeutin puheille joka on erikoistunut nimeomaan dissosiaatiohäiriöön. Itse käyn kelan terapiassa 2krt viikossa traumaterapeutilla ja se on auttanut minua jonkin verran. Toipuminen on hyvin hidasta vaan. Oireisiisi löytyy varmasti selitys kun tarpeeksi kauan jaksaa vaan tutkia🙂👍 Kaikkea hyvää sinulle🙂🌻