Sairastuin jo nuorena syömishäiriöön, blulimiaan. Ystäväni reagoivat oiereilevaan käytökseeni. Edes vanhempani eivät ymmärtäneet silloista tuskaani. Se oli avunhuutoaa jostain paljon vakavemmasta. Pääsin bulimiasta eroon niin ystävien kuin koulun terveydenhoitajan avulla. Elämäni lähti kuitenkin kohti vaikeampaa oirehdintaa, kuten alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttöä ja itsemurha yrityksiä.
Nyt paljon myöhäisemmällä iällä sama kuvio toistuu. Olen sairastanut jälleen bulimiaa, tämän vuoden puolella puhjennut kukkaan. Käyn rav.erapeutilla säännöllisesti, mutta se ei tunnu riittävän. Nyt muutin kuukausi sitten sairaalan kuntoutusosastolle spyykesairauksien vuoksi. Täällä tarkkaillaan syömisiäni ja estetään niiden jälkeinen oksentelu. Mutta aina en ole kotona, usein liikenteessä iskee ahmimiskohtaus. Silloin harvoin pääsen oksentamaan ja olo on kamala (oksentelun jälkeenkin olo on vielä kamalampi…)
Tänä kesänä olen neljästi ottanut lääkeylioton. Pääasissa pahaan olooni, en tappaakseni itseäni. Nyt en saa lääkkeitä itselleni, mikä on hyvä. Joku kerta saattaisin onnistua, takana on kuitenkin kymmeniä lääkeyliottoja. Joista en ole ylpeä…
Onko kellään samantapasia kokemuksia/käyttäytymistä?
Olen sen verran iäkkäämpi että silloin kun olin nuori bulimiasta tms ei edes tiedetty mitään. Söin ja söin ja menin salaa oksentamaan. Tiesin ettei näinsaa tehdä, mutta johonkin tyhjään olooni ahmin ruokaa. Sitten kuvaan astui alkoholi josta sain sitä samaa mitä ahmimisesta. Tottakai minusta kehittyi vuosien myötä suurkuluttaja. Nyt olen päässyt kummastakin eroon, mutta se oli jännä juttu, että kun jätin alkoholin pois niin ahmiminen tuli heti tilalle. Oli tosi noloa kun nelikymppinen sairastaa bulimiaa, tai niin minulle läheiset sanoivat. Onneksi olin jo 12askeleen ryhmässä ja aloin soveltaa sitä keinoa myös syömiseen: siirsin syömiskohtausta, en luvannut olla ahmimatta, siirsin sitä vain tunnemmaksi ja sitten tein kaikkea mukavaa mistä tuli hyvä mieli. Ja kun onnistuin yhden kerran siirtämään iloitsin siitä, siis siitä yhdestä kerrasta ja siitä se lähti. Paranin. Mutta tämä on kummallinen taipumus, että se yrittää sitten jossain muussa muodossa tulla esiin (pelaamisena tai muuna pakonomaisena käyttäytymisenä). Näin itse ainakin olen sen kokenut.
Helpoin tapa näyttää olevan usko itseään Korkeimman Voiman apuun ja lujasti vain siihen uskoa, lukea kirjallisuutta ja keskustella muiden kanssa. Niin vaikka täällä netissä.