Terve vaan,
ja voimia.
Olen noin 30-vuotiaasta uusioperheessä elänyt eli noin 15 vuotta siitä jo tulee.
Joo, ja ärsyttää yhä edelleen.
Lapset (tytöt) muuttaa yhä edelleen kahden kodin välillä. Kamamäärä on vain kasvanut koko ajan, enää ei pysty sitä hallitsemaan yhtään. Itse kokee olevansa varsin paha äitipuoli, kun on tyytymätön lasten tapaan olla: kamat jää minne sattuu, auttaminen on olematonta, ja sitten pitäisi vielä sääliä näitä avioerosta kärsineitä raukkoja. Ei saa sanoa mitään, on yleinen fiilis. Että on niillä varmaan vaikeata, kun joutuvat muuttamaan koko ajan kahden kodin välillä.
Kirosana-hymiöitä en alta löytänyt. Niitä olisi tässä monta.
En tiedä mikä olisi hyvä ratkaisu, ei sellaista varmaan ole. Pitäisi oppia siihen, että siedettävä ratkaisu on riittävä. Juuri tällä hetkellä en tosin tiedä, mikä se sellainen siedettävä olisi = en siedä. Viettäisin mieluiten mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa.
Ei siis ole kovin lohduttavaa tämä, sori vaan, mutta haluan sanoa kaikille jotak uusioperheeseen ovat ryhtymässä, että se on vielä paljon vaikempaa kuin voitte koskaan kuvitellakaan. Aikuisen näkökulmasta.
Meillä on myös yhteinen lapsi, nyt 9 v. En voi olla kateellisesti ajattelematta, että isojen tyttöjen äidillehän tämä on kätevä järjestely jota on tosiaan kestänyt jo noin 15 vuotta. Hänellä on lapset, teinejä tai mitä ne nyt nykyään ovatkaan, aina silloin tällöin pari-kolme viiikkoa ja sitten hän saa viettää lapsettoman aikuisen elämää ja hoitaa itseään ja parisuhdettaan taas pari-kolme viikkoa ihan rauhassa. Ja kun hän saa lapset luokseen, hänellä on energiaa ja mahdollisuus omistautua heille ja olla kiinnostunut heistä 24/7 koska tietää että kohta taas voi keskittyä itseensä.
Meikäläisen todellisuus on toinen. Lapsia on välillä yksil, välillä kolme. Kaikki alle 10-v tasolla mitä kotitöissä auttamiseen tulee.
Näkisitpä nuorten naisten huoneet. Lattia on kirjaimellisesti vaatteiden peitossa. Sänky myös päivisin. Yöllä ne sitten työnnetään lattialle että mahdutaan sänkyyn nukkumaan. Siitä on sitten kätevää valita bailuvaatteet lattialta seuraavana iltana. Seuraus on se, että läksyjä ei mahdu tekemään omassa huoneessa, edes telkkaria ei mahdu katsomaan omassa huoneessa vaikka sielläkin sellainen on. VAnhemmat joutuvat taistelemaan jos haluavat katsoa itse jotain telkkarista. Kun tulen töistä kotiin, keskimmäinen löhöää olohuoneessa tv:n edessä, ponnistautuu ylös kun komennetaan kattamaan pöytä, mutta romahtaa siihen heti takaisin. Jos ei erikseen joka päviä sanota, niin ruokalautasta ei viedä edes astianpesukoneeseen ruoan jälkeen. Mitään oma-aloitteista ei tapahdu.
Nyt kun olen riittävän monta kertaa räjähtänyut siivoamisesta, olen saanut paskamaisen äitipuolen maineen. Kiitos siitä ja voi voi. Vanhin tyttö ei meinaa enää edes tulla tänne meille. Olkoon tulematta. Ja sehän kaikkein rasittavinta on, ettei voi edes kertoa koska tulee tai ei tule. Piti tulla tiistaina. Nuorempi sisko tuli. Myöhään illalla tuli vanhemmalta viesti, että olen ihan poikki, en jaksa pakata, tulen torstaina. Eipä näkynyt torstaina. Perjantai-iltana klo 21 pakotin mieheni (=isä) soittamaan, missä neiti on. On kuulemma jalka niin kipeä ettei voi tulla. Tulee sunnuntaina. Aha? Ja koskahan hänen armonsa lähtee?
Onko minulla jotain oikeuksia minun kotiini? Voinko minä pyytää, että molemmat isot jo täysi-ikäiset tytöt lähtevät suunnitellun aikataulun mukaan äidilleen kolmen viikon kuluttua, riippumatta siitä milloin tulivat, tulivatko suunnitellun aikataulun mukaan? - Miten perustelen tätä?
Vuoroviikkoasumisesta on ollut juttua HS.ssa viime viikkoina, puolesta ja vastaan. Asetelman ei tarvitse olla sellainen, mutta haluaisinpa kuulla joskus että huomioon otettaisiin myös sen aikuisen näkemys, joka ei ole kotia vaihtavien lasten biologinen vanhempi. Joka joutuu olemaan lasten, heidän vanhempiensa ja näiden kärsimysten ja huonojen omatuntojen välissä - yleensä ilman ääntä, tai leimattuna ilkeäksi äiti- tai isäpuoleksi jos sanoo oman mielipiteensä.
Että eipä tässä paljon neuvoja ollut. Maalaisjärki kai. Ei ole sinun lapsesi, mutta kunnioitettava ja todennäköisesti ymmärtävä ihminen kuitenkin. Et kai muuta voi, kuin kertoa, miten sinä toivoisit että yhdessä toimittaisiin jotta kaikilla (myös lapsella) olisi hyvä olla.
Ja lapsille täytyy hyvin selkeästi sanoa asiat, tyyliin "vie roskat" (ja jos ei tehonnut, lisää "Nyt"!), "kun tulet koulusta kotiin, tyhjennä astianpesukone puhtaista ja pane likaiset sisään". Tämä kuulostaa helpolta, muttei olekaan, kun kyseessä eivät ole omat, koko ajan kodissa asuvat lapset. Se ei ole helppoa, koska itsestä tuntuu siltä, että rupeaa heti komentelemaan, kun lapset tulevat "kotiin". Että haluaisi mielummin pehmeän laskun, päivän-pari kontaktinottoa ja tunnustelua siitä, mitä lapsille kuuluu. Mutta useimmiten sitten on jo liian myöhäistä ruveta "komentelemaan" (itsellä on jo mennyt hermot, eiväktä lapsetkaan ymmärrä, miksi yhtäkkiä nyt vasta pitää ruveta hommiin, kun isä teki sen homman tähänkin asti yms tekosyiä;).
- Moni tulee sanomaan, että tämä pätee kaikkiin lapsiin, olivat ne omia tai eivät... Mittään ne ei oma-aloitteisesti tee...
HUH mikä vuodatus!