Silverwing88 kirjoitti 13.7.2013 20:23

Hei. otsikko tuskin sanoo kenellekkään mitään, mutta toivon että jaksatte lukea ongelmani, ja toivon saavani myös joitain vastauksia ongelmaani.

Olen 24 vuotias mies ja minun ongelmani on meteli päässäni kun pohdin ja koitan käsitellä omia asioitani. Olen pienestä saakka elänyt väkivaltaisissa ja viinanhuuruisissa oloissa josta otettu huostaan, viinan käyttö oli paljon vähäisempää mutta väkivalta ei. Omien fyysisien arpiensa kanssa tulen toimeen, mutta henkisistä jäljistä ei pääse eroon. Ja kun koitan jatkaa itsenäisesti sitä työtä jota vanhempani eivät ole tehneet, niin meteli alkaa. Jos esimerkiksi ajattelen laskupinoa keittiön pöydällä, pää kolisee tyhjyyttään. Kun mietin itsestäni sellaista kohtaa, jossa voisin kehittyä, tai jossa voisin tulla henkisesti paremmaksi ihmiseksi, niin takanani seisova "riivaaja" vääntää metelinappulasta nupit kaakkoon. Se on todella sietämätöntä, ihan tyhjänpäiväistä meteliä. Kuvittele itsesi sellaiseen paikkaan missä on niin kova melu ettet kuule edes omia ajatuksiasi. Tämä samainen meteli soi päässäni kun koitan henkisellä tasolla ottaa asioita käsittelyyn ja saada itseäni muuttumaan paremmaksi ihmiseksi. Jos jollakin on omakohtaisia kokemuksia tai jotain apuja antaa niin otan vastaan enemmän kuin mielelläni. Kiitos jo etukäteen kaikille kiinnostuneille.

Jotain omakohtaista koettua on tuo mikä liittyy paineensietokykyyn; paineiseen asiaan tai tilanteeseen liittyen päässä voi humista tai jotan vastaavaa ääntä - paine voi tulla ulkoa- tai sisältäpäin tai molemmista. Ainoa minkä olen keksinyt avukseni on ottaa rauhallisesti vaan yksi kohta kerrallaan mitä silloin olen tekemässä niistä äänistä välittämättä eli keskittyminen siihen mitä on just silloin tekemässä. Ei kiinnittää muihin seikkoihin huomiota ennen kuin on kohdan saanut tehtyä ja sitten vaan huomio uuteen kohtaan ja se tehdyksi pois alta ja näin.

Pyrkimyksesi on hieno, onnea sulle valitsemallasi tiellä. Muutostahan ei tule ellei itse sitä halua, siksi olet jo voiton puolella ainakin joiltain osin kun haluat muutosta. Äänet vaimenevat kun saavutat ja saat tehdyksi mitä milloinkin pyrit tekemään. Jostain taustahistoriasta ne nousevat.

Kiitos vastauksesta. Taustahistoriasta sen verran että väkivalta ja viina on ainna kuulunut meidän perheen arkeen. Ja kun vanhempien väkivallasta pääsi eroon, tuli vanhempien väkivaltainen kuolema osaksi mietittäviä asioita. Molemmat vanhempani on tapettu, toinen puukotettu ja hirtetty, toinen jätetty pakkaseen yövaatteet päällä. Siitä luultavimmin tulee osaltaan meteli päässäni, koska toisaalta vihaan vanhempiani, ja toisaalta rakastan heitä niin kuin vanhempiaan vaan voi rakastaa. Vihan ja katkeruuden tunne on niin voimakas, että toisinaan tulee pakottava tarve vain huutaa ja kirota koko maailma alimpaan helvettiin. Se helpottaa hetkeksi mutta lopulliseen helpotukseen tällä metodilla ei pääse.

Ja vielä metelistä hieman. Olen alkanut näkemään unta johon otsikkonikin viittaa. Olen unessani kaupungissa joka on aivan autio. Siellä ei ole ketään muita minun lisäkseni kuin koira. Se koira seuraa minua kaikkialle mihin vaan menenkin. Unesta sain sen verran kiinni että se liittyy meteliin koska miksi kukaan haluaisi asua kaupungissa jossa tämän tästäkin on niin sietämätön meteli ettei kuule omia ajatuksiakaan. Eli kaupunki on siis pääni sisäinen maisema. Koirasta en ole päässyt selvyyteen. Toivon vaan että täältä saisin sen jonkun pienen avun murenan jolla saisin sen ensimmäisen asukkaan omaan kaupunkiini. Kiitos taas jo etukäteen

Silverwing88 kirjoitti 14.7.2013 22:30

Kiitos vastauksesta. Taustahistoriasta sen verran että väkivalta ja viina on ainna kuulunut meidän perheen arkeen. Ja kun vanhempien väkivallasta pääsi eroon, tuli vanhempien väkivaltainen kuolema osaksi mietittäviä asioita. Molemmat vanhempani on tapettu, toinen puukotettu ja hirtetty, toinen jätetty pakkaseen yövaatteet päällä. Siitä luultavimmin tulee osaltaan meteli päässäni, koska toisaalta vihaan vanhempiani, ja toisaalta rakastan heitä niin kuin vanhempiaan vaan voi rakastaa. Vihan ja katkeruuden tunne on niin voimakas, että toisinaan tulee pakottava tarve vain huutaa ja kirota koko maailma alimpaan helvettiin. Se helpottaa hetkeksi mutta lopulliseen helpotukseen tällä metodilla ei pääse.

Ja vielä metelistä hieman. Olen alkanut näkemään unta johon otsikkonikin viittaa. Olen unessani kaupungissa joka on aivan autio. Siellä ei ole ketään muita minun lisäkseni kuin koira. Se koira seuraa minua kaikkialle mihin vaan menenkin. Unesta sain sen verran kiinni että se liittyy meteliin koska miksi kukaan haluaisi asua kaupungissa jossa tämän tästäkin on niin sietämätön meteli ettei kuule omia ajatuksiakaan. Eli kaupunki on siis pääni sisäinen maisema. Koirasta en ole päässyt selvyyteen. Toivon vaan että täältä saisin sen jonkun pienen avun murenan jolla saisin sen ensimmäisen asukkaan omaan kaupunkiini. Kiitos taas jo etukäteen

Suureneeko meteli jos laitat korvatulpat? jos vastustat? Onko totta, että sinulla ei ole hetkenkään rauhaa siltä meteliltä? Jotenkin surrealistinen tuo kuvailemasi kaupunki..
Lieneekö koetunlaisistasi kokemuksista aikoinaan syntynyt surrealistinen taide?
Saisitko avun työstämällä tuota meteliä vaikka kuviksi? Minkälainenn tilanne herättää tuon metelin? Miten koet tuon koiran, mitä se symbolisoi sinulle itsellesi?
Aika aavemainen maisema meteleineen..

Tässä tämä minun uneni noin suurpiirteisesti. Vastaan kysymyksiin mielelläni, mutta nyt en osaa edelliseen tämän ihmeellisemmin vastata

Kaupungin katu oli aivan autio. Missään ei liikkunut ketään, poislukien syksyisiä lehtiä joita kukaan ei korjannut pois. Keskustan kävelykadun kaupat olivat auki, ja mainostauluissa mainostettiin täällä tänään paistettua leipää ja juuri kalastettua lohta. Mutta silti missään ei ollut ketään. Ja täältä heräsin. Nousin sängystä vain huomatakseni että tänään on maanantai. Kalenterin sivut olivat aivan pölyn peitossa jota ihmettelin koska olin vastaikään siivonnut. Kävelin keittiöön ja omituinen tunne valtasi mieleni, mutta viis veisasin siitä, koska päiväni ei ala ennen isoa kuppia kahvia. Keittiössä huomasin kahvin olevan loppu joten kahvia en siis saanut. Ajatuksissa vain se ainoa oikea päivänaloitus, puin vaatteet päälle ja lähdin ulos kahville. Rapuissa oli aivan hiljaista. Ovesta ulos astuessani epäilin järkeäni. Olin asunut samassa kaupungissa usean vuoden ajan ja tähän aikaan päivästä kadut kuhisivat ihmisiä. Tänään siellä ei ollut ketään. Ei missään työkoneen ääniä, ei lasten naurua läheisestä puistosta, ei vanhuksia kertaamassa toisilleen viikon tapahtumia ja sukulaisten kuulumisia. Ihmettelin missä kaikki olivat ja jatkoin samalla matkaani kohti läheistä kioskia jossa päiväni lähtisi vihdoin käymään. Pääsin kioskin ovesta sisään ja ihmetykseni vain kasvoi. Myyjää ei näkynyt missään, eikä myöskään jokapäiväistä ToTo-porukkaa. Kahvia kumminkin sain ja jätin maksun tiskille. Astuin ulos ovesta ja koska olin saanut kupillisen täällä tänään jauhettua herkkukahvia saatoin aloittaa ankaran ajatustyön. Ihmisiä ei siis ollut, ei ainakaan täällä missä minä olin. Selasin päivän lehden joka oli unohtunut kioskin terassin pöydälle, mutta sieltäkään ei löytynyt vastausta omituiseen ongelmaani. Ajattelin jospa jossakin on jokin yleisötapahtuma jossa kaikki olisivat, mutta miksi kioskinpitäjä olisi jättänyt ovet auki ja keittimen päälle. Saatuani vielä tupakan kahvin seuraksi päätin ruveta selvittämään asiaa. Kävelin läheisen kaupan ohi ja huomasin saman ilmiön sielläkin. Ei ketään. Ei kauppiasta, ei asiakkaita. Ei ketään. Mieleeni kasvoi kauhukuvia onnettomuudesta joka valtaa koko kaupungin , ja minä perkele olen vain maannut enkä tiennyt uhkaavasta vaarasta mitään. Kaupan takahuoneesta löytyi radio, jonka laitoin päälle saadakseni vastauksia kysymyksiini. Ei mitään. Pelkkää suhinaa. Vaikka vaihdoin radioon paristotkin, sama ilmiö vain toistui. Ei mitään. Ajattelin vain kotia ja jokin selvyys oli asioihin saatava. Lähdin kaupasta ja suunnatessani kotia kohti, olin törmätä koiraan. Se istui asuintaloni rappusilla ja tuijotti minua. Se ei ollut ollenkaan vihainen, istui ja tuijotti vaan. Menin koiran ohi rappuun, jonne koira seurasi minua. se tuntui aika omituiselta mutta annoin sen tulla perässä. Alakerran naapurin ovi oli auki, ja ajattelin että onhan täällä joku koska ovi oli kiinni kun lähdin kaupungille. Huhuilin ovella että onko ketään kotona, mutta koska en saanut vastausta astuin ovesta sisään. Sisällä ei ollut ketään. Kävin huoneiston läpi ja tulin siihen tuloksen että täällä ei ollut ketään. Kaikki paikat olivat saman mystisen pölyn peitossa kuin omassakin asunnossani. Astuin ovesta rappuun ja painoin oven kiinni. Koira seurasi minua omaan asuntooni, jossa laitoin sille hieman ruokaa. Koitin soittaa puhelimella ystävälle, mutta puhelin oli mykkä. Laitoin television päälle, ja sieltä tuli pelkkää virityskuvaa ja teksti alareunassa ”Vikaa korjataan parhaillaan”. Laitoin tietokoneen päälle mutta internet ei toiminut ollenkaan. Kävelin asuntoa ympäri ja mietin kuumeisesti mitä oli tapahtunut. Kaikki ihmiset olivat kadonneet kaupungista jonnekin, en vain tiennyt minne. Kaikki olivat kumminkin olleet aamulla paikalla, koska aikaisin aamusta aukeavat liikkeet olivat olleet auki, kunnes ihmiset olivat kadonneet. Mutta mihin kaikki olivat menneet. Oliko minut jätetty yksin kaupunkiin ja muut viety turvaan jonnekin? Miltä muut oli viety turvaan? Uhkasiko minua joku vaara mistä eilen illalla ei vielä uutisissa tiedetty kertoa? Mikä sellainen vaara voi olla että minut yksin unohdetaan ja muut viedään pois? ”Kai sitä on kaikki listat ketä täällä asuu ja kaikista huolehditaan ” ajattelin. Ainoa asia mikä mielessäni pyöri, että selvyys on saatava vaikka mikä olisi. Lähdin uudestaan ulos, ja suunnistin autotalliin. Oma autoni löytyi tallista samalta paikalta ja muidenkin autot olivat tallissa. Istuin autoon ja laitoin radion päälle, vain huomatakseni ettei mitään kuulunut. vain pelkkää suhinaa. ajoin kaupungin valtaväylälle eli keskustan läpi vievälle kadulle ja sama ilmiö löi vasten kasvoja kuin märkä rätti. Missään ei ollut ketään. Pikaruokapaikat olivat auki mutta ei ihmisiä missään. Silmälasiliikkeessä oli rahapussi jäänyt auki pöydälle. ”Siinä se on, johtolanka.” Juoksin liikkeeseen vain huomatakseni, että kaikki mistä olisi selvinnyt pussin omistaja, puuttui. Paiskasin pussin tiskin taakse ja lähdin liikkeestä. Kaupungilla tein oudon havainnon. Se koira joka minua seurasi aikaisemmin, ja jonka jätin asuntooni lähtiessäni, oli edessäni. Ei haukkunut eikä murissut, oli vain ja tuijotti. Tuijotin koiraa ja koitin saada mielestäni sen että aina vaan hullummaksi menee. Ensin hukkuvat ihmiset koko paikkakunnalta ja sitten on mukana vielä taikurikoira, jolla ilmeisesti on ovienavaamisen jalo taito tassussa. Menin koiran luokse ja yritin silittää sitä, mutta se ei antanut koskea. Se lähti karkuun muutaman metrin päähän ja istui taas tuijottamaan minua. Käännyin ja koitin epätoivoisesti saada jotakin järkeä kaikkiin tapahtuneisiin asioihin. Mitään järkeä ei tullut. Ei vaikka kuinka mietin. Joku pieni ajatus kumminkin heräsi ja lähdin ajamaan autollani kohti kaupungin rajaa. Muutaman kilometrin ajettuani tulin aukealle jonka toisessa reunassa on kaupungin raja. Taivas välkehti outoa sinistä ja punaista, ja kun ajoin aivan rajalle, taivas mustui kokonaan. Muuta ympäristöä ei näkynyt kuin oman kaupunkini valot. Rajaa ei ollut, vain mustaa johon en päässyt. Se oli kuin seinä joka olisi rakennettu kuolevan tai tuhottavan kaupungin ympärille. En päässyt pois, vaan minut oli tuomittu ja lukittu tänne. Purskahdin itkuun. Minut oli lukittu ja teljetty tänne kuin hamsteri häkkiinsä. ”Ei mitään järkeä” ajattelin. Näin ei voi käydä. Ei yhtä ihmistä unohdeta ja muita viedä pois. Miksi puhelin ei toimi? Miksi radio tai TV ei toimi? mitä täällä tapahtuu. Miksi minä olen täällä?

Hei "Silverwing88"!

Kertomuksesi oli tosi puhutteleva, ja se pisti jälleen kerran miettimään elämää pintaa syvemmältä. Toivon, että Sinulla olisi joku ihminen, jolle voisit "face to face" purkaa tuntojasi. Sinä tarvitset ehdottomasti jonkun, jolle voit kelata tätä kaikkea.

Ja sitten siitä unestasi... Vieraan ja ulkopouolisen on suorastaan vaarallista käydä tulkitsemaan toisen unia, mutta kertomasi perusteella esitän Sinulle muutaman kysymyksen: Oletko koskaan saanut kokea, että olisit tärkeä jollekin toiselle ihmiselle? Onko kukaan ollut koskaan aidosti kiinnostunut asioistasi? Olitko jo lapsena yksinäinen? (Vastaa näihin kysymyksiin vain itsellesi; en siis oleta, että vastailisit näin kipeisiin kysymyksiin tällä foorumilla.)

Unessasi ihmettelit sitä, ettet tavannut missään ketään ihmistä. Sinä etsit vimmatusti ihmisiä ja kauhuksesi huomasit, että kaikki olivat kadonneet. Voiko tämä siis olla heijastusta elämäsi tunnoista ja kokemuksista: kukaan ei ole oikeasti Sinua varten.

Unessasi esiintyi myös koira, ja koirastahan sanotaan usein, että se on ihmisen uskollisin ystävä. Unesi koira voisi viitata niihin viranomaisiin, jotka ottivat Sinut huostaan lapsuudessasi. Koira seurasi Sinua, mutta ei antanut Sinun tulla lähelle itseään. Viranomaiset tekivät lapsuudessasi lain vaatimat toimenpiteet, mutta he eivät voineet täyttää sitä tyhjiötä, jonka vanhempasi jättivät. Viranomaiset - hyvää työtä tehden - jäivät kuvainnollisesti ilmaistuna käsivarren mitan päähän Sinusta niin kuin se koira, joka ei antanut silittää itseään...

No niin, nämä ovat vain tällaisia ajatuksia, jotka nousivat mieleeni kertomasi perusteella. En tiedä pitääkö mikään oletukseni paikkansa. Unet ovat kuitenkin tärkeä osa elämäämme: Unissa käsittelemme usein asioita, joita emme pysty valveilla ollessamme käsittelemään. Ja joskus unissamme me jatkamme asioiden käsittelyä siitä, mihin valveilla ollessamme jäimme.

Haluan sanoa tällä vain sen, että unimaailmaa kannattaa "kuunnella" viisaalla tavalla, sillä unet viestivät meille jotakin elämästämme ja arjestamme.