Ihan ensimmäiseksi pahoittelen tätä essee-kirjoitusta 😋
Eräs todella ahdistava ja pelottava tilanne on edessä… mutta ensin vähän ”taustatietoa”:
Olen 24 vuotias, pienen pojan äiti. Olen onnellisessa parisuhteessa ja olen ollut kotiäitinä 2,5 vuotta, syksyllä tulee 3v täyteen.
Mulla on lähes aina ollut pelkoa sosiaalisia tilanteita kohtaan, jo ala-asteella mutta olen aina pistänyt sen ujouden piikkiin. En ole uskaltanut koskaan viitata koulussa vaikka tiennyt vastauksen, olen aina ottanut kaverin mukaan jos on pitänyt jutella esim opettajan kanssa. Kun joku on kysynyt minulta jotain, äänenvoimakkuus hiljenee kuin itsestään erittäin huomattavasti.
Avomiehenkin tapasin humalassa (hänen aloitteestaan) baarissa loppuvuonna 2007. Muutamat ensimmäiset treffit olin erittäin hiljainen, juttua ei vaan tullut suusta ulos vaikka kuinka yritin ja mielessä oli paljon mitä tahdoin kysyä ja jutella. Olin aika lailla tuppisuu koko ajan, vastasin vaan hänen kysymyksiinsä. Tykkäsin hänestä alusta asti todella todella kovasti, mutta ensi treffit meinasin jopa perua kun tiesin etten saa suutani auki selvin päin ja että on turha edes yrittää. Onneksi soitin parhaalle kaverille ja hän sai pääni käännettyä.
Kun tapasimme miehen kanssa usein niin sitä juttua alkoi sitten pikkuhiljaa tulemaan mutta on silti ihme että mies jaksoi olla kärsivällinen ja uskoi että sen kuoren alla jossain on tyttö jolla juttua joskus riittää jopa liiaksikin asti 😍 Ehkä johtuu siitä että hänkin on ujo, muttei sillä mittakaavalla kuin minä.
Viime viikolla olin kaverini kanssa kaupungilla ja hänellä oli asiaa kirjastoon. Ajattelin että nyt samalla otan viimein sen kirjastokortin. Mutta kun mentiin sisälle, menin vain jotenkin lukkoon. Keksin jonkun tekosyyn olla menemättä ”tilaamaan” kirjastokorttia ja kaverini uskoi sen ja poistuimme paikalta. Tämä oli se ensimmäinen asia mikä herätti minut miettimään että ei tää ole enää normaalia…
Kaupungilla käynti ei ole ongelma jos paras kaverini tai avomies on mukana. Kaikki tilanteet jotka sisältävät puhumista vieraiden kanssa jännittävät suuresti vaikka joku olisikin mukana. Suht helppoa ovat ostotilanteet kassalla jos olen löytänyt etsimäni valmiiksi, jätän kaiken kommunikoinnin kuitenkin minimiin, korkeintaan sanon hei ja kiitos.
Ruoan yms tilauksia vältän kuin ruttoa tai keksin tekosyitä millä kaverini tekee tilauksen puolestani ”siinä samalla” kuin itselleen.
En myöskään koskaan kysy myyjältä jos etsin jotain, ja jos myyjä tulee kysymään että voiko olla avuksi, niin vastaan aina mumisten että katson vain, vaikka etsisikin jotain tiettyä. Jos ei löydy, niin poistun kaupasta. Mieluummin jätän ostamatta kun kysyn apua. Etenkin väenpaljoudessa on hieman vaikeaa kun jännitys hakkaa rinnassa vaikka olisikin kaveri tai mies mukana. En pysty katsomaan ihmisiä silmiin, korkeintaan vilkaisemaan esim kassatilanteissa. Jos kävelen kaupungilla niin välttelen katseita ihan automaattisesti. Alussa en pystynyt avokkiakaan katsomaan silmiin. En vieläkään pysty juttelemaan kunnolla appivanhemmille, ainoastaan anopille tulee juttua jopa joskus vähän enemmän.
Pahimmillaan, haastattelutilanteissa etenkin, menen ihan lukkoon. Sydän jyskyttää hullun lailla, kädet tärisee ja ääni menee piiperrykseksi ja/tai änkytykseksi, ahdistaa. Pääni tyhjenee enkä muista mitään mitä minun piti sanoa. Eräässä työhaastattelussa unohdin jopa puhelinnumeroni… Itkukin on herkässä kun jännittää niin paljon. Se tulee yleensä tilanteen jälkeen kylläkin.
Soitot esim lääkärille yms ovat vaikeita. Joudun kirjoittamaan sanomiseni paperille ennen soittamista sanatarkasti esittelyitä myöten… Koko soiton ajan sydän hakkaa ja jännittää hullun lailla ja tekee mieli lyödä luuri korvaan. Jos en kirjoita niitä, en saa asiaani sanottua ainakaan mitenkään selvästi. Enkä vastaa vieraisiin numeroihin ollenkaan.
Nyt kun olisi ammattikoulun pääsykoe ylihuomenna niin olen ihan ylisekaisin. Itkettää päivä päivältä enemmän mitä lähemmäs se tulee. TIEDÄN meneväni lukkoon haastattelussa. Tiedän miten sanani menevät sekaisin ja käteni tärisevät, huimaa, tiedän miten en voi ottaa mitään katsekontaktia kehenkään. Tiedän mokaavani sen niin on turha edes mennä.
En ole edes ennakkotehtäviä saanut tehtyä kun ahdistaa niin paljon. Kun tiedän sen olevan turhaa. En PYSTY menemään sinne vaikka ala kuinka kiinnostaisi. Maha-oireitakin on kun jännittää niin älyttömästi. Ja tuon pääsykokeen jännittämisen takia on nukahtamiset olleet vaikeita kun pyörii vaan koko ajan mielessä.
Taustalla on neljä ammattikoulun(+1 lukion) keskeytystä/vaihtoa. Tarkkaa syytä en tiedä, on vaan ahdistus iskenyt niin suureksi etten ole pystynyt.
Kerran elämässäni olen käynyt (koulu)psykologilla, kolmannella luokalla kun olin lintsannut koulusta. Minua on tytöt kiusanneet koulussa, ala-asteella eniten mutta neljättä luokkaa lukuunottamatta minulla on lähes aina ollut joku kaveri koulussa vaikka suurin osa syrjikin ja vältteli, jopa kiusasi. Yhdestä kiusaajasta tuli jopa hyvä ystävä kun viitsi opetella tuntemaan minut koulun työharjoittelussa kun sukunimen aakkosjärjestyksen perusteella olimme määrätty pareiksi.
Olo on kuin olisin hukassa. Tää ei voi jatkua näin, inhoan itseäni kun en uskalla puhua. Edes avokille, yritin kyllä mutten jotenkin jänistin alun jälkeen, en kunnolla pystynyt sanomaan miltä musta oikeasti tuntuu. Hävettää liikaa 🤔 Ehdin sanoa vain että ahdistaa ja jännittää liikaa se pääsykoe. Ja etten pysty menemään.
Parhaalle kaverillekkin yritin puhua vappujuhlinnan keskellä mutta en vaan osannut kertoa kunnolla. Ei sekään tajunnut miten paljon mua jännittää ja ahdistaa. Molemmat sanovat vain että ”Hyvin se menee, usko vaan itseesi”. Ja sitten en saa sanottua mitän enää kun itku on herkässä.
En siis tiedä mistä voin edes saada apua? Tai MITEN voin saada apua kun en pysty edes soittamaan? Ja jos puhelusta suoriutuisin niin eihän kukaan ota minua tosissaan kun en saa suutani auki tuollaisissa tilanteissa.
Varmasti on muitakin samankaltaisissa ongelmissa painivia/painineita täällä tukinetissäkin jotka voivat neuvoa? Miten olette saaneet apua, mitä kautta ja miten olette pystyneet siihen? Onko otettu tosissaan?
16-vuotiaana olin jopa tehnyt tylsällä leipäveitsellä nirhaumahaavoja ranteeseeni. Muistaakseni siksi koska vihasin itseäni kun olin niin arka. Isäpuoli huomasi haavat, nauroi roimasti sanoen vain että olen tehnyt ne väärälle puolelle ja käveli pois.
Vuosiin ei ole itsevihaa ollut, ei sen jälkeen kun tapasin avokin. Vielä vähemmän kun poikamme syntyi. Inhoan itsessäni enää vain tätä ”arkuutta”. Nykyään joskus jopa voin katsoa peiliin ja pitää siitä mitä siellä näkyy.
Hei Ainu!
Ensinnäkin, on hyvä, että kerrot ajatuksistasi perusteellisesti - monesti jo vaikeasta asiasta kirjoittaminenkin voi auttaa! Itse olen ainakin huomannut siitä olevan apua.
Olen itse kamppaillut jännittämisen ja ahdistuksen kanssa pitkään. Välillä tuntuu, että olen päässyt eteenpäin, mutta välillä taas otetaan todella takapakkia. Mutta se saattaa kuulua asiaan.
Mielestäni on hyvä, että olet alkanut pohtia näitä asioita. Kerroit, miten kirjastokortin tilaaminen olikin osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Itselleni tulisi ensimmäisenä mieleen ehdottaa sinulle, että todella pohtisit sitä, mitä varsinaisesti pelkäät. Mikä olisi pahinta, mitä tilanteessa saattaisi tapahtua? Kun oikein mietit, luultavasti mitään peruuttamatonta vahinkoa ei tapahtuisi, vaikka menisitkin tilanteessa lukkoon. Kirjaston henkilökunta osaa kyllä kysyä tarvittavat asiat, eikä sinun tarvitse ennalta tietää mitään. Kun mietin omia vaikeuksiani, saattaisin arvata ainakin yhden asian, mikä sinua pelottaa: nolatuksi tuleminen. Ehkä pelkäät, että nolaat itsesi ystäväsi seurassa? Oletko koskaan ajatellut, että voisit kertoa ystävällesi, että "Tiedätkö, minä jännitän ihan hassuja asioita?". Voisitte vaikka yhdessä miettiä, että uskaltaisitko kuitenkin käydä tilaamassa sen kortin. Toinen asia, mikä mieleeni tulee, on, että jälkikäteen sinua jää harmittamaan, kun et suorittanut aikomustasi loppuun. Siksipä ehdottaisin, että tekisit itsellesi nyt tulikokeen: Menet hakemaan sen kirjastokortin ihan lähiaikoina! 🙂 Kun olet sen tehnyt, voit olla tyytyväinen itseesi 🙂 Ja tässäkin taas puhun ihan omasta kokemuksesta.
Tuokin kuulostaa tutulta, että esimerkiksi avomiehen seurassa ei tunnu olevan ongelmia. Me jännittäjät varmasti turvaudumme ihmisiin, jotka koemme itseämme vahvemmaksi. Sen vuoksi heidän seurassaan on turvallista. He toimivat ikään kuin "suojana".
Suosittelisin, että nyt et enää jättäisi esimerkiksi ruokaa tilaamatta ravintolassa. Pystyt siihen kyllä - osaat puhua! 😉 Mieti taas, mikä on pahinta, mikä voi tapahtua? Voit vaikka aloittaa siitä, että osoitat ruokalistasta haluamaasi annosta. Montaa sanaa et silloin tarvi, ja pääset alkuun 🙂
Kerroit fyysisistä oireistasi, ja näin maallikon korvaan sinulla saattaisi olla paniikkihäiriön oireita. Mutta mielestäni voisit olla armollisempi itsellesi. Mitäs haittaa siitä on, vaikka kirjoittaisit etukäteen paperille, mitä puhelimessa pitää sanoa? Ei mitään! Jos se auttaa, se on sallittua 🙂
Sinulla on huomenna pääsykoe. Ensinnäkin, älä lisää pahaa oloasi moittimalla itseäsi. Se ei johda mihinkään. Itseään voi psyykata negatiivisesti, mutta myös positiivisesti. Tiedän kokemuksesta, että itsensä kehuminen on meille jännittäjille vaikeampaa, mutta sitäkin voi opetella. Kokeile! Se on kyllä harmi, jos et ole ennakkotehtäviä tehnyt. Tiedätkö, sekin on kuitenkin ymmärtääkseni sellainen itsesuojelureaktio. Olet ikään kuin jo varmistanut sen, että sinulla on itsellesi joku syy, miksi et huonossa tapauksessa päässytkään koulutukseen.
Ensimmäinen askel on nyt puhua asiasta miehellesi. Se ei ole varmasti tilanteessasi helppoa. Itsekin koin aluksi läheiselle puhumisen hyvin vaikeaksi, sillä pelkäsin, että hän ei ymmärtäisikään ja pitäisi minua jotenkin hölmönä tai muuta. Mutta toisin kävi! Olen saanut mieheltäni paljon tukea ja kannustusta.
Ja suosittelen vakavasti, että varaat ajan psykologille tai psykoterapeutille. Ihan googlettamalla löytyy näitä palveluita kotikunnastasi. Ammattilaisille tällaiset asiat ovat ihan arkipäivää, ja he varmasti ottavat sinut tosissaan!
Älä vihaa itseäsi. Jokainen on arvokas sellaisenaan. Sinun on mahdollista tehdä elämästäsi helpompaa, kun vain rohkaistut avautumaan asiasta puolisollesi sekä varaat rohkeasti keskusteluapua. Pystyt siihen varmasti, eikä siitä voi seurata mitään pahaa. Kokeile!
Onnea huomiseen pääsykokeeseen! Ja muista, ei maailma siihen kaadu, vaikka siellä jännittäisitkin. Tulee uusi päivä 🙂
Onpas niin tutun kuulosta. Osittain, ei kaikki, mutta tuo jännittäminen ja arkuus olivat minunkin suurimpia esteitä. Muistan kuinka olin aivan tolkuttoman arka nuorena, en uskaltanut oikein mihinkään mennä. Pakon edessä hoidin välttämättömät asiat.
Sitten tuli vaihe jota en paljoa halua muistella kun se ei oikeasti ollut sitä mitä halusin.
Näin jälkikäteen mietin mikä olisi ollut se asia joka olis ehkä voinut minua auttaa: vanhempien tuki ja ymmärrys (oli koulukiusattu ja myös kotona perheen piirissä kiusattu lapsena) sekä perheen piirissä hyväksytyksi tuleminen sellaisena kuin olin. Se olis ollu tosi tärkeää että olisin jaksanut muualla kestää sen kaiken muun. Siis tärkein tuki kyllä tulee siitä läheltä, eli kannattaa puhua rehellisestä tuli mitä tuli, mieluummin avoimesti ja rehellisesti niin asiat selkenee ja pelko hälvenee.
Jossain vaiheessa aloin itsekin sanomaan jossain tärkeässä tilanteessa ääneen muille että jännitän nyt hirveästi että saa nähdä tuleeko tästä mitään. Se kyllä helpotti.
Nykyisinkin vielä jännitän, itkuherkkyys on aina esteenä ollut etten aina uskalla puhua porukassa, ja itkin herkästi työpaikoilla, lääkärissä itkin usein, ja kyllä se hävettää muttei sille mitään voi.
Oletko kokeillut mielenterveyspalveluja? On olemassa esim.valkonauhajärjestöllä kursseja ujoille yms. Olen itse käynyt sellaisen ryhmän kurssin ja se oli tosi helpottavaa että meitä ujoja ja arkoja on paljon ja että sen kanssa oppii elämään ja hyväksymään oman itsensä. Turha sitä kait on yrittää poistaa, mutta oppii elämään sen kanssa ja hakemaan sellaista työtä ja ympäristöä missä pärjää. Googleta netistä ja uskon että löydät apua.
Minäkin olen jännittäjä. Varsinkin puhelimella soittaminen on vaikeaa, lykkään sitä aina eteenpäin. Löysin terapeutin sillä tavalla, että etsin netistä ja päädyin psykoterapiaan erikoistuneen luontaisterapeutin sivuille. Kirjoitin sähköpostia, johon hän vastasi ja sitten myöhemmin soitti. Pystyn vastaamaan puhelimeen, mutta itse soittaminen on usein vaikeaa. Ehkä Annu sinäkin voisit löytää terapeutin netin kautta ja olla yhteydessä sähköpostitse - jos kerrot, että puhelimessa puhuminen on sinulle vaikeaa, niin ehkä voisitte sopia tapaamisen sähköpostitse. Minulle terapiasta on ollut hyötyä (kävin siellä 2 vuotta), sain lisää itsevarmuutta. Jotkut tilanteet jännittää edelleen, mutta pärjään paremmin.
Kiitos kaikille vastanneille 🙂🌻
Ei tämä tyttö kyennyt menemään pääsykokeeseen... uskomattoman turha olo mutta en vain pystynyt. Itkin koko illan eilen ja tuijotin ennakkotehtäväluonnoksia yhtäjaksoisesti kolme tuntia saamatta juuri mitään aikaiseksi... ja kaiken kukkuraksi tämän ongelmani vuoksi tuli myös riita miehen kanssa mutta riita kuitenkin ratkesi tänään (oli suuttunut koska en ollut kertonut hänelle kunnolla aiemmin vaan jätin viime tippaan yms ymmärrettävää).
Jotain sentään saavutin ja soitin aamulla terveyskeskukseen.
Päätin sen jo eilen kun tuli sellainen olo että olen totaalisesti hukassa ja jännitys hakkasi ihan taukoamatta koko illan ja aamunkin. Nukuin yöllä vain nelisen tuntia kun jännitti niin paljon, pelkkä puhelukin. Heräsin ennen viittä ja lähes koko sen ajan (7:30 asti) istuin pöydän äärellä sydän hakaten ja välillä itkien yrittäessäni kirjoittaa miltä tuntuu siltä varalta että menen lukkoon. Kirjoitin myös puhelua varten sanatarkasti mitä pitäisi sanoa.
Mutta kun puhelu alkoi, ei edes lapusta ollut apua, sanat vaan hukkuivat ja itkin. Lopulta kuitenkin sain kerrottua takellellen ja minulle varattiin aika päivystävälle sairaanhoitajalle. Houkutus perua aika oli valtava...
Menin tk-hon vieläpä kaksin poikani kanssa bussilla. Jännitti ihan älyttömästi ja odotusaulassa hermoilin vaikka poika pitikin mummeleille omaa showtaan (pojallani 2v 7kk ei kyllä ole minkäänlaista ujous-ongelmaa 🙂 ) pojua seuratessa jännitys pysyi jotenkuten aisoissa.
Sairaanhoitaja oli ymmärtäväisen oloinen nainen ja yllättävän helposti pystyin puhumaan hänelle vaikka itku olikin kurkussa ja jouduin pitämään taukoja. Poika kun oli mukana niin pystyin jotenkin keskittymään hänen hassuiluihin välillä jos tuntui että paniikki meinasi iskeä.
En uskaltanut näyttää kirjoittamaani lappua joten kerroin kaiken puhumalla... tai siis kaiken minkä pystyin, varmasti vähättelin asiaa hieman että pääsisin pois tilanteesta. Kuitenkin hoitaja määräsi minut lääkärin pakeille ja lopputulos on se että minulle on varattu psykologisen sairaanhoitajan puhelinaika 15.5 ja hän sitten antaa ajan psykologille jos katsoo sen tarpeelliseksi.
Lääkäri oli ulkomaalaistaustainen mies, jolle en meinannut pystyä puhumaan mitään. Oli välillä lähes tökerö ja tilanne oli todella ahdistava mutta onneksi sentään antoi lähetteen.
Kuulostaa todella tutulta. Se on minullekin ihan kamalan vaikea puhua tästä ongelmasta kenellekään lääkärille. Silti teen sen, koska mielummin myönnän ongelman lääkärille kuin että sosiaalisissa tilanteissa paljastan oman jännittämiseni muille. Elikkäs lääkäriltä olen saanut beetasalpaajia, jotka peittävät täysin kaikki jännitysoireet noissa tilanteissa. Sydän ei hakkaa, ääni ei vapise, jne. Propral-merkknen lääke on pelastanut minut monessa tilanteessa. Otan aina tuntia ennen lääkkeen kun lähden esim. johonkin seminaariin.
Itseäni kiinnostaisi tietää, että mistä tämä ongelma johtuu, miksi juuri minä, miten pääsen tästä eroon. En todellakaan halua mennä terapiaan. Se olisi ehkä ihan hyvä vaihoehto, mutta en halua paljastaa itseäni kenellekään terapeutille. Minä olen kyllä sellainen tyypillinen jännittäjä-tyyppi, joka on liian kiltti, tunnollinen, perfektionisti, en ehkä ole hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Pitäisi jotenkin saada itsevarmuutta ja opetella tunnistamaan nitä omia negatiivisia ajatusmalleja. Siihenhän se terapiakin osittain perustuu. Olen myös miettinyt, että mikä on biologisten tekijöiden osuus tässä jutussa. Voiko esim. kilpirauhasen toimintahäiriöt jossain määrin aiheuttaa tällaisia oireita.
Viime aikoina on tutkittu meditaation (mindfulness based stress reduction tarkemmin) vaikutusta sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja tulokset ovat aika lupaavia olleet. Jotenkin sitten ajattelen, että voisiko sosiaalisten tilanteiden pelko olla joku sympaattisen hermoston ylirasittuneisuus kerran meditointi siihen auttaa. Pohdiskelujahan riittää, mietin tätä sairautta joka päivä. Vihaan olla töissä jatkuvasti fight or flight tilassa.
Moi Ainu88
Löysin sun tekstin täältä kun laitoin hakusanaksi "jännittäminen." Itse olen älyttömän kova jännittäjä myös, tänään on eka työpäivä uudessa paikassa ja JÄNNITTÄÄ. Olen ollut aina ujo, hiljainen ja arka mutta olen pakottanut itseni toimimaan silti jollain tavalla. Ei tarvitse olla isokaan asia hoidettavana kun sydän takoo ihan hulluna. Omaan vaivaan olen syönyt jo vuosia lääkkeitä ja just tällaisiin tärkeisiin tapaamisiin ym mulla on Xanor lääke joka auttaa. Ennen siis yritin pärjätä ilman lääkkeitä mutta onneksi viimein tajusin mennä lääkäriin ja pyytää apua. En ole niin arka kuin sinä mutta aika paljon meillä on yhteistä.
Miten sulla on nyt mennyt? Saitko apua psykologilta? Itse rohkaistuin tänä syksynä ottamaan yhteyttä psykologille ja ihmeesti se puhuminen vaan auttaa. Ja sattui vielä niin hyvin että häneltä sain kunnon apua kun halusin hakea töitä, yhdessä käytiin läpi mun pelot ja käytiin esim. haastattelu tilanne läpi yhdessä. Onneksi vielä henkilökemiatkin sattuu kohdilleen.
Nyt alan valmistautumaan ja "jännittämään" töihin menoa. Mulla vielä maha reagoi voimakkaasti eli kakilla saan ravata..tyhjeneepähän suoli kunnolla 😀
kirjoittele kuulumisia jos tahdot.
Hei.
Tuo xanor kyllä hyvä lääke jännittämiseen. Minulla myös propral käytössä
en voi sanoa että minulle mainittavampaa apua. Olen aivan toivoton
hermoilija ja jännittäjä. Töissä en pärjäisi ilman rauhoittavia. Huomenna
lääkärissä käyntejä. Varmaan viikon hermoillut niitäkin. Täytyy toivoa
että selviän ilman paniikkia reissun.
Hei Sarrukka
voimia sinulle ja iloa ja valoa päivääsi.
Välillä tuntuu, ettei voimia riitä, mutta kaikella on tarkoituksensa.
Monesti itse palaan menneeseen, ja joskus tuntuu, että totuus löytyy,
kun tarpeeksi on voimia vain tutkia asioita, mitkä ovat johtaneet tulevaisuuteen.
Summa summarum; kaikella on aikansa ja paikkansa, vaikka välillä ei erkkikään ota tolkkua.🙂👍