Ajatusten oksennus ja maailmanlopun odotus
Olen aivan lukossa. Masennus on palannut taas ja kulkenut mukana taas vuoden. Vuoden ajan on tuntunut siltä että olisin kuollut sisältä eikä mikään jaksa enää kiinnostaa. En jaksa edes hymyilä, en nauraa tai iloita. En saa henkistä enkä fyysistä tyydytystä mistään. En halua nähdä ihmisiä, mieluummin istun kotona tekemättä mitään. En kestä kun ihmiset kyselevät kuulumisiani. Minulle ei kuulu mitään. Tahtoisin huutaa kurkku suorana että en saatana enää pysty tähän, mutta sen sijaan väännän hymyn väkisin kasvoille ja sanon ”ei tässä mitään kummosta”. Miten kukaan ei näe? Tuntuu siltä että en pian edes jaksa yrittää esittää normaalia. Haluaisin edes kerran romahtaa kunnolla ja luvan kanssa. Tuntuu siltä että minulla ei ole lupaa romahtaa, kaikki vain lakaistaan maton alle ja leikitään että sitä ei ole olemassa. Sitten ihmetellään kun olen poissaoleva ja kylmä. Minun on välillä pakko vain antaa itseni luisua jonnekkin, mihin kukaan muu ei pääse. Se on jonkinainen turvasatama minulle, kun saan vaipua syvälle itseeni ja unohtaa muun maailman hetkeksi. Tämä tietenkin häiritsee suhdettani, mutta juuri nyt minun on pakko tehdä näin, sillä olen siinä pisteessä että kohta lahoan lopullisesti jos en saa mitään tolkkua tähän. Kaikki asiat tuntuvat ylitsepursuavilta.
Mietin jatkuvasti, että miksi. Miksi minun pitää elää tämän kanssa, ja miksi en muka osaa päästä siitä eroon? Minä vihaan tätä. Vihaan sitä että ajatukseni ja mieleni on kietoutunut mustaan verkkoon, ja vaikka kuinka rimpuilen, en pääse siitä irti. Se seuraa minua kaikkialle. Misään ei näy valoa. Tarvitsen iloa ja toivoa, jotka ovat olleet minulle täysin vieraita viimeisen vuoden ajan. Miksi edes yrittää tehdä mitään kun kerta toisensa jälkeen tämä palaa.
Oloni on jatkuvasti epätodellinen. Joudun kyseenalaistamaan olemassaoloani liian usein. Tuntuu siltä että olisin täysin vieraalla planeetalla vieraiden ihmisten seassa. Kuulumattomuuden tunne on valtava. En ymmärä ihmisiä.
Kaiken tämän lisäksi takaraivossani hakkaa jatkuvasti skenaariot tulevaisuudesta ja ilmastonmuutoksesta. Minua pelottaa ja turhauttaa tulevaisuus. Pelkään että maat alkavat sotimaan toisiaan vastaan, kun vesikriisit yms. ilmastonmuutokseen liittyvät asiat tulevat. Tuntuu siltä että odotan vain hidasta maailmanloppua. Pahinta on, että ketään ei kiinnosta! Ihmiset vain jatkavat lihan mussutusta ja muovikrääsän haalimista, ja vauhti vain kiihtyy. Loppua ei näy. Eläinlajit ja metsät vain tuhoutuvat ja kuolevat, kun ihmisen lopotun ahneus kurottuu kaikkialle. En usko ihmisiin niin paljoa, että voisin luottaa siihen että saisimme tämän planeetan pelastettua. On vaikea yrittää suhtautua elämään ja tulevaan positiivisesti, kun lähes kaikki työllistymisestä veden saantiin ei tule olemaan itsestäänselvyys tulevaisuudessa. Miksi ihmisiä ei kiinnosta? Minua suunnattomasti ahdistaa ihmisten ahneus ja välinpitämättömyys. Ehkä ihan hyvä että en koe yhteenkuuluvuutta tämän lajin kanssa. Välillä voin sanoa ihan puhtaasti vihaavani ihmisä. Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että maapallo jatkaa elämäänsä meidänkin jälkeen.
Minua vaivaa ajatus siitä että tulemmeko me olemaan viimeisiä ihmisrodun sukupolvia? Tämäkö on ihmiskunnan loppu ja tähänkö se päättyy? Miksi minä olen syntynyt juuri siihen ainoaan aikaan historiassa, kun ihmiskunta potentiaalisesti saattaa nähdä loppunsa? Tämä ajatus latistaa minua todella. Miksi edes tehdä mitään, yrittää mitään, jos elämme lopun alkua kuitenkin? Sadan vuoden päästä sivilisaatio saattaa olla täysin tuhoutunut, eikä silloin ketään kiinnosta mitä olet tehnyt vai oletko tehnyt mitään ollenkaan.
Kaikki tämä ja monta muuta asiaa jyskyttää päässäni aamusta iltaan, päivästä toiseen. Olemassaolo tuntuu niin turhalta. Onko missään enää mitään toivoa? Koska tämä loppuu?
Semmosta. Saa jakaa jatuksia tähän ja höpötellä jos huvittaa. Varmaan jatkossakin suollan tänne jotain ajatusten virtaa.
Moi.
Luin sun tekstiä ja mulla on ihan samanlaiset fiilikset, ettei yhtään hetkauttais vaikka maailmaloppuisi tänään.
Tämä elämä tuntuu olevan vain sellainen kidutuskammio, että alta pois. Välillä tuntuu että ne on onnekkkaita jotka on uskaltanut tehdä itsemurhan, sillä minä en sitä uskalla tehdä, vaan kituutan vain tätä kurjaa ruumistani ja yritän elää vaikka olo on koko ajan paska.
Ei sitä musta huomaa tuolla maailmalla kaverit eikä muutkaan. Minä en ole uskaltanut tehdä elämässä mitään ratkaisevaa. Tai olen kyllä paljon opiskellut, mutta miten täältä muka voi löytää onnen ja minkä takia me opiskelemme ja käymme töissä viimeisillä voimillamme.
Tuntu että sitä on niin perkeleen yksin koko ajan ja sitten kun on seurassa niin tuntu että sieltä pitää päästä pois.
Miten hyvä ja kaikkivaltias Luoja on voinut kiduttaa minua näin? Vai olenko vain niin paha ihminen sisältä, että minun kuuluu kärsiä tällaista helvetinmoista rangaistusta... 🙁
Voin samaistua aloittajan tekstiin erittäin hyvin,tällä hetkellä tuntuu että masennus on vienyt kaiken itse seuraan vierestä kun muut elää ja ovat onnellisia kun itse ei enää kykene tekemään mitään..Raskainta on kun ei pysty kertomaan kenellekkään,välillä tekis mieli vaan huutaa kaikille että hei mä oon ihan loppu enkä jaksa enää!! Viimeiset pari viikkoa miettinyt että kohta mä tapan itteni kun en vaan enää jaksa tätä,mut jostain syystä mä en vaan uskalla tehä sitä. Itse en siis ole siis pystynyt hakemaan edes apua eli minkäänlaista oikeaa diagnoosia ei siis ole,miten helvetissä tästä kaikesta paskasta voi selvitä?vai voiko?
Luin nyt tarkemmin aloittajan tekstin ja olen tismalleen samaa mieltä. Kun ei vain jaksaisi tehdä enää mitään, jos kuolemani jälkeen ei ole enää ketään joka nauttisi työni hedelmistä. Olen myös pitänyt sitä toivona, että ihmiskunta jatkaa olemassa oloaan minunkin jälkeen, mutta näyttää aika toivottamalta.
Voin jotenkin niin samaistua tähän. Itselläni ei myöskään ole mitään diagnoosia, koska en saa aikaiseksi hakea apua. Toisaalta myös joku puoli minusta on niin idiootti, että pelkään diagnoosin mukanaan tuomaa leimaa.
Olen henkisesti aivan loppu. Haluaisin vaan nukkua enkä koskaan enää herätä. Päivät kuluu kotona maatessa. Töihinkään en tänään kyennyt. Tekosyyn varjolla saan siis taas erakoitua pari päivää.
Mikään ei kiinnosta ja huvita. Tuntuu ettei millään ole mitään merkitystä. Tuntuu etten ole edes minkään hauskan ja kivan arvoinen. Parempi vaan olisi kun pääsisi pois...
Tänään sain myös ekaa kertaa vuosiin paniikkikohtauksen. Piti mennä töihin, en pystynyt. Kauhun hetket kun piti soittaa sinne ja tänne ja valehdella olevansa sairaana. Tai sairashan mä kai olenkin, mutta en sillä tavalla mitä annoin töihin ymmärtää. On tää elämä vaan niin tätä. Pystyyköhän sitä koskaan enää nauttimaan mistään?
Tuosta maailman tilanteesta vielä: Koko yhteiskunta ja kulttuurithan perustuvat jatkuvuudelle. Mutta tämä länsimainen kulttuuri on mädäntynyt. Mennään etelään joka vuosi ja autolla rällästetään menemään turhia matkoja.
Sitten lisätään hiilivoimaa ja kaikki juoksee rahan perässä.
En sano että kapitalismi olisi huono asia, mutta pitäisi keksiä silti parempi. Ei tämä raha-yhteiskunta pitkälle pötki.
Kaikki puhuu, että kyllä se maailma jatkaa kulkuaan, mutta mitä jos ei jatka?
Onko jopa kuolemaakin pahempi tuo unohdus? Että ei ole ketään joka itkisi haudalla? Eikä sitten enään mitään hautoja olekaan kun maailmanloppu tulee. Ja kyllä se varmaan seuraavan sadan vuoden aikana tulee. Ainakin niin tilastot puhuvat.
Ei meillä kohta ole enää mitään muuta toivoa, kuin vain nauttia loppu elämästä, sillä todennäköisesti maailma sulaa ns. Helvetin liekkiin.
Eikä tämä kohta ole enää mitään teoriaa vaan maailmassa on kohta niin kuuma että Mars matkaa odotellaan.
Ja tiedemiehet puhuu, että kyllä se tästä, mutta mitä jos ei?
Jotain mätää tässä maailman menossa on nyt. Kun kaikki on kaatumassa ahneuteen... 🙁
Moonchild kirjoitti:
Voin jotenkin niin samaistua tähän. Itselläni ei myöskään ole mitään diagnoosia, koska en saa aikaiseksi hakea apua. Toisaalta myös joku puoli minusta on niin idiootti, että pelkään diagnoosin mukanaan tuomaa leimaa.
Tämä on kuin minun näppäimistöstäni. Lisäksi olen huomannut, että minulla menee fiilikset sellaista vuoristorataa, että silloinkin kun on vaikeaa voin jättyätyä sen toivon varaan, että joskus päällä oleva ahdistus menee ohi. Tiedostan kyllä, että tämä heikentää merkittävästi elämänlaatuani ja vaikeuttaa yleensäkin elämääni, mutta avun hakeminen tuntuu liian hankalalta ja pelottavalta.
Itse alkanut jo vähitellen miettimään sitä vaihtoehtoa että hakisi apua mutta en tiedä mistä ja miten? Pelottaa se että jos kukaan ei otakkaan tosissaan kun se kynnys avun hakemiselle on jo muutenkin suuri..
Kannattaa hakea apua jos siltä tuntuu.
Olen tässä miettinyt kaiken näköisiä ryhmäterapioita ja psykoanalyyseja, joillekkin ne voivat toimia ja olla todella hyviä, minä tykkään ehkä yksilöterapiasta, mutten siitäkään ihan hirveästi.
Toki on hyvä puhua asioista, mutta olen miettinyt että kannattaako ajatusten oksennus aina?
Ainakaan minun kohdallani se ei toimi. Minä itse tykkään lukea kaunokirjallisuutta ja jotenkin välillä ottaa ihan lungisti.
En väitä etteikö ajatusten oksennus voisi toimia jolillakin, mutta olen huomannut että joistain asioista ei välttämättä kannata puhua muuta kuin parhaalle kaverille jos sillekkään. Tällaisia huomioita olen vain tehnyt.
Olen myös huomannut tuolla ulkomaailmassa, että täytyy olla aina todella tarkka mitä sanoo, ettei päästele sammakoita suustaan ja jos päästelee niin niistä voi koitua ongelmia. Että välillä voi toimia sekin, että niistä asioista joista ei voi puhua, niin niistä on vaiettava.
On tässä nyt jo kuitenkin kohtalaisesti ikää, että on oppinut jotain tässä elämässä. Ja joka päivä oppii lisää.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Olen jostain saanut kummallisen energian jopa nauraa ja hymyillä lähipäivinä! Itsekin ihmettelin oikein että mitä tämä on, nauran ja minulla on oikeasti aito hymy kasvoilla. Tuntui niin oudolta, en ole aikoihin ollut näin hyvässä kunnossa. Tätä on kestänyt nyt muutamia päiviä. Pelottaa että tämä valo taas katoaa jonnekkin enkä löydä sitä enää. Pelottaa myös että jos liikaa stressaan tämän menettämistä, niin menetän sen varmasti. Yritän vain pitää mieleni tyynenä ja rauhoittua.
Tämä maailma ei osaa pysähtyä. Tuntuu siltä että kaikki vetää täyttä höyryä eteenpäin ja sitä vain itse seisoo paikallaan eikä saa mitään kiinni. Olen myös miettinyt, että tarviiko minun edes? Tarviiko minun saada kaikkia kiinni tai ymmärtää kaikkia ihmisiä? Ei varmaan. En usko että menetän mitään siinä jos hieman jään sivuumalle tästä myllytyksestä. Yritän vain keskittyä omiin juttuihin joista pidän.
Olen myös vähentänyt uutisia ja sosiaalista mediaa aika reippaalla kädellä, ja tuntuu että sillä olisi positiivinen vaikutus. On hassua ajatella, että nykyään meillä on kaikki informaatio meidän käsillä. Onko ihmistä luotu tälläiseen informaatiotulvaan minkä keskellä me kaikki nykyään eletään? En usko että jatkuva tieto siitä mitä kaikkea maailmassa juuri tällä hetkellä tapahtuu on hyväksi kenellekkään. Ja kun media täyttyy vain niistä negatiivisista ja ikävistä uutisista, niin äkkiä saa kuvan että maailmassa ei tapahtuisi mitään hyvää. Minua välillä pelottaa kuinka iso ase media oikeasti on, ja kuinka paljon se vaikuttaa kokonaisiin yhteiskuntiin.
Olen myös tässä viikon aikana miettinyt teitä täälllä. Niin paljon turhaa taakkaa niin monella. Onneksi meillä on kuitenkin tämä paikka. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin näiden asioiden kanssa. Toivottavasti voitte kaikki hyvin!
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: /
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: /
Vastaan nyt kaikille tähän samaan 😀
minäitse89
Samoja fiiliksiä kyllä välillä. Kaikki tuntuu niin turhalta välillä etten jaksa!
Ahdistaa usein kun tuntuu siltä että elämä vain valuu hukkaan neljän seinän sisällä eikä oikein saa mitään aikaiseksi. Oikeastaan saan kyllä kotona aikaiseksi tehdä asioita, mutta heti jos pitäisi mennä ihmisten ilmoille niin kummasti loppuu motivaatio siihen. Olen etääntynyt melkoisesti omista kavereista myös. Ei enää oikein huvita näyttäytyä missään.
Minua ainakin tuntuu auttavan kun saan vain päästää kaiken pihalle mitä pääni sisällä myllää. Ajattelen ja mietin asioita paljon, ja tuntuu siltä että jos ei välillä saa päästää paineita pihalle niin räjähdän. Minulle on yleensä käynyt niin että menen ihmeelliseen katatoniseen ja flegmaattiseen tilaan kun mietin ja yliajattelen asioita vain keskenäni. Menen totaaliseen lukkoon enkä enää osaa sen jälkeen ajatella edes yksinkertaisia asioita. Kyllä minä saan siitä lohdutusta kun välillä purkautuu ja saa vertaistukea. Minulle kovinkaan moni aihe ei ole tabu. En tiedä johtuuko se siitä etten aina ihan tunnu ymmärtävän ihmisten mukaavusalueita keskusteluissa, vai onko minun kaveripiirini vain niin kieroon kasvanutta.
Lonely bird 86
Tottakai voi selvitä! En ole itsekään jaksanut hakea apua kun tuntuu siltä että noista käynneistä ei oikein ole apua eikä osata keskittyä oikeisiin asioihin. Itse olen todennut että ei sillä oikeasti ole mitään väliä onko se diagnoosi kourassa vai ei. Välillä meidän koko mielenterveyspalvelut pyörii vain sen diagnoosin lätkimisen ympärillä. Ei ne ongelmat kuitenkaan mihinkään katoa vaikka sen saisi. Itsemurha on kyllä ikuinen mysteeri, kuten kuolema yleensäkin. Olen lukenut aiheesta kirjaa, eräästä naisesta jonka lähemmäs kymenen tuttua on tehnyt itsemurhan. Kirjassa hän kuvailee omia tuntemuksiaan edesmenneitä läheisiään kohtaan, ja pohtii aihetta. Melkein itkin kun luin tekstiä jossa hän kirjoitti veljensä itsemurhasta. Itse en halua aiheuttaa niin suurta tuskaa kenellekkään. Joten hengissä se on kai pysyttävä.
Hae ihmeessä apua jos siltä tuntuu, oikeasti. Ei siinä ole mitään menetettävääkään. Se on kuitenkin vain yksi puhelinsoitto paikalliseen terveyskeskukseen. Kyllä ne ihmiset siellä ottavat sinut tosissaan. He kuitenkin vastaanottavat joka ikinen päivä uusia ihmisiä erilaisten ongelmien kanssa vastaan. Siellä on ihmisiä jotka ovat halunneet kouluttautua hoitoalalle ja jotka ovat oikeasti kiinnostuneet sinun asioistasi ja haluaa auttaa sinua. Voin melkein luvata että sinulle tulee parempi olo jo pelkästään siitä että soitat terveyskeskukseen ja pyydät aikaa. Tulee olo että on saanut tehtyä omien asioiden ja hyvinvoinnin eteen jotain, joka jo sekin pelkästään helpottaa oloa.
Moonchild
Eihän se diagnoosi lopulta mitään muuta. Ehkä joillekkin se on helpotus saada mustaa valkoisella siitä että nyt on asiat huonosti.
Paniikkikohtaukset ovat inhottavia, ja tulevat aina tietenkin kun ei pitäisi. Sellaiset nopeavaikutteiset ei-säännölliset (esim. opamox) ahdistuslääkkeet ovat kyllä pelastus noihin olotiloihin. Ehkä niiden reseptin hankkimisesta voisi saada motivaatiota hakea apua tai soittaa jonnekkin?
Tottakai olet kivan ja hauskan arvoinen! Miksi et olisi? Itse olen yrittänyt ajatella että kun loppu nyt näyttää muutenkin tulevan niin koitan nauttia hedonismista ja tehdä asioita mistä oikeasti pidän ja paskat nakkaan niille jotka yrittävät jotain sanoa. Toki järkevyyden rajoissa kuitenkin.
Indigo_
Olen monesta asiasta samaa mieltä kanssasi. Juuri tuo uutisten raakuus ja informaatio ähky. Tarviiko minun todella tietää koko maailman pahuus, kun avaan uutissivuston? Minulle riittää jo tämä oman elämän kärsimyskin ihan hyvin.
Tuosta ajatusten oksentamisesta: ehkä siitä välillä voi ollakin hyötyä, että saa purettua painolastiaan.
Maailma tuntuu olevan loppujen lopuksi vain vuorovaikutusta, näin asian ajattelen nykyään. Toisaalta sitä välillä haluaisi vain paeta kaikkea, mutta se ei tule onnistumaan ainakaan tässä elämässä.
Tuosta itsemurhasta: Näkisin että koko elämän itu on siinä että taistelemme im:ää vastaan. Jotenkin vain tuntuu että ei se ns. normaali kuolemakaan ole yhtä paha kuin itsemurha. Toisaalta en pysty arvioimaan kuin omaa elämääni.
En tiedä tuosta mukavuusalueesta. Tarviiko sellaista? 🙂
Itselläni ollut pitkään masennusta ja parempi puoliskokin sen tietää. Pahinta on vain että kävin pari vuotta sitten lääkärissä ja sain kaunistelemalla hieman kyselyä vahvasti keskivaikean masennuksen. Varasin silloin myös terapia ajan itselleni, jotta saisin oloa kuntoon. Tästä kerrottuani kotona suuttui parempi puolisko ja sanoi että kaikki hänen kanssaan käydyt keskustelut oli turhia oloni helpottamiseksi, kun terapiaan pitää mennä. Noh, loppu tuloksena vituksessa peruin terapiat ja lopetin kaikkien tunteitteni kertomisen toiselle eli nykyään valehtelen. Eipä aina ole hyötyä yrittää apua hakea, kun lytätään täysin ihan lähimpien toimesta. Oma lapsi tuo elämään onneksi niin paljon voimaa, että jotenkin eteenpäin jaksaa. Myös itselleni tekemä lupaus etten toista kertaa itsemurhaa koita, jos lapsia on kerennyt hankkia. Nyt on niin ei auta kuin marssia eteenpäin.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Tarkennus
Pheonix kirjoitti:
Itselläni ollut pitkään masennusta ja parempi puoliskokin sen tietää. Pahinta on vain että kävin pari vuotta sitten lääkärissä ja sain kaunistelemalla hieman kyselyä vahvasti keskivaikean masennuksen. Varasin silloin myös terapia ajan itselleni, jotta saisin oloa kuntoon. Tästä kerrottuani kotona suuttui parempi puolisko ja sanoi että kaikki hänen kanssaan käydyt keskustelut oli turhia oloni helpottamiseksi, kun terapiaan pitää mennä. Noh, loppu tuloksena vituksessa peruin terapiat ja lopetin kaikkien tunteitteni kertomisen toiselle eli nykyään valehtelen. Eipä aina ole hyötyä yrittää apua hakea, kun lytätään täysin ihan lähimpien toimesta. Oma lapsi tuo elämään onneksi niin paljon voimaa, että jotenkin eteenpäin jaksaa. Myös itselleni tekemä lupaus etten toista kertaa itsemurhaa koita, jos lapsia on kerennyt hankkia. Nyt on niin ei auta kuin marssia eteenpäin.
Äh, aika tökerö reaktio kyllä puoliskolta. Onhan se kuitenkin aika paljon eri asia jutella jollekkin ammattihenkilölle kun omalle kumppanille. Terapeutille jutellessa voi puhua paljon vapaammin kun on sellainen olo että ei tarvitse ottaa niin paljoa sanomisista vastuuta tai miettiä sen pahemmin. On vapauttavaa puhua sellaiselle taholle jonka tunteita ei tarvitse aina säästellä.
- Muokattu moderaattoreiden toimesta 5 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: -
minäitse89 kirjoitti:
Indigo_Olen monesta asiasta samaa mieltä kanssasi. Juuri tuo uutisten raakuus ja informaatio ähky. Tarviiko minun todella tietää koko maailman pahuus, kun avaan uutissivuston? Minulle riittää jo tämä oman elämän kärsimyskin ihan hyvin.
Tuosta ajatusten oksentamisesta: ehkä siitä välillä voi ollakin hyötyä, että saa purettua painolastiaan.
Maailma tuntuu olevan loppujen lopuksi vain vuorovaikutusta, näin asian ajattelen nykyään. Toisaalta sitä välillä haluaisi vain paeta kaikkea, mutta se ei tule onnistumaan ainakaan tässä elämässä.
Tuosta itsemurhasta: Näkisin että koko elämän itu on siinä että taistelemme im:ää vastaan. Jotenkin vain tuntuu että ei se ns. normaali kuolemakaan ole yhtä paha kuin itsemurha. Toisaalta en pysty arvioimaan kuin omaa elämääni.
En tiedä tuosta mukavuusalueesta. Tarviiko sellaista? 🙂
Jooh, nykyään kun selaa uutisia niin lähes kaikki uutiset ovat draamanhakuisia klikkiotsikoita. Jos sisältöä jopa uutisesta löytyy niin usein koko tila käytetään negatiivisten asioiden mässäilyyn ja pelonlietsontaan. Ei mikään ihme että vähän kaikkia täällä ahdistaa kun YLE:n tuotantoa myöden uutisointi on Seiskan tasoa.
Kai tämä tilanne missä nyt ollaan on sitten koko maailman vuorovaikutusten summa. Jännä ajatus. On tämän maailmakin mielenterveys loppujen lopuksi aika vaakalaudalla.
Voihan turhautuminen. On saanut tuntea turhautumista taas enemmän kuin tarpeeksi. Turhauttaa kun asiat eivät tunnu muuttuvan, vaikka ei ne mihinkään muutu ellei niitä muuta. Odotan jotain, en tiedä yhtään mitä, jotain. Kai haluan jossain uskoa että yhtäkkiä maagisesti kaikki olisikin hyvin ja mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
On niin päämäärätön olo täällä. Mitä minun edes pitäisi tehdä? Hankkia ura, talo, koira ja juosta oravanpyörää loppuikäni? Uskottelen itselleni että tässä maailmassa on muutakin kun vain rahan tekeminen jotta voisin silti olla peeaa kokoajan. Usein houkuttelee ajatus elämästä länsimaalaisen ''sivistyksen'' ulkopuolella.