Heippa,
Ihan vahingossa löysin tukinetin ja keskustelut. Pidemmän aikaa ollut jo mielessä, että pitäisi jonnekin mieltään purkaa vaikkei niitä sitten kukaan lukisikaan.
Taustaa minusta. Olen 38v yksinhuoltajaäiti. Lapsen isän kanssa erottiin ennen 2v synttäreitä ja oltu nyt sitten kahdestaan jo n. 13v. Lapsen isä ei ole kuvioissa satunnaisia viestejä lukuunottamatta. Tämä oli aikanaan hänen valintansa. Muutama pidempi seurustelusuhde on tässä matkanvarrella ollut, mutta mitään pysyvää niistä ei ole tullut.
Olen aina ollut hiljainen, sisäänpäin kääntynyt ja kärsinyt heikosta itsetunnosta. Melkein koko aikuisikäni olen lähtökohtaisesti ajatellut kaikista ihmisistä pahinta ja ettei kukaan oikeasti ole kiinnostunut minusta tai ajatuksistani. Muutama kaveri on, mutta ei sellaista oikeaa ystävää.
Kun yksin pyörittää arkea pienen lapsen ja töiden kanssa, niin vuosi vuodelta jaksaminen hiljalleen väheni. Totaalisen burn outin sain nelisen vuotta sitten. Olin ensimmäisellä kerralla saikulla n. puoli vuotta. Ensimmäiset kuukaudet lähinnä vain nukuin, itkin ja söin. Lääkkeillä ja levolla pääsin pikkuhiljaa kuopasta ylöspäin ja saikun loputtua palasin osasairauspäivärahalla töihin. Aloitin terapiassa ja jatkoin lääkkeitä. Töissä tapahtui isoja muutoksia ja vaihdoin osittain työtehtävää. Vuoden verran jaksoin täyspäiväisenä kunnes masennus ja ahdistus veivät taas voiton. Jäin jälleen saikulle. Nyt tilanne ei ollut ihan niin paha kuin ensimmäisellä kerralla, mutta tiedostin että suurin tekijä sairastumisessani oli juurikin työpaikka. Olin jo etsinyt puolivakavissani uutta työpaikkaa pidemmän aikaa ja kun sellainen sattui löytymään, niin irtisanouduin vanhasta työpaikastani.
Uusi työpaikka tuntui aluksi omalta ja hyvältä. Olin pitkästä aikaa jopa innoissani jostakin. Tässä kuukausien vieriessä ja monien venyneiden työpäivien jälkeen olen alkanut ajatella, että ehkä se on tämä ala joka ei olekaan se oikea. Ehkä olisi pitänyt olla työttömänä jonkin aikaa ja kasata itsensä ja kerätä voimia. Tehdä itsestään kokonainen. Alan olemaan taas poikki. Mitään ei huvittaisi tehdä ja kaikki tuntuu turhalta ja harmaalta. Olen alkanut hermostumaan pienistä asioista ja kun ei mitään saa aikaiseksi niin se ruokkii lisää matalaa mielialaa. Tuntuu turhalta siivota kun kuitenkin kohta on taas sotkuista. Tekisi mieli ostaa kertakäyttöastioita ettei tarvitsisi tiskata. Tekisi mieli vain olla ja nukkua. Ja tästähän seuraa sitten huonon äidin/ihmisen/työntekijän syndrooma. Poden huonoa omaatuntoa tekemättömistä hommista ja saamattomuudestani. Mieli tekisi laittaa pihaa ja tehdä pikku fiksauksia kämppään ym. Olisi ihanaa kun olisi siistiä. Vapaapäivät menee siihen kun mietin mistä aloittaisin ja loppujen lopuksi en saa tehtyä juuri mitään.
En tiedä mitä tekisin. On taas sellainen olo, että tekisi mieli mennä yksin jonnekin keskelle ei mitään ja hävitä sinne..
Keskelle jotakin muuta menemisestä voisi olla enemmän apua kuin ilmaan haihtumisesta. Joku josta saa tunnun 'aiemmin kokematon'. Arjesta tulee usein rutikuivaa kun siihen 'urautuu'. Jotain 'kostuketta' mistä saisit? Mitkä asiat sinua on piristäneet aiemmin?
Minkä verran sinulla on voimia juuri nyt kun sait alettua avaamaan maailmaasi? Nuo kuvaamasi asiat askarruttavat monia.
Halu olisi kyllä tehdä kaikenlaista, mutta yksin on kovin tylsää seikkailla. Tykkään kyllä yksinolosta ja väsyn jos pitää olla pitkään ihmisten keskellä. Joskus kun miettii lähteä jonnekin niin siitä tulee melkein mount everestin veroinen haaste. Tuntuu että niin paljon tarvitsisi voimia toteutukseen. En oikein tiedä mikä olisi sellainen asia joka piristäisi. En ole oikein koskaan harrastanut mitään, olen kotoisin aika pieneltä paikkakunnalta eikä siellä ollut juuri valinnanvaraa. Aikuisikä on mennytkin sitten arkea pyörittäessä eikä siinä ole itselle juuri aikaa jäänyt.
On kuin koko ajan kävisi puolitehoilla, kuin puhelin josta loppuu akku kesken päivän.
Tuo on niin tuttua, tunne siitä ettävoimia ei ole, ei saa aikaiseksi. Kun tarpeeksi väsyy se mikä joskus aiemmin innosti, siihen ei kykenekään.
Kun uupuu, kestää pitkään saada akkunsa ladattua. Kuin live-elämässä, mitä enemmän on eri sovelluksia laitteessa, sitä useammin joutuu akkuaan lataamaan.
Tämä aika tulvii vaihtoehtoja, mutta mikään ei aukea itselle. Ei ole helppoa alkaa aina alusta, vaikka elämä on sitä, alusta uudelleen alkamista. Kuin ihmissuhteissa, da capo al fine, tuli kerran mieleen eräällä lomalla hissiin astuessa siinä olikin eräs julkimo käsi kädessä naisen kanssa. Näyttivät juuri toisensa löytäneiltä.
Oma elämä junnaa vuosikymmen toisensa perään rohkeus jossain ilman läheisyyttä. Talous jos prakaa, voimat valuu pelkkiin huoliin. Sen jos saa jtnkn plussan puolelle, puuttuu jotain muuta päästäkseen uuteen tilanteeseen.
Näin on. Toisaalta on ihan liikaa vaihtoehtoja eikä enää tiedä mitä valita ja välillä tuntuu ettei ole vaihtoehtoja ollenkaan. Tai on vain huonoja joista pitäisi valita vähiten huono. Monta väärääkin on tullut valittua, eikä ne ainakaan ole matkaa helpottaneet.
Toisinaan väkisinkin ajattelee, että miten erilaista elämä olisi jos olisi toinen aikuinen vierellä jakamassa taakkaa. Lapsen isän kanssa oli myrskyisä suhde, joka on jättänyt jälkeensä syvät arvet. Se oli juuri sitä, mistä aina ajatteli ettei omalle kohdalle voi sattua. Alussa oli auvoisaa ja kaikki hyvin. Mies osasi puhua ja pitää hyvänä. Olla oikeanlainen. Mentiin kihloihin ja ostettiin talo. Ei mennyt pitkästi kun ei ollutkaan enää niin auvoisaa. Tuli riitaa ja eripuraa. Ei jaksanut mies enää esittää. Kun sitten aloin odottaa, niin miehelle ei alkokaan enää oikein sopinut, se oli lähes aina rähinäviinaa. Kerran jos toisenkin sain painokelvotonta tekstiä kuunnella ja rikkuneita tavaroita siivoilla. Hetkeksi tämä rauhoittui kun lapsi tuli maailmaan. Oli taas hetken aikaa kaikki hyvin. Kunnes tuli SE kerta. Jälleen oli mies erehtynyt rähinäviinaan eikä se jäänytkään enää sanoihin sillä kertaa. Kotva kesti ennenkuin päästiin eri osoitteisiin, mutta sain vielä sinäkin lyhyenä aikana selville miksei SE kerta päättynyt huonommin. Oli mies löytänyt jo jonkin aikaa sitten itselleen uuden naisen. Karisi siinä loputkin itsetunnosta ja arvokkuudesta kun vielä pettäminenkin paljastui. Sai siinä eron keskellä puheillaan minut vielä jopa uskomaan, ettei minun mahdollinen uusi kumppaninikaan olisi 'turvassa'.
Tämä vei moneksi vuodeksi kokonaan luottamuksen, uskon ja mielenkiinnon vastakkaiseen sukupuoleen. Vaikka mies ei enää ollut missään tekemisissä niin aina kaikui mielessä sanat: ei kukaan halua toisen miehen lasta elämäänsä ja kasvatettavakseen eikä kukaan sinua huoli. Huomasin, että sabotoin itse tahallani ne muutamat parisuhteet joihin ryhdyin. Valitsin miehiä joista tiesin jo alusta asti ettei suhde heidän kanssaan tule kestämään. En uskonut ansaitsevan sitä mitä olisin oikeasti halunnut enkä uskaltanut laittaa itseäni peliin. Yli vuosikymmen myöhemmin en vieläkään usko enkä uskalla, eikä masennus ja sen tuomat +30kg ole yhtään parantaneet asiaa. Sitten tulee ajatus, että loppujen lopuksi on parempi olla yksin niin ei ainakaan satu.
Väsy.
Se sellainen väsy joka ei helpotu vaikka kuinka nukkuisi. Se joka liimaa kiinni sohvaan ja sänkyyn ja vie voiton kaikesta muusta. Se joka saa taas pelkäämään kuinka selviää seuraavasta työpäivästä. Se joka saa ajattelemaan, että jos sattuisi ihan pieni "vahinko" jotta saisi luvan kanssa huilata. Se sellainen väsy on taas vieraana. Ahdistaa katsoa kelloa, se on jo noin paljon. 12 tunnin päästä pitäisi heräillä aloittamaan työpäivää. Mihin meni viikonloppu ja huilausaika. Ei se voi olla vielä loppu, akut eivät ole läheskään täynnä ja paljon kaikkea vielä tekemättä. Mutta ei vain jaksa nousta sohvalta. Kroppa tuntuu lamaantuneelta, jalat painavat tonnin ja luomet meinaavat väkisin painua kiinni. Voisiko vain vetää peiton pään yli ja herätä tästä kellon soidessa. Häviäisikö sillä vieras aamuun mennessä?
Joku laulaa "Harmaa on hyvä väri"...nyt en muista kuka/mikä kokoonpano.