Asunnon saamisen (ja vähän muunkin) vaikeus
Olen 1974 syntynyt mies. Alamäkeni tässä elämässä alkoi noin 15-vuotiaana, ja siitä lähtien kaikki onkin mennyt niin surkeasti ettei paremmasta väliä. Olen ollut mielenterveydellisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 2004.
Asun pienellä noin 10.000 asukkaan paikkakunnalla. Asumistilanteeni on ollut sinäänsä siedettävä että olen saanut asua vanhempieni omistaman talon toisessa päässä. Siinä on ollut hyviä ja huonoja puolia.
Nyt kuitenkin vanhempani joutuvat myymään talon. He ovat vanhoja ja sairaita. He ovat myös sen verran pahasti veloissa että talosta ei jää heille mitään (varsinkin kun talo on huonossa kunnossa, kenelläkään meistä ei ole ollut varaa korjata sitä.) He joutuvat siis vuokralle, ja niin joudun minäkin.
Siinäpä se ongelma sitten onkin. Tuloni ovat 628 eur/kk (eläke) + 155 eur (takuueläke), yhteensä siis noin 783 eur.
Em. mielenterveysongelmista johtuen syrjäydyin jo nuorena ja minulta on jäänyt kaikki sellainen ”normaali” ihmisten kanssa touhuaminen aika vähille. Erilaisten asioiden hoitaminen on vaikeaa. Käyn toki kaupassa jne., mutta kun pitäisi alkaa näitä vuokra-asunnon hakuja, takuuvuokria, hakemuksia, muuttoilmoituksia yms. niin olen täysin kuutamolla.
Kokeilin kerran hakea yhtä asuntoa, se tyssäsi heti siihen kun kuulivat tulojeni suuruuden, hyvä kun eivät nauraneet päälle. Hämmästyttävän monessa paikassa ja asiassa näyttää tulevan seinä vastaan kun ei ole minkäänlaista koulutusta, työhistoriaa, edellisiä vuokrasuhteita, tai yhtään mitään muutakaan. Melkein kun olisin ilmestynyt jostain tyhjästä tähän nyt.
Ymmärsin että kunnalla on jonkinlainen velvollisuus auttaa asunnon hankkimisessa. Mutta mitäs sitten kun tässäkin kunnassa niitä vapaita asuntoja ei ole? Täällä on niin vähän esim. kerrostaloja, että niitä ei yksinkertaisesti voi tyhjästä nyhjäistä. Pärjään kuitenkin normaaleissa arkisissa asioissa ihan omillani, joten mihinkään ”ohjattuun asumiseen” tms. en suostu muuttamaan. Häpeän tilannettani jo nyt niin paljon, pelkään koko ajan että tuttavat saavat tietää ja nauravat minulle selkäni takana. He ovat kaikki siinä luulossa että teen jotain pikku töitä kotona, enkä ole koskaan sen paremmin selittänyt. Läheisiä ystäviä minulla ei ole yhtäkään.
Joten mikä ihme nyt sitten avuksi? En halua muuttaa tältä paikkakunnalta pois, ja kaupungissa on vielä kalliimpaa, enkä edes pystyisi siinä ihmisvilinässä olemaan. Em. mielenterveysongelmista yksi kun on eräänlainen sosiaalifobia. Ei se haittaa kun käyn kaupassa yms., mutta tietyissä tilanteissa ja väentungoksissa kylläkin. Jos kerran kunnalla on velvollisuus auttaa, niin mitä sitten jos kunnan alueella ei asuntoja ole tarjolla? Miten nuo isommat firmat, kuten esim. KAS suhtautuvat minun kaltaiseeni hakijaan? Heittävätkö hakemuksen suoraan roskiin?
Onko täällä muita jotka ovat tai ovat olleet vastaavassa tilanteessa, täydellisessä umpikujassa? Miten lähditte sitä purkamaan ja miten onnistuitte ne asuntoasiat setvimään?