Jaahas, se on jo kevätkin ennättänyt enkä olekaan toviin kirjoittanut tänne mitään. Aikamoista monologiahan tämä on, liekkö näitä jorinoita kukaan jaksa lukea. Mutta onpahan joku ajatusten purkauspaikka itselle.

Toteutin juuri yhden unelmani ja ostin käytetyn pakettiauton. Se tulee lähinnä sellaiseen retkeilykäyttöön, nyt on dieselkin niin kallista etten taida viitsiä sillä edes työmatkoja ajaa. Tulee kovin kalliiksi. Kaikki on muutenkin kallistunut tässä viime aikoina, sähköstä aina ruokaan asti, ahdistaa siis jossain määrin taloustilanne. Olen kyllä vakavasti harkinnut kesälomien jälkeen katsella, löytyisikö täältä kotikaupungista töitä, nykyisellä työpaikalla on viimeiset puoli vuotta ollut vaan ongelmia kun yksi kollega saikuttaa koko ajan, ja kaikki hommat kaatuu meidän muiden niskaan. Esimies hokee koko ajan että homma on hoidossa. No ei ole. Olis aika ihanaa jos työmatka olisi sellainen minkä ajaa vaikka fillarilla. Muutenhan tuo olisi kyllä kiva paikka olla töissä...

Yleensä piristyn keväällä kun valo alkaa lisääntyä, mutta tänä vuonna se on ollut jotenkin hitaampaa. Uskon, että taustalla on jotain stressiin  ja työhön liittyvää väsymystä. En edelleenkään ole saanut aikaiseksi käväistä vaikkapa työterveyshoitajalla. Edelleen ajattelen, että on ihmisiä joilla on isompiakin ongelmia kuin minulla, menkööt he ottamaan ne vastaanottoajat. Silti pohdin miten juttelu jonkun auttavan tahon kanssa voisi auttaa. Saina aikaiseksi hommata sen kuntosalikortinkin, mutta en ole jaksanut montaa kertaa käydä, harmittaa sekin. Kun saisi itseään niskasta kiinni... Vaikeaa yksin.

Hei Waileamakena, onpas meillä samoja haaveita. Itsekin ostin vanhan pakettiauton ja tein sinne petipaikan koiralle ja itselle. Tosiaan dieselin hinta on sellainen, että saa nähdä onko varaa kesällä reissata. Sähköpyörän ostin viime keväänä ja sillä jaksoin pari kertaa viikossa polkea työmatkan yhteen suuntaan eli n. 50km. Nyt onkin ollut etätöitä. Kuntosalikortti on ollut vuosia. Suosittelen sitä kyllä sullekin. Lähteminen on aina vaikeaa mutta kannattaa yrittää.

Itse en käy juttelemassa kelleen olostani, yritin pari kertaa muttei se auttanut mitään. Kannattaa sitä kuitenkin kokeilla. Tsempit sulle.

Tasan vuosi sitten, tänä samaisena päivänä aloin kirjoittamaan tänne. Tänäkin vuonna voisin kirjoittaa samat lauseet joilla aloitin vuosi sitten, eli makaan sohvalla koira kainalossa juoden simaa... Tällä kertaa mulla on työviikonloppu joka on ihan mukava asia. Kun ei ole mitään sosiaalista elämää niin voi aivan hyvin olla juhlapyhinä töissä. Tuleepahan samalla vähän jotain ihmiskontakteja päivään.

Olen neuloskellut villatakkia yhdellä ohjeella jota olen halunnut kokeilla jo pitkään, sain juuri helman ja takakappaleen valmiiksi, vielä etukappaleet ja hihat niin olis valmis. Yleensä teen vaan villasukkia ja pipoja/lapasia, mutta niitä kertyy usein kaappiin kun ei oo oikein mihin lahjoittaa, ei niitä kukaan ostakaan. Yritän tsemppautua jos saisi useammin tehtyä jonkun neuleen itselle, niille on aina käyttöä myös. Haluaisin sellaisen islantilaisneuleen, mutta en oo kauheen hyvä tekemään kirjoneuletta. Pitää yrittää jollain halvalla langalla ennenkuin alkaa tehdä kunnon villalangasta. Jos menee hermot, niin voisin teetättää jollain joka osaa...

Pitäis myös yrittää opetella miten fillarin vaihteet säädetään. Ajelin pyörällä tuossa viime viikolla hakemaan autoa naapurikunnasta, ja muutama vaihde ei oikein tahdo vaihtua kunnolla. Helppoahan se olis viedä fillari huoltoon, mutta sekin maksaa, ja haluaisin mieluummin opetella tekemään itse ettei aina tarvitsisi turvautua ulkopuoliseen apuun.

No mutta, tylsä vappuaaton ilta jatkuu, kohta voisi mennä kyllä nukkumaankin kun on neljältä aamulla taas herätys... Kivaa vappua kaikille!

Hyvää vappua sinulle Waileamakena. Ja kaikille muillekin. Itse yritän tottua sivullisuuden olevan hyvä asia. Vaikka eihän se niin aina ole. Sekaisin ja selkiintymättömänä olevasta elämästäni yritän päästä hetkeksi lomalle äitini luo. Viime kädessä on minun nähdäkseni kyse siitä että tässä maailmassa mukana oleminen syö ihmistä. Ei saa olla rauhassa kun pitäisi koko ajan olla sitä tai tätä, tehdä sitä tai tätä, maksaa ja tienata, tuhlata ja säästää. Ja vielä kaiken jälkeen pitäisi muka olla "paineensietokykyä" ja "muutosagenttiutta" tms. oravanpyörää.

Ääähh... Kyllä vois joskus asiat sujua sillai ettei mitään vastoinkäymisiä olisi.. Viikko sitten paku hajosi kun olin matkalla Ikeaan, siitä meni apulaitehihna poikki kesken ajon. Tiistaina olis korjaus, toivon että se lähtee huomenna käyntiin kun mun pitäisi se huomenna saada sinne huollon pihaan odottamaan. Ja kas, taas menee rahaa... Toivotaan että riittää pelkkä uuden hihnan asennus. Piti tänä viikonloppuna mennä vanhemmille että saadaan isän kanssa rakennettua tuohon autoon noita sisätiloja, kolme viikkoa enää lomaan ja auto ei oo edes siinä kunnossa vielä että olisi mukavaa retkeillä. Mittaristokin pykii, mutta en oo voinut sillekään huoltoaikaa varata kun tuli tämä hihnahomma... Liekkö juhannuksen jälkeen enää kukaan töissä siinä firmassa jonne se aika pitäis varata. Kun eivät korjaa noita mittareita normi autokorjaamolla...

Päätin tuossa koittaa etsiä jotain keikkatyötä normi päivätyöni oheen jotta saisin vähän enemmän haalittua säästöjä kasaan, varsinkin ny kun kaikki on kallistunut niin kamalasti, polttoaine ei oo halpaa, ja kauppalaskussakin kyllä huomaa että hinnat on nousseet. Pelkään ihan tosissaan että bensan hinnat nousee sinne 3 €/l, mulla ei todellakaan ole varaa sellaiseen nousuun, en tiedä miten pärjään jos siihen mennään 🙁  Tää kaupunki on sen verran pieni, ettei täältäkään niin vaan töitä löydy.

Viime aikoina miettinyt muutenkin miten vaikeeta tää eläminen välillä on kun on aina yksin, eikä ole sitä tukiverkostoa josta pyytää apua. Koko ajan pitää pärjätä ihan yksinään, kaikessa, ja jos apua joutuu joskus pyytämään niin sekin maksaa. Ja paljon. Juuri äsken ajattelin, että mut on tuomittu asumaan aina kaupungissa, en mä yksin missään metsän keskellä pärjää, jos joku hätä tulee, niin ei oo ketään kuka auttaa.

Oho, taas on aikaa vierähtänyt... Välillä mietin jaksanko tänne mitään edes kirjoittaa, mutta sitten toisinaan (kuten juuri nyt) tulen siihen tulokseen ettei tässä oikein muutakaan paikkaa ole purkaa tuntemuksiaan. Voisihan sitä toki ryhdistäytyä...

Taisin tuossa kesän päätteeksi menettää sen ainoan ystävyyssuhteenikin. Juteltiin kaverin kanssa että voitaisiin mun viimeisellä lomaviikolla vihdoin tavata kun hänkin on juuri silloin lomalla ja kummallakin on siis aikaa. Kysyin alkuviikosta sopisiko hälle loppuviikolla kun ajelen vanhemmille käymään, nähdä jossain kohtaa? Hän asuu aika lähellä sitä reittiä mitä yleensä vanhemmille menen ja siinä olisi helppo treffata jossain. Vastasi että joo loppuviikko sopii, ei hänellä ole mitään suunnitelmia. Pari päivää ennen kysyin että sopiiko lauantai aamupäivä/puolipäivä, vastaus oli että joo sopii. Edellisenä iltana vielä laitoin viestiä että lähden noin 10-11 välillä, ilmoitan kun lähden ajamaan. Juu sopii hän kuittaa edelleen. No lauantaiaamuna vähän ennen 11 laitoin viestin että lähden nyt ajamaan, niin hän vastaa että ei mitenkään kyllä pääse juuri nyt kun hänen pitää mennä KAUPPAAN. Siis mitä ihmettä?! Asiasta on puhuttu ja sovittu jo viikon etukäteen ja hänen pitääkin juuri silloin päästä kauppaan? Tämä nyt ei ollut edes ensimmäinen ohari hänen suunnasta, joten en edes vaivautunut ehdottamaan ettetkö voi käydä kaupan kautta sen jälkeen kun on treffattu? (Meidän piti siis käydä ulkoiluttamassa koiria eräällä muutaman kilsan luontopolulla, siihen olisi mennyt ehkä tunti). Itse moneen kertaan kesällä harmitteli kun ei olla nähty pitkään aikaan kun asutaan eri paikkakunnilla, ja nyt kun siihen olisi vihdoin ollut mahdollisuus niin hän tekee oharit... Mulle tuli vähän kurja olo tuosta, eikö ystävän tapaamisen pitäisi olla tärkeämpää kuin kahvimaidon hakeminen kaupasta? Eikä ole nyt reiluun kolmeen kuukauteen ottanut mitään yhteyttä muutenkaan, mulla on näistä jo sen verran kokemusta että vaikuttaa siltä että toinen ei enää ole kiinnostunut jatkamaan ystävyyttä. Mulle on tehty näin jo aika monta kertaa. Mitä ihmeellisimmillä tekosyillä perutaan aina kaikki sovitut tapaamiset ja lopulta ei minuun päin enää oteta mitään yhteyttä... En jaksa tällaista enää yhtään.

Oharit tuntuu olevan syksyn teema muutenkin. Olen koko syksyn etsinyt keikkatyötä oman vakityöni oheen tehtäväksi. Hain joskus elo-syyskuussa erääseen paikkaan töihin, sieltä nainen soittaa ja jo puhelimessa sovitaan että ottaa mut töihin, minun piti hälle ilmoittaa seuraavat vapaat jolloin pääsisin perehdytykseen, sekä toimittaa todistuksia (kerkesin mm. koronapassin toimittaa). Kun olin nämä toimittanut, ei vastannut rouva viesteihin. Kahden viikon päästä tuli sähköposti että "olen tänään viimeistä päivää tässä toimessa enkä siis eää voi jatkaa rekrytointiprosessia". Ei jättänyt mitään infoa että kuka hommaa jatkaa, ja kehen voin ottaa yhteyttä. Annoin asian olla. Kuukauden reilun päästä sama työ oli taas haussa. Laitoin hakemuksen uudelleen ja taas joku uusi rouva soittaa ja sovitaan taas että ilmoitan hälle milloin pääsisin perehdytysvuoroon. Laitoin ensin tekstiviestillä päivät, ei tullut vastausta, joten seuraavalla viikolla laitoin sähköpostilla ja liitin taas todistukset samaan syssyyn. Ei vastausta. Meni useampi päivä kun TAAS joku eri tyyppi soittaa että hei oot hakenut meille töihin ja jutellutkin jo henkilön X kanssa, voisitko tulla käymään? No kaksi viikkoa sitten kävin paikanpäällä ja tämä mukava nainen halusi minut töihin ottaa. Annoin tietoni henkilötunnusta ja tilinumeroa myöden jotta saadaan työsopimus laadittua ja palkanmaksajalle tilitiedot, sovittiin myös ensimmäinen työvuoro joka piti olla nyt tulevalla viikolla. No tänään tämä nainen soitti ja hyvin tympeästi töksäytti että "hei emme otakaan sinua tähän työhön, ollaan palkattu tähän tekijä talon sisältä, kiitti vaan mielenkiinnostasi".

Siis mitä ihmettä tässä tapahtuu? Mä ehdin jo niin iloita että pääsen tekemään lisätienestiä kun tarvitsen säästöjä ensi kesän reissuja varten ja vähän muihinkin tulevaisuuden hankintoihin. Sitten kohdellaan näin. Tottakai ymmärrän että mitään ei ole lyöty lukkoon ennen työsopparin tekoa, ja senkin jälkeen toki on mahdollista purkaa se soppari koeajan puitteissa. Kuvittelin että tämä kyseinen työnantaja voisi olla mulle tulevaisuudessa yksi vaihtoehto ihan vakkarityöpaikaksikin, mutta kyllä tämän sekoilun jälkeen laski pisteet tätä firmaa kohtaan rajusti.

Mut hei, nokka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä. Kohta saa alkaa laittaa jouluakin.

Mitä sen jälkeen tapahtui, tapasitteko koskaan?

Huomenna mulla on viimeinen työpäivä. Irtisanouduin pari viikkoa sitten kun sain uuden työpaikan, uudelta paikkakunnalta. Ylihuomenna olis siis muutto melkein 400 km päähän. Elämä muuttuu taas ihan kunnolla. Muutos ei pelota, olen tätä ihan halunnutkin jo kauan. Olen jo useamman vuoden tiennyt että tämän muuton aion tehdä. Pari kolme vuotta sitten asetin aikatavoitteen että "viiden vuoden sisällä lähden". Se on pitänyt.

Uudella paikkakunnalla mulla ei ole ennestään ketään tuttuja, toivoisin löytäväni vaikkapa koiranulkoilutusseuraa tai kaveria kahville jne. Pitää varmaan laittaa paikalliseen FB puskaradioon joku ilmoitus... Toisaalta tänne vanhaan kotiinkaan ei jää ketään jälkeen, olen ollut täälläkin yksin ilman tuttavuuksia, joten muutos ei ole kovin shokeeraava. Työkavereiltakaan en liiemmin ole saanut mitään heippa-toivotuksia, yhdeltä sain suklaata läksiäislahjaksi. Aiemmin tänään hyvästelin kaikki vielä viestillä meidän yhteiseen WA ryhmään, mutta kukaan ei vastannut... On siis helppoa lähteä, kun kukaan ei jää kaipaamaan.

Istun sohvalla koirat vieressäni, kaikki tavarat on pakattuna, ja koti siivottuna, lattiat vain imuroin ja pyyhin sitten muuttopäivänä kun tavarat on kannettu pois. Jännittää, odotan jo innolla ylihuomista kun pääsen mun uuteen ihanaan asuntoon! Uusi koti on aivan ulkoilumaastojen vieressä, ja järven rantaankin on vaivainen kilometrin verran. Tulevalle työpaikalle on sen verran lyhyt matka että kuljen sen helposti polkupyörällä. Viimeksi olen asunut lyhyen matkan päässä työpaikasta kymmenisen vuotta sitten, on siis ihanaa kun voi alkaa ajella pyörällä töihin! Laskin jo paljonko säästän polttoaineissa nykyiseen verrattuna, ja summa on ISO. Nythän mulla on ollut työmatka 50 km yhteen suuntaan...

Toivottavasti uudelta työpaikalta löytyisi joku uusi kiva tuttavuus. Eniten kuitenkin odotan sitä että pääsen tutkimaan uutta asuinympäristöä ja kesällä tietysti vapaapäivät koitetaan reissailla pakulla ympäriinsä. Kesälomathan minä tässä menetin, olisi ollut kaikenlaisia suunnitelmia loman varalle, mutta joskus on pakko luopua suunnitelmista ja siirtää ne jonnekin tulevaisuuteen. Kaikinpuolin kuitenkin olen tyytyväinen että päätin nyt lähteä, ja uusi työpaikkakin vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Millähän saisin aktivoitua itteni kirjoittelemaan tänne säännöllisemmin, täähän on niin hyvä päiväkirja (jota saa muutkin lukea). Viimeisin päivitys on pari päivää ennen muuttoani, ja noh, sen jälkeen on sattunut ja paljon! Lyhyesti; muuton jälkeen viihdyin uudess työssäni viikon. Se oli ihan karmeaa kuraa koko homma ja työajat eivät olleet sitä mitä luvattiin. "onneksi" löysin toisen työn jossa siinäkään en viihtynyt kuin pari kuukautta. Nyt olen ollut 7 kk nykyisessä työssäni josta tykkään kyllä kovasti. Ainoo vaan että mulla on vähän ailahtelevia työkavereita, ne tosiaan osaa näyttää jos ovat huonolla tuulella. Työ kyllä itsessään on kivaa, vaikkakin välillä hieman hektistä.

Mutta sitten siihen itse juttuun, miksi taas havahduin tänne kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksia... En kerrassaan keksi muutakaan paikkaa mihin nyt purkautua. Taisi meinaan käydä hassusti niin että ihastuin mun työkaveriin... Hän on tosi kiva ja söpökin, eikä tää ihastuminen mitenkään iskenyt sillai heti kun hänet ekan kerran tapasin vaan ihan tässä, sanoisinko parin viimeisen kk aikana. En oo 9 vuoteen ollut ihastunut kehenkään (eroni jälkeen), ja nyt on ihan selkeitä perhosia aina mahassa kun töihin menen. Apua! 😀 En tiedä onko tää hyvä vai huono asia?  Olo on kuin teinillä vaikka ikää tuli syksyllä mittariin jo 40.

No meillähän oli tässä menneenä viikonloppuna työpaikan pikkujoulut, ja olin jo aiemmin hälle "vihjaillut" että aina jonkun sohvalle pääsee nukkumaan niin ei tarvii yöllä ajella taksilla kotiin (hän asuu kauempana), toki omasta mielestäni olen ehkä saattanut vähän flirttailla muutenkin XD No hän olikin ihan innoissaan lähdössä jatkamaan yöelämään vielä mun seurassa muiden lähtiessä kotiin, oltiin baareissa pilkkuun asti ja sitten ajeltiin meille ja majoitin hänet ihan asiallisesti sohvalle nukkumaan. Ei sen ihmeempiä, oikeasti. Yöllä hän vielä kutsui mut uudenvuodenjuhliinkin jonnekin kaverilleen, ja taisipa jopa ottaa pieneen "halaukseen" yöllä baarissa.  Aamulla hipsutteli pelkät bokserit jalassa kuin kotonaan, itse yritin olla tuijottamatta XD Siis mitä minä nyt teen?! Tiedän juu, pitäisi uskaltaa kertoa tunteistaan, mutta pelottaa ihan hitokseen mitä tapahtuu jos ei saisikaan niille vastakaikua. Kuinka vaikeeta onkaan sen jälkeen mennä joka päivä töihin ja koittaa unohtaa. Toisaalta, en tosiaan ole ollut vuosiin kehenkään ihastunut tällä tavalla, 9 vuotta olen ollut yksin, ja olisihan se ihana kokea vielä edes kerran rakkaus.

Ihan sydän sulaa kun näen ne silmät ja sen hymyn.

Joulu.

Tänä vuonna se ahdistaa nyt jotenkin tosi paljon, vaikka olenhan ennenkin ollut jouluisin töissä (niinkuin nytkin). Ei se itse työssä olo haittaa, saahan siitä kivat lisät palkkaan ja meillä on tosi rauhallista, mutta kun olen nyt neljä päivää ihan yksin ilman minkäänlaista juttuseuraa, asiakkaat käy vaan nopsaan syömässä. Sitten illat kotona itsekseen. On sitä joskus ennenkin aina työjouluina ahdistanut kun muilla on perheet ja muut seurat kenen kanssa olla joulu, ja minä oon yksin. Jos en oo ollut jouluna töissä niin olen mennyt vanhemmille, silloin ei tunnu niin yksinäiseltä.

Huomenna teen asiakkaille joululounaan ja syön siitä itsekin vähän jouluruokaa, illalla kotona odottaa juusto- ja keksivati hedelmineen ja punaviineineen, pienen lasillisen voi ottaa koska seuraavana aamuna taas töihin. Ajattelin katsoa Netflixistä jonkun elokuvan ja mennä vaan ajoissa nukkumaan. Tää joulu vois vaan olla jo ohi... Parina iltana on ihan itkettänytkin vähän. Surkeeta...

Uudenvuodenaatto. Istun yksin kotona, juon lonkeroa ja itken. Ei siitä mun työkaverista kuulunut koskaan mitään, ei tullut mitään juhlia... En halua enää ikinä ihastua kehenkään kun sattuu jo näin paljon kun tajuaa ettei se toinen taida olla kuitenkaan yhtään kiinnostunut. Oon miettinyt miten paljon helpompaa oli vielä muutama kk sitten kun ei ollut ihan näin ihastunut, silloin kun ei ajatellut toista ihan niin paljon vielä, pystyin elämään normaalisti. Nyt sattuu ihan hitosti kun tajuaa ettei mistään tule mitään. Jatkan elämääni edelleen yksin, sen kerran kun ihastuu, ja jää silti yksin.

Ihastumispaatos jatkukoon... En edelleenkään ole onnistunut unohtamaan tuota ihastustani. Päinvastoin, pahemmaksi menee koko juttu... Joka ikinen päivä vaan odotan että näen hänet töissä. Nyt tässä viikko sitten sattui hyviä asioita. Uskaltauduin tuossa kuukausi takaperin kysymään lähtiskö hän mun kanssa yhdelle keikalle, ja hän halusi lähteä. No mentiin sinne keikalle ja hauska ilta oli. Itse olin selvinpäin koska piti ajaa autolla vielä kotiin. Keikan jälkeen joskus puoli kolme aamulla lähdettiin ajeleen kotia kohti, ja varmaan tunti ajeltiin huvikseen ympäri kyliä kun hän esitteli paikkoja (minulle vieras paikkakunta missä hän asuu). Siis meillä oli niin kivaa! En olis halunnut päästää häntä ollenkaan autosta kun vein hänet kotiinsa. Laittoi vielä perään viestin missä kiitti kivasta illasta. Lisäksi keikkaa odotellessa hän kyseli mun viikonlopun suunnitelmia ja pyysi josko lähtisin seuraavana päivänä hänen kanssaan lätkäpeliin. No tietysti lupasin lähteä, olin joskus aiemmin hälle maininnut etten ole koskaan ollut lätkäpelissä ja haluaisin mennä joskus. No käytiin siellä pelissä ja sen jälkeen vielä nopsaan syömässä.

Ymmärrän, että töissä ei voida olla niin kuin vapaalla, ei voida olla samalla tavalla toista lähellä, mutta silti tavallaan sattuu kun nyt aina kahdestaan ollessa hän tulee ihan lähelle, ja se tuntuu hyvältä. Töissä ei myöskään oikein voi jutella kun aina on joku työkaveri siinä vieressä. Tänään "onnistuttiin" hetkeksi livahtaa kahville kahdestaan mutta sitten siihen pelmahti pomo höpöttämään työasioita...

No mikä tässä nyt sitten mättää, miettii varmasti joku...? En todellakaan ole ihan täysin varma hänen ajatuksistaan minua kohtaan, kun tosiaan töissä ollaan erilaisia kuin vapaalla. Ei myöskään kauheasti vapaalla muuten esim viestitellä, enkä oikein siitäkään ole varma että mahtaako häntäkin esim ujostuttaa ottaa asiaa esille tms.? Kun selvästi jotain tunteita saattaisi olla, mutta ehkä hänkin kokee epävarmuutta tuoda ne julki ja sanoa niistä ääneen. Tai jos nuo ei ole mitään tunteita niin sitten on pelkkää hyvin näyteltyä showta. Toisaalta, hän ei vaikuta myöskään yhtään sellaiselta mieheltä joka haluaa vaan päästä sänkyyn, varmasti olisi sitä jo yrittänyt jos näin olisi. Ei ole yrittänyt lääppiä tai mitään sellaista vaikka välillä selvästi haluaa olla ihan lähellä.

Nyt hän jäi ensi viikoksi lomalle ja minä täällä koen syvää ahdistusta, ahdistaa koska en ole tällaista tunnetta saanut kokea vuosiin. Erosin reilu 9 vuotta sitten ja päätin silloin etten sekaannu enää mihinkään suhdejuttuihin koska niistä saa vaan itselleen pahan olon, ja nyt sitten tämä. Täysin yllättäen ihastun ihmiseen joka on oikeasti suurin piirtein täydellinen. Olen aina sanonut kaikille, että jos joskus vielä johonkin ihastun niin siinä ihmisessä pitää olla jotain todella spesiaalia. Tässä taitaa olla jotain sellaista, en tiedä mikä se on mutta jotain on. Ja kun tämä ei enää ole sellaista ihastusta joka häviää parin viikon haaveilun jälkeen.

Parin viikon päästä meillä on töissä sellainen neljän päivän työkeikka johon meidät on yhdessä laitettu, sattumoisin ollaan koko se aika 24h keskenämme, nukutaankin samoissa majoitustiloissa työpaikalla... Olen päättänyt että tämä juttu pitää nyt vihdoin selvittää, ehkä silloin olis joku hyvä tilaisuus ottaa hetki kahdestaan ja jutella hänen kanssaan. Tiedän, että on tietyt riskit koko hommassa, jos tuleekin pakit niin miten jatkaa työkaveruutta? Tunteistaan on kuitenkin aika vaikea päästä eroon, ei niitä voi noin vain pois kääntää päältä. Mutta, toisaalta mun tarvii saada tietää missä mennään jotta voisin ehkä tarvittaessa koittaa vielä unohtaa koko jutun jos häntä ei sattuisikaan mikään suhteilu kiinnostamaan. Nyt vaan kuumeinen pohdiskelu miten ottaisin asian esille? Olen itse sen verran arka ja totaalisen surkea puhumaan tunteista ääneen, jotta ihan pelottaa miten saan suuni auki. Mutta tällaista en halua hoitaa millään viestillä tai puhelimessa muutenkaan, pakko vaan rohkeasti puhua ihan suoraan kasvotusten. Edellisestä suhteesta ja sen epäonnistumisesta oppineena, haluan pystyä juttelemaan asioita halki ihan näin. Silti pelottaa.