Olen kolkyt ja risat perheenäiti, kouluttautunut sosiaalialalle ja kesällä avioitunut ihanan miehen kanssa.
Päällepäin asiat näyttävät olevan hyvin. On katto pään päällä, auto ja työpaikka. Todellisuudessa olen jo monta vuotta taistellut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa ja ollut sairauslomakierteessä, jonka vuoksi töiden teosta ei ole tullut mitään, vaikka työpaikka on vaihtunut monta kertaa…

Olen saanut työterveyslääkäriltä B-lausunnon ja diagnoosin, minulla on kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Tarvitsisin terapiaa, mutta sitä varten pitäisi olla kolmen kuukauden mittainen hoitosuhde, jota en ole pystynyt hankkimaan, koska olen vaihtanut työpaikkaa ja kunnallisen puolen psyk. palveluihin olen kovin pettynyt, koska henkilökunta tuntuu vaihtuvan siellä kovin usein.

Mutta asiaan. Toivoisin kuulevani, onko tällä foorumilla ketään, jolla olisi edes hiukan samankaltaisia kokemuksia kuin minulla bipolaarielämästä ennen diagnoosia tai edes vähän kiinnostusta muuten ajatusten vaihtoon. Tarvitsisin ihan todella kipeästi vertaistukea!

Historiastani tiivistetysti.
Äiti hoiti minua koko lapsuuteni kotona ja olin yksinäinen lapsi. Äidilläni oli vaikeita masennuskausia koko lapsuuteni ajan. Äidin ja isän parisuhde oli riitaisa ja tunsin turvattomuutta.
Ala-asteikäisenä minulla oli jo pakko-oireita ja ahdistusta, vaikeuksia pitää kavereita vaikka olinkin megasosiaalinen.

Ylä-asteella minua kiusattiin, koska en pystynyt pitämään puoliani. Olin tämän vuoksi hiljainen ja pelkäsin kaikkea huomion herättämistä, vaivoin uskalsin vastata luokassa, jos minulta jotain kysyttiin. Olin koulussa todellinen alisuoriutuja tämän vuoksi, muuten tykkäsin opiskelusta ja pärjäsin kokeissa hyvin.

Lukioiässä aloin kokeilla alkoholia ja huomasin että siitä saan rohkeutta. Tutustuin poikiin kännisekoiluissa, mutta ne suhteet eivät kestäneet selvinpäin. Olin niin arka kaikelle arvostelulle ja minulla oli todella huono itsetunto, joten yritin liikaa miellyttää toista ja sehän oli yleensä kaiken loppu.

Tämä käyttäytyminen parisuhteessa on toistunut myös aikuisena. Parikymppisenä opiskelijana sekoilin kännissä ja hain huomiota ja lääkettä huonolle itsetunnolle kaikenlaisilta miehiltä. Petin kaikkia poikaystäviäni ja olin kaikin puolin holtiton rahankäytöltäni jne. Minulla oli syömishäiriö. Sain silti jotenkin opinnot suoritettua loppuun ja ammatin. Olin hyvin epäluotettava ystävä, mutta silti tavattoman sosiaalinen. Ylä- ja alamäkiä riitti, mutta kävin opintojeni ohessa töissä ja yritin hoitaa asioita, että päällisin puolin asiat meni ok, katto pysyi päänpäällä, vaikka vaihtuikin tosi usein.

Sitten kolmekymppisenä päätin ryhdistäytyä ja asettua aloilleni. Menin naimisiinkin ja saimme kaksi lasta. Olin masentunut äiti. Parisuhde oli alusta saakka tuhoontuomittu, sillä aviomieheni oli todella masentunut ja minä maanis-depressiivinen. Käytin alkoholia viikonloppuisin ja petin aviomiestäni, tämän selitin itselleni ja ystävilleni sillä, että olin niin onneton parisuhteessa.

Työelämässä minulla oli hankaluuksia. Yritin aina hirveästi ja minulla oli jatkuva epäonnistumisen pelko. En tullut toimeen työkavereiden kanssa. Löysin työkavereista aina vikaa. He olivat liian hitaita, liian hätiköiviä, tyhmiä, epäammatillisia, epäreiluja jne. En voinut hyväksyä, että ihmiset ovat vain ihmisiä. Menin aivan rikki omista mokistani. Olen ollut aina ihan hirvittävän ankara sekä itseäni että muita kohtaan.

Lopulta avioliitto loppui, kun tapasin maailman ”ihanimman” miehen. Muutimme pian yhteen. Tämä mies oli kuitenkin se vaarallisin. Hän alkoi kontrolloida kaikkia tekemisiäni ja olemistani ja loppujen lopuksi hän kävi myös käsiksi. Sain lopetettua tämän hullun suhteen ystäväni tuella ja päätin, että tästä alemmas ei voi enää vajota, että en voi syöksyä aina johonkin vakavaan parisuhteeseen suinpäin tutustumatta ensin kunnolla ihmiseen. Varsinkin kun minulla oli nyt lapsia, joille en halunnut mitään pahaa.

Ystävyyssuhteet ovat jokseenkin jääneet matkan varrella. Pari hyvää ystävää minulla on vielä, mutta nään heitä harvoin, koska asumme eri paikkakunnilla. Uusia ystäviä minun on vaikea saada, koska olen hankala. Tunnetilat vaihtuvat itsesäälistä valtavaan hypomaniaan. En halua rasittaa muita ihmisiä.

Tapasin kaksi vuotta sitten nykyisen mieheni. Pian yhteen muuttamisen jälkeen romahdin totaalisesti ja jäin ensimmäiselle pidemmälle sairauslomalle. Sain diagnoosin. Sen jälkeen olen vaihtanut työpaikkaa jo pari kertaa, koska a) olen ollut todella masentunut b) olen väsynyt hetkessä kiivaaseen työtahtiin.

Aloitan maanantaina uudessa työssä. En tiedä, olenko nytkään työkykyinen. Minulla on lääkitys, mutta tuntuu, ettei se auta. Käytän liikaa alkoholia. Taloudellisesti olemme jo nyt aivan veitsenterällä, seuraavaksi laskut jäävät maksamatta, jos en ala saamaan palkkaa. Minusta tuntuu, että olen maailman rasittavin ihminen, aviopuolisolleni, lapsilleni ja ystävilleni, työtovereille ja yleensä kaikille.