Pääsin vihdoin erikoissairaanhoidon piiriin. Asun kaukana keskussairaalasta eikä ole ollut vielä voimia aloittaa mitään muuta kuin lääkkeitä. Sähköhoito on tosin kokeiltu, mutta ei sopinut mulle. Takana pitkä musta polku traumaattisesta tapahtumasta, joka vei elämänhalun täysin, masennukseksi tämä on diagnosoitu ja romautti työkyvyttömyyseläkkeelle. Yksinhuoltajuus ja käytännön arjesta huolehtiminen tauotta on ollut yksi hidaste tässä jaloilleen p ä semisessä eli toipumisen tiellä. Suomeksi sanottuna onhan tämä ollut aika helvetillistä.

Nyt olen aloittanut hoitokontaktin, jossa käytetään dialektista käyttäytymisterapiaa. Te, joilla on tällaisesta kokemuksia, kertokaa ystävällisesti miten se auttoi teitä – vai auttoiko.
Voimat vievässä elämäntilanteessa on tosi työlästä aloittaa tämä, helpompi olisi jäädä tähän living dead -tilaan, mutta vastuu lapsista pitää elämässä kiinni jahe tarvitsevat äidin. Tämä ei ole heidän syytään.