Minäkin odottelen Vappua ristiriitaisissa tunnelmissa. En oikein juhli Vappua mutta olisihan se hyvä syy iloita elämästä. Olen eronnut n. 2 vuotta sitten 21v parisuhteesta enkä ole vielä päässyt siitä yli. Tyttäriä 15 ja 20v on ikävä ja uusi tyttöystävä on toisella puolella maapalloa odottanut jo 1,5v.

Mietin elämäni lopettamista joka päivä. Se tuntuisi parhaalta ratkaisulta. Elämä on samaa paskaa joka päivä. Mikään ei muutu. Itsemurha on mielessä aamulla kun herään, päivällä ja illalla. Mitä minusta jää on kasa tuhkaa...

En ole itsekään jaksanut oikein enää juhlia vappua tai mitään muutakaan juhlaa. Tavallisia päiviähän nämäkin vaan ovat.

Minullakin oikeastaan muutama ystävä joita tapaan joka viikko.

En ole juonut alkoholia itsekään vuosiin.

Elämä on vain toistoa. Herään, juon kahvia, käyn ulkona ja kaupassa, syön, luen ja menen nukkumaan. On pakko vain jaksaa, koska ei sitä voi heittää kaikkea lekkeriksikään. Tai voi, mutta se vasta kärsimystä olisikin.

Mitä enemmän ikää tulee lisää niin sitä yksitoikkoisempaa elämä tuntuu olevan.

Se voi olla ettei tämä elämä kyllä hirveästi mitään riemun kiljahduksia aiheuta.

Urheilu auttaa jonkin verran. Kun tekee parin kilometrin juoksulenkin niin jaksaa tätä toistoa paremmin. 🙂

Lähdössä pois: Toivottavasti sulla on joku taho joka sua auttaa nyt. Ja jos ei ole niin hae apua. Tiedän miltä ne itsetuhoiset ajatukset tuntuu, itse olen saanut sellaisiin apua silloin kun jaksoin sitä pyytää.  Sulla on kuitenkin lapset jotka riittänee jo syyksi elää 🙂

Kävin tänään vihdoin metsässä meidän yhdellä lempipolulla ulkoilemassa koirien kera. Viimeksi oli vielä lunta ja jäätä, ja maa oli märkä, eikä metsään meno silloin huvittanut ollenkaan (plus että mun vedenpitävämmät ulkokengät on tiensä päässä eivätkä pidä enää kosteaa niin hyvin). Ihanaa oli kävellä taas vihreyden keskellä havunneulasten peittämää polkua. Muistin taas miten hyvä olo metsässä ollessa tulee! Vaikka ei pitkää lenkkiä tehtykään niin olipa virkistävää. Tämän päälle ajattelin käydä vielä tekemässä lyhyen fillarilenkin. Kunto on rapistunut aivan liikaa, selkäkivut ovat vaivanneet ja oon ollut viime kuukaudet tosi kipeänä kropasta. Muutama päivä sitten kävin kokeilemassa kalevalaista jäsenkorjausta ja se toi niin toivorikkaan olon että yritän nyt pitää paremmin huolta itsestäni. Mulla oli puoli kroppaa niin jumissa, ja käsittelyn jälkeen olen huomannut niin monen kipupisteen hävinneen. Kun on ollut niin kipuinen koko ajan, ei jaksa innostua mistään muustakaan. Ehkä tämä kivuttomampi lähtö kohti kesää tekee mielestäkin vähän levollisemman.

Ei tunnu kyllä yhtään siltä että huomenna menen uuteen työpaikkaan. Ei jännitä yhtään, päinvastoin, olen enempi innoissani.

Olipa kiva viikko uudessa työpaikassa! Uudet kollegat oli mukavia ja heiltä uskalsi kysyä kaikkea mitä mieleen tuli. Loppuviikolla ilahduin jopa niinkin pienestä asiasta, kuin siitä että yksi kollega halusi pyytää minut Facebook-kaverikseen, seuraavana päivänä toinenkin pyysi ja laittoi vielä viestiä perään ja kyseli viikonloppusuunnitelmistani. En edes muista koska joku olis viimeksi ollut kiinnostunut mun viikonloppuohjelmastani...  Ens viikko olis vielä perehdytyspainotteista, sitten pääsen tekemään jo ihan itsenäisesti vuoroja. Odotan sitä jo innolla, että pääsen sisään hommaan ja pärjään itsekseni.

Mutta jottei hyvin alkanut ura uudessa työpaikassa pitäisi ajatuksia liian iloisina, niin pitäähän sitä vähän murhettakin saada kerättyä... Eilen huomasin koiran kaulassa pari paukamaa. Ajattelin että olisko punkki ollut ja siksi turvonnut, tai sitten tökännyt johonkin kasviin ulkona ja iho ärsyyntynyt. No ei vissiin oo kumpaakaan. Nyt sitten ajatuksissa pyörii kaikenmaailman kasvaimet ja syövät sun muut kamaluudet... 🙁 Kaiken päälle murhetta lisää pienet taloushuolet juuri nyt; saan vanhan työn loppupalkan ensi viikolla, mutta se on vaan muutaman satasen, ja uuden työn eka palkka tulee reilun kahden viikon päästä. Piti maksella sillä parilla satasella velkoja, mutta kaipa se menee kohta eläinlääkäriin jos nuo patit koiran kaulassa ei ala hävitä itsekseen. No ihan sama, maksuhäiriömerkintä löytyy jo joten antaa tulla vaan lisää velkaa perittäväksi.

Eniten ketuttaa, kun ajatukseni on myydä asunto pian, pakko saada vaan vielä pari korjaustyötä valmiiksi. Saisin siis rahaa velkojen kuittaamiseen ehkä jopa kesän aikana. Saisin asiani vihdoin kuntoon. Nyt kaikki on mennyt ihan päin puuta kun pieleen menneen työpaikkavalinnan takia olen kituuttanut koko kevään surkealla liksalla ja jouduin käyttämään vararahastoni jotta sain asumiskulut maksettua.

Ahdistaa siis jonkin verran.

Minun piti viime viikolla vastailla työterveyden lähettämään alkukartoituskyselyyn, siinä kyseltiin myös mielenterveyteen liittyviä asioita. Ajattelin ensin että vastaan ettei mulla oo mitään hätää, mutta sitten mietin että jospa nyt kuitenkin vastaisin todenmukaisesti. Nyt pitää vielä varata vastaanottoaika, katsotaan mitä siellä sitten tulee eteen.

Välillä mietin, miltä tuntuu kun ei ole enää mitään ongelmia? Se päivä, kun on selättänyt kaikki vaikeudet, miltä se tuntuu? En oikein muista enää niitä aikoja kun asiat oli jokseenkin hyvin, eikä ainakaan päivittäin ollut hankala olla. Jaksankohan silloin keskittyä paremmin niihin mukaviin asioihin kun murheet ei enää vello päässä?

Aina jos onnistun saamaan ajatukset muualle, niin olo on ihan hyvä.

Tiedän, mitä kaikkea mun tartteis tehdä jotta saisin asiat muuttumaan, tuntuu vaan ettei ole voimia mihinkään. Ja se tunne, kun tietää, ettei kukaan minua voi auttakaan...

Luin tekstiä ja hämmästyin, koska se olisi hyvin voinut olla oma tekstinu.

Miten koirasi voi? Tuli mieleen, että onkohan sillä rasvapatteja? Rasvapatit ovat koirilla tavallisia. Ne ovat hyvänlaatuisia kasvaimia. Pattion nahan alla, se on pehmeä eikä kiinnity alla olevaan kudokseen.

Edesmenneelle koiralleni alkoi jossain vaiheessa tulla näitä patteja ympäri sen kehoa. Kyljessä, vähän taempana olevaa pikkupatille (pikkupatti ku pikkukoira) ei koskaan tehty mitään. Naamassa oleva patti/syylä poistettiin klinikalla hyvin yksinkertaisesti paikallispuudutuksen avulla muun käynnin yhteydessä. Patit eivät siinä koirassa niin näkyneetkään, koska sillä oli turkkia sen verran. Esteettisestihän ne ovat vähän epämiellyttävän näkösiä vaikka eivät vaaraksi olisikaan.

Itse olen nyt ottanut sen "askeleen", että lähdin työpsykologille.

Tässä on isoja elämänmuutoksia tapahtunut itseäni ajatellen. Viime syksynä päätin muuttaa ruokatottumukseni ja osallistuin ravintovalmennukseen ajatuksena katkaista tunnesyöminen. Onnistuin elämämuutoksessani, käänsin aivoni ajattelemaan pelkkää valmennusta ja ravintoasioita ja ruokamääriä ja säännöllistä ruokarytmiä. Onnistuin lopettamaan ahmimisen, laihduinkin sellaiset 15kg. Sain tästä viimeksi taas suuret kehut kun oli tuo työterveystarkastus. Ja kyllä se iso asia olikin. Käänsin aivoni vastaanottavaan tilaan ja olin päättänyt että en suhtaudu kielteisesti mihinkään aluksi vaan kokeilen kaikkea ensin.

Virtaa alkoi tulla lisää, koipi alkoi nousta kepeämmin, ajatus siitä että paino laskee. Jossain vaiheessa kun menin takaisin työpaikalle (aloitin tämän kesälomalla viime vuonna) niin huomasin, että en osaakaan puhua asiasta työkavereille, suuresta elämänmuutoksestani. Pelkäsin että he parilla sanalla voisivat tuhota minun tieni sen sijaan että kannustaisivat. Aloin pitää sitä omana pikku salaisuutenani. Ajatuksena, että minullapa on jotain mistä ammentaa energiaa. Enkä kerro siitä kenellekään, ettei kukaan kiusaa. Aluksi se oli siis tiedotonta ja sitten aloin ehdointahdoin varjella sitä. Olin luullut että työkverini oli ollut samassa valmennuksessa, koska hän oli tykännyt valmennuksen sivustosta. No, koska en pysty pitämään asioita itselläni kuitenkaan jos sopiva henkilö sattuu kohdalle ja tuntuu siltä että jotain on sanottava niin aloin yhdessä työvuorossa yhden tietyn henkilön kanssa puhua asiasta. Kaveri on yhtä hölösuu, kertoo heti jos saa tilaisuuden tai sitten oli vain iloinen että tuli jotain puhuttavaa meidän välille. Niin kävi ilmi että tämä toinen työkaveri joka tykkäsi sivustosta niin oli käynyt samassa valmennuksessa kyllä mutta paljon paljon aikaisemmin. Ällistyin koska en ollut huomannut että hän olisi laihtunut yhtään.

Siitä alkoikin semmoisia ikäviä hetkiä. Koska työkaverit nyt tiesi että olin käynyt tällaisen valmennuksen (koska se toinen kertoi sille toiselle varmasti heti), se ei ollut enää oma "salainen" voimavarani siellä. Aloin tunteakin painetta sen sijaan että helpotusta siitä että syön eri tavalla. Tuntui että minua tuijotetaan kun menen tauolle ja ruuistani supistaan selän takana. Kerran tämä toinen työkaveri tokaisi ääneen yhtäkkiä että paljonkos olet nyt laihtunut, oletko huomannut. Hämmennyin mutta vastasin että en ole huomannut, koska en ole ostanut uusia vaatteita pitkään aikaan. Se oli totta, en ollut ostanut uusia vaatteita ikuisuuksiin, sen hetkiset vaatteet vain rupesivat istumaan paremmin päällä. Mutta työvaatteista olin huomannut. Tilasin kokoa pienemmän työpaidan ja aina kun alkoi olla väljyyttä niin kysyin voisiko tilata taas pienemmän. Sovittelin varastossa myös työpaitoja ja housuja, iloitsin itsekseni että jes, nyt menee jo tämä ja tämä koko ja kohta menee noinkin pieni koko.

Mutta koska tunsin painetta siitä että syön erilailla kuin muut ja olin epävarma syömisistäni valmennuksen lopulta päätyttyä niin rupesin valkkaamaan entiseen tapaan juttuja. Vaikka olin jo huomannut että vähähiilihydraattinen ruokavalio sopi esim.nivelilleni tosi hyvin elikkäs ei ollut nivelet kipeät. Nytkin minulla särkee kyynärpäiden ja lonkkien nivelet kun olen syönyt ruisleipää.

Anteeksi muuten jotkut jotka eivät tykkää lukea siitä että joku kertoo lukuja. En minäkään siitä oikein tykkää että kerrotaan grammalleen määriä.

Ajatuksiani ruokavaliomuutoksesta sekoittaa entisestään se, että tajusin olevani aktiiviliikkuja. Lähdinkin seuraavaksi sellaiseen valmennukseen joka ei ole laihduttajalle vaan sellaiselle joka haluaan pitää yllä jaksamistaan ja palautumiskykyä. Siinä ei tullut muuta muutosta kuin että yksi hiilihydraatti annos otettiin välipalaksi lisänä edellisen valmennuksen ruokavalioon. Se oikeastaan sopi minulle ja toi sen lisän, sen välipalan, jota olin kaivannutkin. Nyt olen elänyt soveltaen näitä kahta valmennusta keskenään. Eilen taas taisin tajuta että ei tarvitse kituuttaa vaikka söi aamupalan jo. Voi tulla sellainen ikävä olo, hiukoo tai närästää tai tulee ontto olo niin siihen on hyvä ottaa joku pälipala, suolainen tai makea, ihan mielensä mukaan.

Olen tavannut tässä viimeaikoina vastakkaisen sukupuolen edustajan ja olemme käyneet muutamia kertoja treffeillä. Hän on mukava, ajattelevainen ja auttavainen, ystävällinen luonne. Hän pitää elämänsä järjestyksessä, kotinsa ja työnsä. Hän pitää eläimistäni. Hän on onnistunut vähän kesyttämään jopa pelokasta koiraani. Itseasiassa hänellä on aikamoista minun ja kahden erilaisen koirani kanssa. Toinen vinkuu ja pyrkii nuolemaan naamaa ja hyppii päin. Toinen juoksee karkuun. Kaikenlaisiakin tunteita risteilee ahdistuksesta helpotukseen. Näitä tunteita on kyllä ollut ennen miehen tapaamistakin.

Mutta nuo on kaikki tuttuja tuntemuksia mitä olet kuvaillut. Itsekin kun on itsekseen miettinyt ja laskee rahoja. Ajoittaa koirien ruokatilaukset niin että palkka ehtis tulla silleen sopivasti että saa sen sitten maksettua.

Maksuhäirintämerkintöä minulla ei ole ja pidän huolen siitä ettei sellaista tule. Vaikka laskut menevätkin välillä hukkaan ja ne tulevat perintätoimiston kautta maksettavaksi.

Älä sinäkään suhtaudu hällä väliä meiningillä muihin maksuihin vaikka yksi merkintä jo onkin.

Olin itsekin tilanteessa marras-helmikuun kun kirjaimellisesti laskin jokaisen sentin ja etsin ruokatarjouksia. Ja ostin vain jos oli sen lihan tai kasviksen tai minkä ikinä tarjouspäivä. Ja jouduin käyttämään säästössä olleet varat. Onneksi siellä nyt sentään oli semmoiset varat. Että ei mennyt hukkaan neuvo että ota 50e joka kuukaudelta sivuun.

Äsken kävi asuntovälittäjä kuvaajan kanssa ottamassa mun asunnon myyntikuvat. Edelleen vähän ristiriitaiset tunnelmat tän myynnin suhteen... Tää asunto on IHANA, suorastaan rakastan tätä, tää on niin nätti 😀 Mutta, tämä on mulle liian iso, enkä liiemmin pidä tästä taloyhtiöstä. Ja toisaalta odotan innolla että pääsee sisustamaan ja ehkä remontoimaankin uutta. On siis kuitenkin aika myydä. Olen pari kiinnostavaa uutta asuntoa jo löytänytkin, mutta odotan vielä tovin ennenkuin lähden niitä katsomaan (toivottavasti ovat vielä silloin myynnissä). Piipahdin Rustassa ostamassa uusia tyynyliinoja, löysin halvalla nätit sisustustyynyliinat jotka laitan kulahtaneiden sohvatyynyjen päälle näytön ajaksi. Muuten koirat sotkee ne, siksi en ota niitä vielä kokonaan käyttöön. Mutta suorastaan voin kuvitella nää uudet tyynyt mun tulevan, uuden sohvan päällä.

Odottaminen on ahdistavaa. Odotan, että pääsisin maksamaan velkani pois. Kamalaa kun ei yhtään tiedä kuinka nopeasti tän myynnin saa hoidettua, sitten elämä helpottaisi. Voisin alkaa taas elää, ja varaa olisi harrastaakin jotain. Tuntuu, etten jaksa nyt oikein mitään.

Luojan kiitos mun nykyinen työpaikka, jossa olen nyt kuukauden ollut, on todella kiva! Työ on ihan mukavaa ja työkaverit on ehkä parhaimmat moneen vuoteen! Ei kiusaamista eikä selän takana puhumista, kaikki on olleet tosi ystävällisiä ja on helppoa kysyä neuvoa kun ei tarvitse pelätä toisten reaktioita. Liian monta vuotta työ on aiheuttanut mulle pahaa oloa, ihanaa kun sellainen on nyt toistaiseksi historiaa.... Edes joku asia mallillaan mun elämässä tällä hetkellä...

Waileamakena,

kiitos kun avasit tämän ketjun. Hyvä lukea, että elämän vastuksiin saa otetta. Onnea uuteen työhön ja sen tilanteisiin!

Ja anteeksi, että tulee kirjoitettua useaan ketjuun, siis sitä anteeksi, että tähänkin. Ei tarkoita että haluaisin ( liikaa ) ottaa kantaa jokaiseen. Jonain aamuna vaan on jotenkin virtaa enemmän...

Hantzki,

hyvä että kirjoitat mitä mielestä haluat tänne jakaa. Nyt sait pohtimaan tuota 'aktiiviliikkuja' ajatusta....

Hups, aika on tässä hurahtanut nopeasti eteenpäin! Muutamaan otteeseen on ollut mielessä tulla tänne kirjoittelemaan, mutta aina se vaan on jäänyt. Mutta nyt päivittelen sitten kerrakseen!

Sain asuntoni myytyä, ja ensi viikolla pakkaan kamani ja lähden. Löysin kivan vuokra-asunnon toiselta paikkakunnalta, työmatka vähän pitenee, mutta ei kuitenkaan liikaa. Vuokranantaja oli todella kiva, kerroin rehellisesti maksuhäiriömerkinnöistäni, mutta häntä ei haitannut koska kyse ei kuitenkaan ollut mistään vuokranmaksuhäiriöistä. Ihanaa että maailmasta löytyy viel ymmärtäväisiä ihmisiä <3 Kerroin hälle toki myös rehellisesti että olen myynyt asuntoni ja siitä käteen jääneellä rahalla hoitanut velkani pois.

Joo, näin tosiaan tapahtui... Sain sen verran asunnosta käteen että sain kaikki perintään menneet laskut maksettua plus pari muuta velkaa, vielä jäi yksi kulutusluotto maksettavaksi, mutta sen pystyn nyt maksamaan. Tuntuu niin hyvältä kun olen saanut tämän asian hoidettua, johan tässä on viimeiset 15 vuotta mennyt noiden vippien kanssa. En enää ikinä halua niihin sortua. Onneksi kurjat ajat ovat opettaneetkin minut vähän harkitsevammaksi, en ostele turhaa tavaraa, vaan koitan aina harkita että tarvitsenko jotain tosiaan vai olenko ostamassa sitä vain pelkästä ostamisen ilosta? Nyt kun olen pakannut omaisuuteni muuttolaatikoihin, on ollut ilo huomata miten vähän tavaraa mulla on, ja kuinka helppoa pakkaaminen on ollut! Tällä hetkellä näyttää siltä että mun omaisuus mahtuu ihan helposti pakuun ja peräkärryyn.

Odotan innolla aikaa muuton jälkeen. Edessä on vielä muutama stressintäyteinen päivä, viimeiset tavarat pitää pakata ja asunto siivota. Avaimet uuteen asuntoon saan tiistaina. Muuttamaan pääsen varsinaisesti vasta viikon päästä ja joudunkin olla muutaman päivän vanhemmilla evakossa, vanha asunto pitää olla loppuviikolla tyhjä. Vähän säädöksi meni, mutta onneksi on kyse vain muutamasta päivästä. Odotan vaan, että tää kaikki olisi pian ohi, ja saisin taas ottaa rennosti...

Aiemmin kirjoitin kun koiralla oli joku patti kaulassa, no se onneksi hävisi  pian itsekseen, mutta juhannuksen alla toiselta koiralta löytyi pieni patti nisästä ja lääkärissähän se tietysti nisäkasvaimeksi todettiin 🙁  Pari viikkoa sitten koira leikattiin (ei onneksi ollut etäpesäkkeitä tms), haava on nyt muuten parantunut todella hyvin, mutta haavan vieressä on nyt luumun kokoinen patti. En tiedä onko kudosnestettä tai jotain, mutta täytyy huomenna soittaa eläinlääkäriin ja kysyä onko syytä tulla näyttämään sitä klinikalle... Kaiken päälle minulta itseltäni lohkesi hampaasta pala niinikään juhannuksen alla, enkä rahanpuutteen takia ole päässyt hammaslääkäriin vielä. Tiistaille sain vihdoin ajan, koska en pysty syömään tuolla puolella ollenkaan. Ihan varmaan joku juurihoito tai muuta kamalaa edessä...

Todellakin toivon, että tää huono tuuri loppuisi pian ja saisin edes hetken nauttia elämästä ilman stressiä mistään. Nämä helteetkin ovat tavallaan masentaneet vaikka lämpimästä pidänkin, muttakun koirien kanssa ei ole oikein päässyt ulkoilemaan kun eivät jaksa auringossa olla...

Waileamakena - no onpas sulla ollut vastuksia oikein melkein ketjussa peräperää, Hienosti oot asennoitunu. Toivotaan että se hammasongelma ei estäis syömistä jos aikaa ei ihan heti saa, siinä kohti kai pitää sano 'särkee' vai ei taida auttaa jos sanoo 'särkee koko sielua' kun hammaslääkäri on kyseessä.

Totisesti toivon, että valoa alkaa tulla ja sulattaa stresseistä pahimmat tai tietenki miuluummin kaikki. Saa vaan unelmoida stressittömästä ajasta. Iteä tarkotin, sattunut kaikenlaista ja nyt pitää - saa - levätä. tai sias jos kykenis.....

https://www.youtube.com/watch?v=Il3ktEs3twM&list=RDuGHnNnkGOgA&index=24

Pave Maijanen

Muutto takana ja kolme päivää nyt ollut uudessa kodissa. Vähän oudolta tuntuu, vaikka on tää kyllä ihan kiva asunto. Vähän kyllä harmittaa kun tämä on nyt enemmän kaupungissa kuin mitä edellinen asunto oli, eikä heti kävelyetäisyydellä ole mitään kunnollisia metsäreittejä. Mutta näillä mennään nyt, onneksi autolla pääsee kauemmaskin.

Pari täyttä viikkoa olis töitä ja sitten olisi viikon loma. Olen lomaillut viimeksi tammikuussa, joten tämä on odotettu juttu. Lähdetään vähän reissuun silloin. Pienikin loma tämän stressaavan kesän päätteeksi tekee toivottavasti vaan hyvää. Tuntuu välillä, etten pääse stressistä mitenkään eroon, koko ajan joku asia tuntuu kaihertavan mieltä. Pikkuhiljaa, asia kerrallaan nyt vaan hommat ajantasalle, niin jospa se alkaisi helpottaa... Ehkäpä oikeasti tekisi hyvää jos kävisin jossain juttelemassa, vaikka työterveydessä, meillä kuuluu pari työpsykologin käyntiä työterveyssopimukseen. Alkaa olla fyysisiäkin oireita joille en keksi muuta syytä kuin juuri joku stressi tms. Olen mm. väsynyt, tuntuu ettei energiaa ole mihinkään. Haluaisin vaan sen energisen ja elämäniloisen minäni takaisin 🙁

Käytiin muuten koiran kanssa lääkärissä näyttämässä sitä leikkaushaavaan tullutta pattia, se osoittautui ihan vaarattomaksi; tikit kuulemma aiheuttaa usein ärsytystä ja niin taisi olla tässäkin tapauksessa. Lääkäri poisti ihossa törröttäneen pienen ompeleenpätkän, ja sen jälkeen pattikin lähti laskeutumaan ja nyt se onkin hävinnyt jo ihan kokonaan 🙂 Onneksi ei ollut pahempaa, pelkäsin jo uutta kasvainta tai että ihon alle on muodostunut mätää tms.

Jospa nyt lähtisin nukkumaan, pari työpäivää tälle viikolle vielä ja sitten olis vapaa viikonloppu. Jos nukkuisin silloin kunnolla ja koittaisin tehdä jotain kivaa. Muuttolaatikoitakaan ei ole purkamatta kuin pari hassua, joten sellaiseen ei tarvitse enää aikaa käyttää.

Huomenta....

Hienoa, että pattiin liittyvä huoli laukesi ja koira nauttii riemu rinnoin sinua viedä ulos:)

Tuo stressi... stressialttiina se usein minua myös vaivaa.. Kun saisi vaan olla, ei huvitakaan mikään ja sitten kun joku esim.kirja tai musiikki best mix tms. alkaa vaikuttaa kiinnostavalta, silmissä pian tuntuu.... pitäisköhän vähentää nettiaikaa? silmien takia... ranteen takia... niskojen takia varsinkin. Aivojen hapen puutteen takia...

Missä sinulla eniten tuntuu kun koet stressiä? Jos stresssi pääsee hermosolujen tasolle, vitsit alkaa olla tosi vähissä... sen opin viimeisimmältä lääkäriltä. Sai miettimään oikeasti mitä ottaa ja minkä verran ja milloin, varsinkin kun ei ottaisi mitään aivokemioita sotkemaan....  vai järjestäisikö mielialaa tasaava, laittaen liioille impulsseille jarrua sopivasti?

Mutta hienoa, kun olet saanut muuttolaatikotkin purettua ja uuteen paikkaan paikannettua.

Valoisaa vknloppua 🍒🍒🍇🍒

Uups... Olen unohtanut kertoa mun viikon lomasta! No se oli kuukausi sitten ja oli ihanan virkistävä reissu Kuusamoon, Oulangan kansallispuistoon ja sieltä Ranuan ja Syötteen kautta Pohjois-Savoon meidän uuteen "mummolaan". Oli ihana viikko, ja se loppui aivan llian pian.

Nyt menneenä viikonloppuna mulla oli harvinaislaatuiset 3 vapaapäivää putkeen. Niinpä päätin lähteä taas "muumolaan", strattasin perjantaina iltapäivällä heti töiden jälkeen ja olin iltayhdeksän jälkeen perillä. Siellä pari päivää ja eilen ajelin takaisin kotiin. Matkalla poikkesin Tuurissa Keskisen Kyläkauppaa katsomassa, en ole siellä koskaan käynyt. Oli kyllä iso paikka, pitää poiketa toiste paremmalla ajalla ostoksille. Nyt en viipynyt kauan kun koirat odottivat autossa ja oli aika lämmin ja aurinkoinen päivä...

Jotenkin tänään on taas ollut sellainen masis-päivä. Olen viihtynyt ihan hyvin uudessa asunnossani, mutta joku silti ahdistaa. Ei tämä asuinpaikkakunta kummoinen ole, kaipaan jotain muuta. Pakko kuitenkin jaksaa vielä odottaa seuraavaa siirtoa. Koeaikani työpaikalla umpeutuu kuukauden päästä, ja sitten vielä voisi talven yli ainakin katsoa työntekoa ja koittaa säästää rahaa. Haaveeni on, jos pääsisi saman työnantajan sisällä siirtymään toiselle paikkakunnalle töihin, pitää seurailla vapaita paikkoja muualla.

Edelleen mietin sitä lääkäriin menoa, tuntuu jotenkin että moni muu tarvitsee varmasti enemmän apua kuin minä, mutta toisaalta omatkin ajatukset on aika solmussa usein ja kaipaan keskusteluseuraa. Täälläkin on näitä chatteja, mutta niissä usein koen jääväni "seinäruusuksi" kun ohjaajilla ei mitenkään ole aikaa vastailla kaikille (tämän ymmärrän), eikä muista keskustelijoistakaan tunnu saavan sellaista juttuseuraa. Usein kirjoittamani kommentit häviävät vaan muuhun massaan. En ole myöskään uskaltanut kirjoittaa noihin muihin keskustelukanaviin... En tiedä miksi.

Elämä on ollut tasaista. Käyn töissä, ja vapaalla ollessa olen yrittänyt käydä ulkoilemassa erilaisissa paikoissa koirien kanssa, lisäksi olen katsellut youtubesta muutaman vloggaajan videoita heidän reissuistaan. Vloggaaminen on alkanut vähän kiehtoa kyllä, olisi kiva jos voisi videoida omiakin reissuja ja niitä katsella sitten jälkeenpäin... Nyt olen vaan laitellut kuvia Instagramiin. Voisi kokeilla moista...

Ulkoilu piristää, ja hiljaisessa metsässä mieli rauhoittuu. Mutta mulla on kuitenkin jäänyt nyt joku ahdistus päälle noista raha-asioista. Sain pahimmat rahaongelmat selätettyä kesällä kun myin asunnon, ja nyt palkasta jää jopa säästettävää joka kuukausi. Olen suunnitellut budjettia ja merkkailen Pennoon ylös miten paljon rahaa menee mihinkin. Koska mulla on luottotiedoissa merkintä, niin en saa juurikaan ostettua esim netistä mitään laskulle, vaan maksan ostoksen heti siinä tilaushetkellä. Tämä on todella järkevä tyyli. En ostele mitään turhaa, ja mietin vähintään muutaman päivän että tarvitsenko tätä tuotetta vai pärjäisinkö vielä hetken vanhalla? Toisaalta, maksan mieluummin esim ulkoilutakista ja kengistä enemmän, jos tuote on laadukas ja siitä on vaatetta useiksi vuosiksi eteenpäin. Silti, vaikka raha-asiat on ihan kivasti hoidossa nyt, eikä oikeasti tarvitsisi panikoida, niin silti tunnen joka kuukausi ahdistusta kun alan maksaa laskuja. Kun palkka tulee niin maksan kaikki vähäiset laskuni (vuokra, puhelin/netti, sekä sähkö/vakuutus), muita laskuja ei sitten olekaan. Tuntuu että pelkään koko ajan että postilaatikkoon tulee joku perintäkirje tai että rahat katoavat tililtä jonnekin. Oikeasti mitään syytä moiseen huoleen ei ole, mutta en vaan osaa päästä irti tästä ahdistuksesta.

Sain vihdoin ja viimein lyhennettyä verhot jotka ovat odottaneet jo ainakin kuukauden päivät ompelua ruokapöydän nurkassa. Nopee juttu, mutta silti jotenkin niin hankala aloittaa moinen projekti. Innostuin myös ostamaan kaupasta 1000 palan palapelin kun se maksoi vaan 11 euroa. Kasasin sen parissa kolmessa päivässä. Tykkään palapeleistä. Tilasin myös taannoin collegekangasta josta ensin mietin että onkohan se liian lapsellinen kuosiltaan näin aikuiselle, mutta sitten ajattelin kuitenkin että väliäkös sillä, kunhan itse pidän siitä! Niinpä tilasin kankaan ja kaavat, ja ompelin collegepaidan (tai on se vielä vähän kesken; hihansuun ja kauluksen resorit odottaa vielä ompelua). Mitähän seuraavaksi keksisi? Olen tosiaan paria YouTube-kanavaa seuraillut, ja nytkin on niistä kaikki videot katseltu, kaapissa odottaisi kassillinen vanhoja kankaita jotka pyysin kesällä äidiltäni, ajattelin tehdä niistä tilkkutöitä; peittoja, tyynyjä, joku mattokin olisi hauska mutta en tiedä osaanko sellaista tehdä (ja miten se tehdään?).

Pikkuhiljaa ollaan koirien kanssa aloiteltu kunnonkohotusprojektia jotta jaksetaan ensi kesänä lähteä pidemmille patikkaretkille. Suunnittelin myös että alkuvuodesta jos hommaisin taas salijäsenyyden ja alkaisin käydä salilla... Nyt en ole varmaan kolmeen vuoteen treenaillut. Kroppa kaipaa treeniä muutenkin kuin vaan retkeilykunnossa pysymisen takia. Mutta ensin tämä alkava joulunalusaika ihan rauhassa, ilman paineita, ja seurailla vähän miten tämäkin korona etenee.

Pyysin jopa isältäni vanhoja suksia täksi talveksi, monot vaan oli vähän hukassa, olivat menneet jo muuttokuorman mukana möksälle pohjoiseen. No saahan ne sieltä... Vannoin kyllä vielä viime talvena että en IKINÄ hiihdä, mutta sen siitä saa kun katsoo erästelyvideoita ja innostuu, tuohan voisi olla ihan hauskaakin tuo hiihto kun sitä ei tarvitse suorittaa veren maku suussa jollain hiihtobaanalla. Nyt ajatuksena jo hiihtäminen hankeen tamppautuneella ladulla, laavulle syömään eväitä, kuulostaa aika mukavalta. Kuumaa teetä termariin ja silleen.

Ehkä tämä elämä alkaa tästä pikkuhiljaa voittaa.