Ammatillinen identiteetti ja arvot hukassa
Asiani otsikointi tuntui hieman hankalalta, mutta koitan tässä hieman purkaa tuntemuksiani työelämään liittyen.
En ole koskaan ollut varma mitä haluan tehdä ”isona”. Lukion jälkeen olen opiskellut neljässä eri tutkinto-ohjelmassa, kolmessa ensimmäisessä aina vuoden verran kussakin, kunnes sitten se neljäs ala tuntui sen verran omalta että sain sen opiskeltua loppuun. Sain korkeakouluopintoni pakettiin alle 10 vuotta sitten. Osin sattuman kautta päädyin työelämään jo ennen valmistumistani. Saman pestin tarjoamaa turvallista polkua kuljin muutaman vuoden opintojeni jälkeenkin. Hiljalleen ko. työhön liittyvien ongelmien kuormitus kasvoi valtavaksi ja ennen pitkää tunsin olevani todella lähellä burn outia. Puhuin pahoinvoinnistani työpaikalla ja käsittelin sitä myös työterveydessä. Muutama kuukausi kului, ja koska en tuntenut oloni muutaman kuukauden sisällä kohenevan vaan pahenevan, tein pelastautumisliikkeen ja vaihdoin työpaikkaa ennen kuin menettäisin työkykyni. Pelkäsin sitä toden teolla.
Uudessa työssä oli kaikki kunnossa. Ensimmäinen vuosi oli kuin pidennetty kuherruskuukausi. Toisen vuoden aikana aloin kyllästyä, olin omaksunut tehtävän eikä se tarjonnut juurikaan enää haastetta. Mahdollisuudet etenemiseen olivat sillä hetkellä niukat ja työstä tuli pelkkää suorittamista. Ennen toisen vuoden loppua olin jo vaihtanut työpaikkaa uudestaan. Nyt olen ollut puoli vuotta uudessa työpaikassa ja nykyiset tuntemukseni voinette arvata siitä että olen tässä kirjoittamassa.
Edellä kerrotun perusteella voi kuulostaa siltä että uiskentelen työmarkkinoilla kuin kala vedessä, vaihdellen työpaikkaa kuin sukkia. Voin vakuuttaa ettei asia ole näin. Hakemuksia on tehty läjäpäin, alanvaihtoa mietitty joka välissä ja kokonaisuus sisältää kaikenlaisia kriisejä, verta, hikeä ja kyyneleitäkin. Tavallaan se tuntuu ihan hyvältäkin näin jälkikäteen.
Syy miksi kirjoitan on se että alan olla huolissani omasta tulevaisuudestani. Tunnen itseni vialliseksi koska kyllästyn asioihin niin nopeasti enkä kykene sitoutumaan pitkän tähtäimen suunnitelmiin. Välillä tunnen että tulen tipahtamaan kelkasta koska en saa itseäni motivoitua työhön. Ehkä olen vain kyvytön työelämään. Kiinnostun hirveän helposti uusista asioista ja minulla on alanvaihtosuunnitelmia alalle, jonka koen merkitykselliseksi ja johon uskon pystyväni. Tarvitsen pysyvää merkityksellisyyden tunnetta.
En uskalla ryhtyä toteuttamaan suunnitelmiani koska pelkään pettyväni motivaation ehtymiseen. Toisaalta pelkään vaihtaa alaa koska minun on vaikea määritellä mistä tuntemukset kumpuaa. Se saattaa vain aiheuttaa hyppimistä ojasta allikkoon.
Uskon että monilla on tällaisia tuntemuksia jossain vaiheessa elämäänsä. Ehkä se on jonkinlainen vaihe. Jos olet murtanut tällaisen kehän, miten sen teit? Erilaisten asioiden kokeileminen tuntuisi järkevimmältä tavalta löytää intohimo, mutta alan olla turhautunut. Muutoksen läpikäyneiden tarinat ja kokemusten kuuleminen helpottaisi ja loisi uskoa tulevaan. Kiitos kun jaksoit lukea tän pitkän jutun loppuun.
Minulla ei ole sen tyyppistä kokemusta että voisin antaa vertaistukea tilanteeseesi (en ole tehnyt isoa alanvaihdosta, vaikka töissä uupumisesta jotain kokemusta onkin), mutta jos sinulla on kiikarissa ala, jossa uskoisit voivasi paremmin kuin nykyisessä työssäsi, niin ei kai siinä periaatteessa ole mitään mikä estää sitä tavoittelemasta? Jos tilaisuus (esim. opiskelupaikka) sitten aukeaa, ehkä sitä voi sitten kokeilla - nykyisen työpaikan siinä saattaa toki menettää, mutta tähän mennessä alkuperäiseltä alalta kertynyt työkokemus ei kuitenkaan minnekään katoa.
Toisaalta analysoit, että ehkä sinulla on taipumusta tulla levottomaksi jonkin aikaa samassa työssä oltuasi, ja epäilet työpaikoista toiseen vaihtamisen olevan ikään kuin pakenemista. Olisivatkohan nämä sellaisia kysymyksiä, joita kannattaisi miettiä työterveyspsykologin kanssa? (Jos sellainen on saatavilla.) Mainitsit, että otit töihin liittyvän pahoinvointisi työterveyden kanssa puheeksi myös aikaisemmin, mutta silloin jouduit vaihtamaan työpaikkaa niin ripeästi että ilmeisesti hoitosuhde/asian selvittely katkesi, tai olosi muuten parani työpaikkaa vaihtamalla. Jos teillä on työpaikalla säännöllisiä kehityskeskusteluja, se voisi olla myös yksi kanava jossa motivaation laskun voisi ottaa puheeksi - jos esimiehesi haluaa pitää sinusta hyvänä työntekijänä kiinni, ehkä työpaikalla olisi mahdollista järjestellä tehtäviä niin että ne sopisivat paremmin taipumuksiisi?
Kyky uusista asioista innostumiseen on ihan mahtava ominaisuus, ja sen perusteella mitä kerroit tähänastisista töistäsi, kuulostaa minusta ihan tyypilliseltä korkeakoulutetun uralta - työelämä ja tehtävät muuttuvat nykyään sellaisella vauhdilla, että urapolut ovat vähemmän lineaarisia tai selkeitä kuin aiemmin.
On olemassa myös iso joukko ihmisiä, joille työn sisällöllä ei ole niin suurta merkitystä, tai joiden elämässä työ ei näyttele niin suurta roolia. Kirjoitit kaipaavasi pysyvää merkityksellisyyden tunnetta - olisiko elämässäsi muita asioita joista sitä voisi saada kuin työstä? Tai ehkä työstä paljastuu uusia, motivoivia puolia asiantuntemuksen karttuessa, jos päädyt pysymään samassa työpaikassa pidempään.
Itse pelkään vaihtaa alaa, koska pelkään tekeväni väärän päätöksen alasta. Vaihtoehtoni olisivat parempia kuin nykyinen, mutta en osaa päättää niiden väliltä
Kiitos vastauksistanne, mukavaa että jotkut lukevat tätä ja jopa tunnistaa asiaani liittyvän ahdistuksen.
Päätin lähteä tavoittelemaan uutta alaa. Se on pitkä tie, mutta tuntuu nyt hyvältä ratkaisulta.
Varasin itselleni myös ajan työterveyspsykologilta. Toisina päivinä minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi päästä ammattilaisen juttusille heti, mutta toisina taas että hätäkös tässä. Tänään on taas sellainen päivä, ettei omaan ammatti-identiteettiin (tai mihinkään muuhunkaan) liittyvät asiat erityisemmin ahdista. Tietysti jonkin asian päättäminen ja siitä suunnan saaminen rauhoittaa ja tasapainottaa. Koen päätöksiin johtavat prosessit joskus tosi raskaina ja onhan tämä tietysti aika iso asia. Yleensä kannatan ajatusten reflektointia esim. työpsykologin kautta. On se varmaan ihan hyvä käydä muutenkin, parin kuluneen viikon aikana mieliala on ollut todella vaihteleva ja epäilykset itseäni kohtaan suuria.
Hyviä pointti oli tuokin, että asiantuntemuksen karttuessa nykyinen ala saattaisi tuntua merkityksellisemmältä tai motivoivammalta. No, tässä on tietysti hieman aikaa tarkkailla, alanvaihdos ei ole tapahtumassa mitenkään nopeasti.
Ymmärrän toki senkin, ettei työllä ole tai tarvitse olla kaikille niin suurta merkitystä elämässä. En aivan ymmärrä miksi minun on vaikea motivoida itseäni tehtäviin, joita en koe riittävän tärkeiksi tai joista tulee tunne, ettei kukaan päivittäisessä työssä huomaa olenko töissä vai en. Ei kai ihmiset ylipäätään kovinkaan paljoa kiinnitä huomiota toisten tekemisiin, mutta jostain syystä minulla on halu ja tarve olla siellä missä minua just sillä hetkellä oikeasti tarvitaan. Ehkä tää on liikaa vaadittu ja mun ongelma on oikeasti jossain muualla kuin alanvalinnassa. Mut sitähän koitankin tänne kirjoitellessani itselleni ratkoa…
Eop: Onko vaihtoehtojesi saavuttaminen ison työn takana? Minkälaiset asiat saa sinut haaveilemaan alanvaihdosta?