Hei!

Sulla on ollut tosi raskas ja vaikea kokemus. Et jaksanut kirjoittaa loppuun, mutta alku ja se ettet pystynyt kirjoittamaan enempää, kertoo että ihan TOSI rankka. Toivon sydämestäni, että saat apua ja tukea mahdollisimman paljon, niin paljon kuin ikinä tarvitset. Myötätuntoa ja lämpöä, ympärille ihmisiä, jotka pystyvät kohtaamaan surusi ja olemaan läsnä kuunnellen. En tiedä, voiko tuskaa mikään tai kukaan parantaa, mutta olen varma, että ajan kanssa selviät. Puhuen, kirjoittaen, itkien, huutaen... Ihan mikä sinua vain helpottaa. Varmaan kaikki sanani tuntuvat nyt latteilta, mutta jos näet niiden taakse, niin toivottavasti ymmärrät että haluan vain kertoa, ettet kirjoita tyhjyyteen. Täällä on monta myötätuntoista lukijaa ja kanssaeläjää, jos haluat ja jaksat jatkaa kirjoittamista. Voimia!

t. Navajo

Kiitos Navajo,

sanasi eivät kuulosta ollenkaan latteilta, päinvastoin.
Tuntuu yllättävän lohduttavalta ja lämpimältä kuulla ystävällisen sanan ja huomata,
että joku kuuntelee.

Minulla on onneksi ympärillä ihmisiä, jotka kuuntelevat minua ja tukevat.
Välillä vaan tuntuu, ettei haluaisi heitä rasittaa omalla surulla, ettei viitsisi heidänkin elämänsä pysäyttää kokonaan. Tai antaa heille liian raskaan taakan.

Äiti siis luhistui lattialle ja meni tajuttomaksi. Toivon, että hän meni siis tajuttomaksi heti siinä eikä joutunut pelkäämään kovasti. Toivon, ettei hän tajunnut kuolevansa.
Kaikki kävi aika äkkiä.
Ambulanssit tuli, minä yritin elvyttää sitä ennen, avasin rapun ovet ja soitin naapureitten ovikellot.
Yksi nainen avasi oven: kyynelissä, hädissäni ja vielä puhelimessa hätäkeskuksen kanssa sanoin tälle naapurille että "voitko tulla auttamaan". Nainen tuijotti minua hetken ja sitten hitaasti vain laittoi oven kiinni.
Ehkä se pelästyi? Miksi reagoi näin eikä tullut minua auttamaan?
Ovella oli myös noin 10-12 vuotias tyttö, mutta olisi voinut hänet hetkeksi yksin kotiin jättää... Tuntui todella pahalta kun se ovi sulkeutui. Eihän se olisi mitään muuttanut jo se olisi tullut, eihän olisi voinut tehdä mitään paitsi olla läsnä.
Minusta ei olisi ehkä tuntunut näin pahalta, ei olisi tuntunut että olisin ollut yksin siinä kamalassa tilanteessa.

Ehkä kirjoitan sille naapurille kirjeen.
Toivon, että jos joskus hänen tyttärensä joutuu soittamaan äitilleen ambulanssin ja elvyttää häntä, ja menee naapurilta pyytämään apua, niin toivon että se naapuri reagoisi eri tavalla.

Äiti siis makasi siinä matolla, piti outoa ääntä ja sen silmät olivat kovin punaisia ja ne tuijotti eteenpäin. Oli kammottava katse hänen silmissä, täynnä pelkoa ja samalla kovin jäykkä.
Toinen silmä oli vääntynyt...

Sitten kun ambulanssimiehet tulivat niin minä nousin siitä äitin viereltä ja hajosin.
Aloin itkeä ja olin niin helpottunut, että joku tuli auttamaan.
Puhelu hätäkeskuksen kanssa katkaistiin ja menin rappuun sukillani ja kävelin edes takas, ylös alas rappusia, soitin entiselle miesystävälle, nykyiselle, enolleni ja jollekin muulle.

Tuntui todella pitkältä se aika, jonka ambulanssimiehet olivat siinä äitin ympärillä touhuamassa. Lopulta hänet nostettiin ambulanssiin ja vietiin sairaalaan.
Mä en halunnut samaan kyytiin, halusin rauhoittua. Enoni ja poikaystäväni olivat tulleet ja mentiin sitten sairaalaan autolla.
Ennen kun lähdettiin ajattelin laittaa ruoat jääkaappiin.
Ei ehditty syödä kaikkea loppuun... mutta sitten ajattelin, ettei äiti ihan heti ole tulossa kotiin varmaan niin, että parempi heittää roskiin suoraan.

Nyt alkaa tuntua rinnassa sen verran painavalta, että taidan lopettaa toistaiseksi.

Hei Jaffa 27, luin sinun juttusi, en osaa oikein mitään sanoa. Joskus itsekseni mietin olisiko minulla helpompaa jos äiti olisi luonnollisesti kuollut eikä itsariin. Mutta tuskin sitä on paljon helpompaa kuolee äiti miten tahansa. Tuntuu ainakin siltä kun tekstis luin.
Halaus ja voimaa jaksaa.

Äiti kuoli 24.1.09. Sain soiton hänen ex mieheltään että äiti on kuollut. En voi uskoa todeksi, vasta eilen juttelin äidin kanssa!

Ajoin sinne todella sekavassa mielentilassa, tämänhän oli täytynyt erehtyä, ei tämä voi olla totta! Äiti oli haettu pois... Kävin poliisilaitoksella varmistamassa että näin oli todella tapahtunut...

Lääkkeiden yliannostus. Lääkkeitä lattialla, yöpöydän lasissa. Tiesin että äiti oli masentunut mutta että ikinä tekisi mitään tällaista. Soitin veljilleni, toinen on huumehoidossa, toinen totesi "jaha", kolmas on vankilassa. Äidillä oli masennusta juuri näiden veljien vuoksi koska eivät osanneet elää kunnolista elämää ja joutui hoitamaan jatkuvasti heidän asioitaan, antamaan rahaa, ruokaa,yösijaa jne.

Äiti oli vasta 56v. Miksi en pystynyt estämään tätä? Äiti oli aina kiltti, päihdeongelmainen mutta kiltti. En vieläkäänvoi uskoa että näin kävi. Juttelen äidille mielessäni monesti päivässä. Hautajaisia olen järjestänyt, asunnon tyhjennys olisi vielä edessä, en pysty tähän.

Mulla on niin kova ikävä häntä. Joka aamu herään ajatukseen ettei äitiä ole ja siitä seuraava ahdistus seuraa koko päivän, lamaannuttaa minut jopa niin etten ole kyennyt käymään töissä sen jälkeen. Asiat kaatuu päälle, en muista enää mitä pitää hoitaa, kaikki tuntuu kaaokselta.

Olen asunut 7vuotiaasta mummini luona koska äiti ei minusta kyennyt huolehtimaan. 4 vuotta sitten mummini kuoli äkillisesti ja hautasin äitini. Sen jälkeen lähennyimme äitini kanssa ja nyt jouduin uudestaan luopumaan äidistäni.
Voi kumpa voisin muuttaa asioita...

Hei teille kaikille!

Mulla ei ole kukaan noin läheinen vierestä kuollut, mutta olen miettinyt kuolemaa paljon. Lähinnä kai siksi, että olen niin usein itse halunnut kuolla. Ja sitten siksi, kun olen sitä niin kovasti pelännyt. Nyt kun olen kaivanut suruni ja pelkoni pohjia myöten, en enää haluakaan kuolla. Mutten myöskään enää pelkää kuolemaa.

Osasyy siihen, miksi en ole vielä kuollut (itsemurhaan) on se, että mietin aina läheisteni tuskaa. Pohjimmainen syy lienee ollut se, että oikeasti halusin selviytyä, sillä pahimmassa olossa en pystynyt ajattelemaan läheisiäni. Pään täytti pelkkä ajatus siitä, että tämä tuska on saatava loppumaan. Siinä tuskassa päätös oli yksin minun, minä päätin elää. Maanvaiva ja Livia, teidän äitienne päätös toisenlainen mutta silti se oli yksin heidän. Siitä ei voi kukaan muu ottaa pienintäkään vastuuta. Ei edes niin, että olisiko pitänyt tehdä jotain toisin. Se ei tietenkään poista suunnatonta surua ja kaipausta.

Jaffa27, tosi ikävää tuo, ettet saanut naapurilta apua. Ehkä hän ei uskaltanut auttaa? Jospa hän pelkäsi? Joskus luulemme ihmisiä välinpitämättömiksi silloinkin, kun he eivät sitä ole, vaan oikeasti väistävät siitä syystä että yksinkertaisesti PELKÄÄVÄT. Se tuntuu mielettömän pahalta silloin kun hätä on suuri. Ja sinulla se oli todella suuri, kyseessä oli rakkaan ihmisen henki. Mukava kuulla, että sinulla on kuuntelijoita ja tukijoita. Muakin joskus vaivasi tosi paljon se, etten olisi halunnut rasittaa läheisiäni omilla huolillani. Ja kuitenkaan en voinut olla puhumatta, en voinut olla hiljaa, kun se kaikki paha olo ei mahtunut sisälleni. Silloin mua auttoi, kun sain ammattiapua. Läheiseni eivät millään tavalla osoittaneet, että olisin rasittanut liikaa, mutta minun omaa syyllisyydentunnettani helpotti se, kun pystyin purkamaan osan taakastani ammattilaiselle, joka oli siinä juuri sitä varten.

Olen nähnyt vierestä ystävän aivoinfarktin ja muistan aina sen tunteen, minkä se aiheutti. Pahinta oli juuri tuo pelko hänen silmissään. Ja tahattomat liikkeet ja vääntymiset. Se, että miten niin elävästä ihmisestä tulee silmänräpäyksessä niin avuton, kun mikään ei toimi, ei kädet eikä jalat eikä puhe. Ystäväni sanoi jälkeenpäin, että meidän lähellä olleiden hätä tuntui hänestä hyvältä. Kun huomasi, että pelko on yhteinen. Se kertoi hänelle välittämisestä. Sinun äitisi ei siitä selvinnyt. Voin vain kuvitella (enkä varmastikaan pääse lähellekään todellisia tunteitasi) miten paljon ajatuksesi noissa hetkissä pyörivät ja miten piinaavia ne ajatukset voivat olla.

Toivon teille voimia selvitä suuresta surusta.

t. Navajo

Kiitos maanvaivalle, Navajolle ja Livialle.

Livia, ymmärrän oikein hyvin miltä sinusta tuntuu kun heräät aamuisin todellisuuteen.
Minusta ainakin tuntuu usein, että aivoni eivät jaksa käsittää todellisuutta.
Ihan kuin ponnistaisi ja yrittäisi käsittää selkeästi äärettömyyttä tai sitä, ettei maailma olekaan olemassa eikä mitään.
Epätodelliselta, mahdottomalta yhtälöltä.

Luulen, että mieli tarvitsee paljon aikaa tottua ja uskoa tapahtumiin ja todellisuuteen.
Minulla on joskus mustempia päiviä ja joskus parempia. Joskus tuntuu, että tuska jo helpottuu ja sitten se iskee kun vähiten sitä odotan, yllättäen ja entistä voimakkaammin.
Jouduin viime viikon lauantaina sairaalan päivystykseen koska luulin saavani sydänkohtauksen. Selvisi, että sain voimakkaan paniikkikohtauksen.
Sydän löi todella nopeasti, pomppi rinnassani hallitsemattomasti, tuntui, etten saanut happea tarpeeksi, tärisin kuin lehti ja tuntui, että jalat eivät kanna enää. Yritin rauhottua ja juoda vettä mutta sen oksensin.
Sydämeen pisti ja oli todella raskas, painava tunne rinnassa. Erittäin ahdistava kokemus. Osasin epäillä paniikkikohtausta (joskus vuosia sitten olin saanut yhden sellaisen vaikkakin erilaisen, vähemmän fyysisiin oireisiin painottuvan, ennemmän psyykkeen kannalta rasittavan) mutta se kipu rinnassa kasvoi niin pistäväksi ja pelottavaksi etten enää ollut varma, mistä on kyse.
Pelotti suuresti, kävelin ympäri asuntoa, en pysynt paikalla ja itketti enkä saanut puhuttua.
Nyt otan tarvittaessa Propralia eli beetasalpaajan, joka hidastaa sydämenlyöntiä.
En ole ottanut kuin 3 kertaa tähän asti neljässä päivässä mutta jo tieto, että voin ottaa sen, jos sydän alkaa tykyttää, helpottaa.

Toivon, että paniikkikohtaus ei toistu ainakaan yhtä voimakkaana, ja että muutenkin löydän taas mielen tasapainon kun olen käynyt surun läpi.
Toivon, että pystyn viettämään tavallista elämää vielä joskus vaikka välillä nyt tuntuu, että millään ei ole järkevää merkitystä.
Toivon Livia, että sinäkin näet toivoa tuskan ja ahdistuneisuuden keskeltä ja että löydät mielenrauhan etkä jatka liian pitkään jossittelua etkä tunne liian kovaa syyllisyyttä. En usko, että olisit voinut estää tapahtumia. Eikä kukaan voi elää elämän toisen puolesta.

Itse ajauduin jonkin aikaa itsesyytöksiin. Tunsin syyllisyyttä monesta asiasta.
Mitä olisin voinut tehdä toisin: olisin voinut vaatia lääkäriltä nopeampaa toimintaa, olisin voinut raivota sairaalassa silloin kun äiti voi ensimmäisen kerran huonosti niin, että hän olisi päässyt heti leikkaukseen. Olisin voinut soittaa johonkin lehteen ja ehkä olisi juttu julkaistu ja ehkä äiti olisi sitten päässyt leikkaukseen.
Olisin voinut ottaa lainan ja viedä äitin leikattavaksi yksityiselle jonnekin.

Olisin voinut toimia nopeammin siinä kohtauksen aikana, tehdä jotakin eri lailla niin, että äiti olisi pelastunut.
Kenties ehkä asetin äitin väärään asentoon niin, ettei verta päässyt kunnolla aivoihin.
Tai en kertonut tarpeeksi nopeasti ambulanssimiehille, että äitille on tullut aivoverenvuoto ja että hänet pitää välittömästi viedä sairaalaan.

Tai olenko kenties jopa itse aiheuttanut sairauskohtauksen?
Siinä samana päivänä kun äitille menin, olin hermostunut äitille ja tivannut, että miksi hän meni tilaamaan taas uuden puhelinliittymän ja uuden puhelimen. Vanhoista maksamattomista laskuista oli jo ihan tarpeeksi päänvaivaa minulle.
Olisiko kenties hänen verenpaine noussut siinä päivänä minun takia?

Nämä ajatukset pyörivät päässäni vielä. Pikku hiljaa alan kuitenkin niille löytää vastauksen ja järkeviä selityksiä ja alan hyväksyä sen tosiasian, etten voinut hallita kaikkea. En voi nytkään.

Livia, sinunkin äiti oli kovin nuori vielä. Äitini olisi täyttänyt elokuussa 60. Halusin järjestää hänelle hauskat juhlat. Äiti oli kova tanssimaan...
Se, että lamaantuu on käsittääkseni aivan normaalia. Itsekin tuon paniikkikohtauksen jälkeen olin täysin pysähtynyt pariksi päiväksi. En vaan osannut toimia, tuskin liikuin sängystä.
Kohtausta edeltävänä päivänä olin käynyt pankissa kyselemässä äitin veloista (äiti siis kuoli varattomana) ja nuori neiti kassalla ilmoitti minulle, että pankin käyttöluotto pitää ikävä kyllä maksaa ja haluanko maksaa heti (noin 6000e) (tästä aion tehdä huomautuksen pankille heti kun jaksan).
Niin, että tiedän senkin, kuinka pahalta tuntuu hoitaa käytännön asioita surun keskellä.
Toisaalta se ehkä auttaa saamaan tuntumaa todellisuuteen.
Joskus se on vaan liikaa kyllä, silloin pitää osata pyytää rohkeasti apua, ystävältä, sukulaiselta... onko sinulla ketään, joka voisi auttaa?
Itse kävin tänä aamuna oikeusaputoimistossa, oli todella helpottava luovuttaa kaikki paperit veloista ym jollekin.

Siunaustilaisuus on nyt tämän viikon lauantaina. Jännittää ja pelottaa.
Minulle sanottiin, että vasta hautajaisten jälkeen tulee paha isku ja ihminen tajuaa, mitä on tapahtunut kun sitä ennen pitää hoitaa niin paljon käytännön asioita.
Sitten kun kaikki on ohi, niin... miltäköhän se mahtaa tuntua.

Äitin asunto pitää tosiaan minunkin tyhjentää tässä pikaisesti, nyt kun sain luvan koskea äitin "omaisuuteen" eli koti-irtaimistoon.
Otanko hyllyt omaan asuntooni vai alanko tuntea sitten alakuuloisuutta niitä katseltaessa.
Entäs vaatteet ja kengät... kenkiä on paljon, äiti rakasti niitä. Heitänkö vaan kylmästi pois? Mitä niillä teen? Laitanko kierrätykseen?

Itsemurha-ajatukseen en oikein osaa ottaa kantaa.
Varmasti rankka kokemus, luulisin että se on vielä rankempi kuin luonnollinen kuolema.

Jos minulla olisi ylimääräisiä voimia, lähettäisin Livia ne virtuaalisesti sinulle mutta tällä hetkellä voimani riittävät hädin tuskin omaan suruuni ja tuskaan.
Voin vain jakaa tuntemukseni niin, että tiedät ettet ole yksin.

Otan täydestä sydämestäni osaa kaikille jotka ovat menettäneet läheisensä, oma äitini oli sairaalassa 3kk melkein kotiutui, sai sydänhalvauksen sairaalassa ja lopulta sydämen vika(pumppausteho vain 40%) sekä vakava pitkään jatkunut sepelvaltimotauti veivät äidin hitaasti mutta varmasti kohti määränpäätä, heräsin 28.03.2008 00:15 puhelimen soittoon, tiesin heti mitä asia koskee.
Ei tuollaisesta koskaan tokene, minulla on aina silmissä se kuva kun äiti makaa sairaalassa ja itkee enemmän kuin koko elämänsä aikana sekä hokee että Jumala anna anteeksi. Luojalle kiitos en ollut itse paikalla kun äiti lähti, olisin varmasti täysin shokissa, puhumattakaan jos hän olisi lähtenyt kotona ollessaan niin voi hirvitys 😮
Itselläkin on ollut paniikkikohtauksia 15v onneksi minulla on niihin lääkitys.
Tuon yösoiton jälkeen aloin tekemään ruokaa keskellä yötä, heti kellon tullessa 08 soitin terveyskeskukseen että tarvitsen heti päivystysajan ja lisää rauhoittavia koska äiti kuoli yöllä, onneksi sain kaikki heti.

ÄLKÄÄ!!! ikinä syyllistäkö itseänne!!! Itse olen tehnyt sitä jo tarpeeksi eikä siitä tulee mitään järkeä, ajatelkaa että kaikki on ennalta määrätty, jopa ruuan laittaminen ennen poismenoaan. Itse en vieläkään kykene käyttämään lausetta että "äiti on kuollut" vaan sanon hänen vain menneen pois, itkin pitkään tuota, onneksi. Se helpotti.

Voimia kaikille jotka joutuvat siivoilemaan poismenneiden asuntoja ja tyhjentämään ne, itselläni on kaikki melko hyvin, sillä asuimme äitini kanssa yhdessa 41v ja edelleenkin minulla on eteisen naulakossa äitini toppatakki ja kengät, ne ovat siinä maailmanloppuun saakka, kaikki tässä asunnossa pysyy tasan sellaisena kuin ne olivat äidin lähdettyä sairaalaan tammikuussa, alunperin syinä sairaalaan menoon oli se ettei hän enään jaksanut itse nousta sängystä ylös edes pissalle sekä vakava uusiutuva virtsatietulehdus ☹️

Jos tahdot todella tukea niin ainoa kuka minua ainakin ymmärsi ja ymmärtää yhä on pappi, olkoot kuka tahansa, etsi numero vaikka internetistä vaikka ivalosta, hän ymmärtää ja jaksaa kuunnella, itse olen soittanut muutaman kerran päivystävälle pastorille päiväsaikaan ja hän todella osaa ottaa osaa ja tuntee kuoleman.

Älkää jääkö yksin, puhukaa ja itkekää sillä sen aika on aina.
Luojalle kiitos tunnen yhden tutun pastorin läheltä jolle voin aina soittaa.

En enään jaksa keskittyä mihinkään, syön vain rauhoittavia, sillä sosiaalivirasto antoi aikaa joulukuun loppuun etsiä pienempi asunto, kävin mielenterveystoimiston lääkärillä ja hän kirjoitti todistuksen että muutto ei nyt ole hyvä idea, asunto asiaa siirrettiin kesäkuun 2009 loppuun, sitä aikaa odotan taas veitsi kurkulla sillä olen sanonut jo monille että mielummin tapan itseni kuin lähden tästä meidän viimeisestä
yhteisestä asunnosta.
Saa nähdä mitä tuleman pitää.

Voimia Teille kaikille.
Rakkautta Teille kaikille.
Jumalan Siunausta Teille kaikille.

Koittakaa ajatella, kuten minä olen pikkuhiljaa opetellut ajattelemaan että äiti on nyt taivaassa, hänen on hyvä olla. kaikki on hänellä hienosti. ja tulee päivä jolloin me vielä kohtaamme.

Pitäkää huolta itsestänne.

Voimia elämään.
t.reima

Hei,
Otan osaa sinun suruusi.
Äiodin kuolema taitaa aina olla kova paikka, tapahtuu se sitten aikaisemmin tai myöhemmin.
Minun äitini kuoli 81-votiaana, vaikka järjellä tiesi että ikää on tuli se silti yllätyksenä, eihän minun äitini voi kuolla! Sitä tolkutin sairaalassa lääkärillekin.
Paljon samoja ajatuksia, syyllisyyksi, jos olisin tehnyt niin tai näin, jos en olisi rasittanut äitiäni omilla murheillani, ym ym ym.
Kyllä tuota joutui käymään läpi pitkään.

Me sitten siskoni kanssa tyhjennettiin äidin koti, sekin oli raastavaa, jakaa tavaroita, jakaa mukamas samalla äidin rakkaus, tai se kumpi oli rakkaampi, vereslihalla olin.
Paljon tavaraa vietiin lähetystorille, pelastusarmeijaan. Ottavat mielellään hyväkuntoista tavaraa, ja menee tarpeeseen.
Jaksamista sinulle, hae apua jos tuntuu ettet yksin selviä.

Taas uusi päivä.
Tänään olen kovin väsynyt. Nukuin huonosti, illalla otin beetasalpaajan koska sydän alkoi hyppiä. Oli ahdistunut olo ja kauhukuvia pyörivät päässä. Pelkäsin nukahtaa ja yritin välillä pysyä hereillä, sitten säpsähdin ja näin sekavia unia, joista en onneksi muista paljoa.

Keskustassa väkijoukossa olin näkevinäni jatkuvasti äitini.
Kahdesti aloin jo todella uskoa, että tuossahan äiti menee! Tuntui niin pahalta... teki mieli halata yhtä rouva, joka muistutti äitistäni, pelkäsin, että sekoan nyt ja alan itkeä rouvalle että äiti miksi yrität paeta luotani, olen miettinyt kauan missä olet, ettei tämä voi olla totta.
Jokin merkityksetön yksityiskohta riitti herättämään toivoa, sama hiusväri, samantyylinen takki tai ryhti...

Ruokalassa tuntui, että nyt pörryn. Heikko heikko olo... Liikkuminen on raskasta, se vaatii kohtuutonta voimaa. Tuntuu, kuin ryömisin.
Ruoka ei mennyt aluksi alas vaikka oli nälkä.
Ystäväni puhui minulle mutta oli erittäin vaikeata vastata, hän kyseli joka kerta, että "mitä?" koska ilmeisesti puhuin niin hiljaa. Väsyin.
Ihmiset ympärillä näyttävät erikoisilta. Mitä he tavoittelevat? Kuinka he jaksavat päivästä toiseen juosta ja minne he juoksevat?
Tietävätkö he, että vain kuolema heitä varmasti odottaa? Miettivätkö he ollenkaan kuolemaa? Minä mietin koko ajan. Heidänkin kuolemaa.
Joku kävelee vastaan ja mietin heti, että kuinka tuokin mahtaa kuolla ja minä hetkenä.

Junassa teki mieli soittaa äitille. Soitin usein junasta, se oli hyvä aika puhua äitin kanssa kiireiden keskellä.
Halusin oikeasti soittaa ja katsoa, vastaako kukaan. Ehkä äiti vastaakin.
Minulla on asunnossani hänen puhelimensa. Siltä loppui akkui eilen ja se sammui.
En tiedä saanko edes ikinä sen päälle kun en tiedä PIN-koodia.
Miksi pitäisi saada päälle...

Tänään on musta päivä. Huomaan kuinka kevät lähestyy ja yritän kuvitella kuinka surullista tänä keväänä tulee kaikki olemaan.
Pääsiäinen... kukat, tulen vihaamaan kaikkia kukkia, etenkin tulppaneita, joita äiti niin rakasti. En varmaan voi koskaan ikinä enää katsoa kukkaa ajattelematta äitiä ja hänen kuolemansa.

Ajatukset tunkeutuvat väkisin mieleeni, vaikka kuinka yritän niitä hallita, ne hallitsevat minua.

☹️ Minun äiti kuoli n.2.viikkoa ennen joulua 2009! Isäni tappoi hänet käsiaseella. Äiti oli 67.v. isä teki välittömästi tämän jälkeen myöskin itsemurhan.😯🗯️. Hautajaiste olivat epätodelliset, kamalat. Tuska on syvää ja viiltävää. Kaipaus ja suru lohdutonta. Olen muutaman kerran käynyt puhumassa psykiatrilla, mutta en koe hyötyväni sittä yhtään mitään. lapseni ja avomieheni, sekä sukulaiset auttavat edes jotenkuten selviämään. Näen heistä usein unta ja myöskin painajaisia. Tunnen itsen aika väsyneeksi, vaikka jaksankin jotenkuten käydä tukityöllisyystöissä.😴 Isäni oli muuten 70.v. Luulin aina, että äitini elää ainakin 90-100.vuotiaaksi, hän itsekin sanoi usein, että hän elää tosi vanhaksi. Mutta, kohtalo päätti toisin. Äitiä suren tosi, tosi paljon, koska hän oli minulle kuin sisko. pystyimme puhumaan kaikenlaisiata asioista. ja ihan milloin vaan. Mutta, elämän on jatkuttava. ja kovasti sitä tässä yritetäänkin.🙂👍

Otanpa osaa tähän ketjuun minäkin, sillä oma rakas ja maailman paras äitini kuoli viime syksynä eli kohta tulee ensimmäinen vuosi täyteen ilman äitiä.

Vaikka sitä jo osasi odottaa korkean iänkin vuoksi, niin kyllä viimeinen vuosi oli aivan hirvittävän rankka kaikkine sairasteluineen ja ambulanssiralleineen. Olin ainoa omainen ja kylläpä viranomaiset olivat kimpussani. Sain tapella milloin kotihoidon, milloin sairaalan, milloin pankin kanssa, vaikka olin ainoa perillinen.

Se ainoa omainen, joka toista rakastaa, on jännästi vastuussa kaikesta, syyllinen kaikkeen ja häntä aina epäillään. Jos on vaikka leipä homehtunut leipälaatikkoon, niin kaikesta jätetään syyllistävä lappu. Itse olen vakavan depressionkin sairastanut, mutta eipä sitä kukaan huomioinut. Vähäiset sukulaisetkin hylkäsivät lähes tyystin. Onneksi omat ystävät sentään auttoivat. En ollut edes töistä poissa kuin flunssan takia, mutta itkin ja olin ahdistunut...

Loppu tuli aika yllättäen. Vietin viimeiset päivät sairaalassa äitini vierellä, itkin ja olin aivan sekaisin, mutta lopulta tuli rauha. Olin läsnä, kun hän lähti. Se oli rauhallinen lähtö, kiitos morfiinin. Sairaalasta en saanut sairaslomaa kuin kyseisen päivän, muualta sitten sen viikon. Sitten palasin jo töihin.

Ei ole ollut helppoa minullakaan. Uuden miesystäväni kanssa vasta rakensin suhdetta samoihin aikoihin kun äitini sairasti ja kuoli. Eli itkin hänenkin kanssaan ja takerruin häneen kovasti, mikä ei varmasti ole miehelle helppo tilanne. Suru ei muuten vaikuttanut seksihaluihini, vaan oikeastaan lisäsi niitä. Seksi tuntui sillalta elämään, pois ahdistuksesta.

Vähitellen olen toipunut, oikeastaan uskomattoman hyvin. Uskon vahvasti kuolemanjälkeiseen elämään, samoin äitini ja myös miesystäväni. Uskomme kantaa meitä kaikkia.

Alkuun en nähnyt unia äidistäni, mutta nykyään näen niitä jatkuvasti. Unissani äitini on aina entinen reipas, iloinen itsensä, ei surullinen ja masentunut vanhus, jollainen hän oli ajoittain loppuaikoina. Tietysti syytän itseäni monesta. Olin usein aika tyly hänelle, vaikka hoidinkin loppun asti. Nyt ymmärrän, että tein niin suojellakseni itseäni, koska olimme niin kovin läheisiä. Annan itselleni anteeksi, koska tiedän äitinikin antaneen anteeksi minulle. Meidän rakkautemme kestää kauas kuolemankin yli, ja me tapaamme vielä, se on varmaa.

Nyt itkettää, mutta saahan sitä ihminen itkeä. Ei kuolemaa kannata pelätä, koska se on jokaisen ihmisen osa. Kuolemassa riisumme persoonallisuutemme hitaasti kuten takin ja alta paljastuu uusia kerroksia, uutta ihoa.

Yritetään joka päivä elää niin, että olemme valmiit ottamaan kuoleman vastaan sitten kun tehtävämme täällä on täytetty, ei ennemmin. Minulle Jumala on antanut uuden rakkauden ja rakastan miesystävääni nyt niin kuin rakastin äitiäni ennen, enemmänkin, ja silti vielä äitiänikin yli kaiken.

Elämä on ohimenevää, mutta rakkaus pysyy. Ikuisesti.