ainainen ahdistus ja pelko
Liityin ihan äsken kun sattumalta löysin tälläisen paikan. Olen pitkäaikaisella sairaslomalla mielenterveysongelmien vuoksi ja yh äiti. Kesällä kaikki alkoi hirveillä paniikkikohtauksilla enkä aluksi tajunnut että mitä ne oli.. tuntui että kuolen.. kuukauden sisään menin itse psykiatriselle osastolle kun jo aloin näkeen ja kuuleen harhoja. Lapsen isä onneksi tajusi tilanteen ja hommas mulle kyydin osastolle.. aluksi oli ihan äärettömän vaikeata käsittää että mitä itsessä on tapahtunut.. Pari viikkoa osastolla ja pääsin kotiin ja muistan pelänneeni miten pärjäisin kotona. Lapset oli mulla pois jokusen viikon vielä ja en juuri liikkunut kotona mihinkään. sain osastolla masennuslääkkeen ja psyykelääkkeen iltaisin unta antamaan koska en ollut saanut nukuttua kolmeen kuukauteen kuin kolme tuntia. Panikkikohtauksiin ja vapinaan diapam ja propral. Aluksi vaan nukuin todella paljon kun olin niin onnellinen että vihdoin pystyin nukkumaan.
Kesästä on nyt jo aikaa mutta itse olen jämähtänyt asuntooni ja ainut liikkuminen on pojan reeneissä kuljettaminen ja terapiassa käynti kerran viikossa. Kaikki uudet tilanteet pelottaa ja enkä edes halua lähtä ihmisten ilmoille. Tulee ääretön ahdistus. Miesystävälläni on tätä hirveän vaikea ymmärtää.. itse olen koko ajan niin herkillä etten välillä pysy itsekkään perässä.. loukkaa pieninkin toisen sanominen vaikkei toinen sitä sanoisikaan pahalla. Minulla on tulossa viikonloppuna synttärit ja olen kutsunut lähimmät ystäväni, mutta silti pelottaa ja jännittää hirveästi että miten niistä selviän. 😯🗯️
Niin ja vielä selveentääkseni asioita että olen ollut aikaisemminkin masentunut lasten syntymien jälkeen mutta koskaan en ole käynyt noin pohjalla kuin viime kesänä. Luulen että kaikki alkoi siitä kun vuosi sitten koin suuren menetyksen. siitä olin saanut aina voimaa ja lohdutusta koko elämäni ajan. Kaikki tuntui tyhjältä silloin ja tuntuu edelleenkin. Tein töitä paljon ja en antanut itselleni aikaa surra ollenkaan ja kun työt loppuivat niin totaalinen romahdus tuli ja oli tässä vielä narsistinen miesystäväkin ennen sairaala jaksoa joka sai minut tuntemaan itseni mitättömäksi. En tiedä mistä saisin sen kantavan voiman ja kun ajattelenkin asiaa niin se tuntuu todella pahalta. Mietin välillä että kuinka kauan tämän kaiken toipumiseen kestää. Paniikkikohtaukset oli jo välissä pois mutta nyt ne ovat taas palanneet ja todella rajuina. Pari kertaa miesystäväni on löytänyt minut lattialta tajuttomana. Itseä ne kohtaukset todella pelottaa ja varsinkin kun on lapset huollettavina niin jos kohtaus tulee silloin kun olen ilman ketään muuta aikuista. Tukiverkostoa itsellä ei juurikaan ole.. ainut on naapuri joka saattaa välillä käydä vointia kyseleen.
Onko täällä kohtalotovereita. Olisi mukava kuulla muidenkin juttuja.. päivät menee niin hitaasti ja väsyttää koko ajan.. tänään olisi itellä synttärit järjestettävä ja nekin ahdistaa vaikka ei sinne tulekaan kuin lähimmät ystävät.. huoh