Aina matkalla jonnekin

Aina matkalla jonnekin

Käyttäjä Waileamakena aloittanut aikaan 30.04.2021 klo 19:39 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Waileamakena kirjoittanut 30.04.2021 klo 19:39

Vappuaatto ja makaan sohvalla juoden simaa, koira kainalossa. Enpä ole vuosiin juhlinut tätäkään mokomaa juhlaa, on jo pitkään ollut mulle aivan ”tavallinen viikonloppu”. Ryyppääminen ei enää kiinnosta, ja olen muutenkin niin yksinäinen ettei seuraakaan olisi edes tarjolla. 

Minulla on ainoastaan yksi ystävä. Kerkesimme tässä juuri olla pari vuotta ”erossa” hänen muutettua hetkeksi muualle, mutta pari viikkoa sitten hän palasi takaisin ja tavattuamme ekaa kertaa kahteen vuoteen, tuntui kun ei oltais erossa oltukaan. On minulle oikeasti todella tärkeä ihminen, häneen voin luottaa ja kertoa melkeinpä kaikesta. 

Siitäkin huolimatta että minulla on edes se yksi kullanarvoinen ystävä, koen yksinäisyyttä. Asun yksin koirieni kanssa, ainoat ihmiskontaktit ovat työpaikalla. Ensi viikolla aloitan uudessa työpaikassa, toivottavasti viihdyn siellä ja tapaan uusia, mukavia ihmisiä. Takana on liian monta vuotta jolloin olen tavannut vain ilkeitä ihmisiä ja kohdannut tulehtuneita työyhteisöjä. En jaksa sitä enää, haluaisin vaan joskus löytää työpaikan jossa saisin rauhassa olla osa hyvää työyhteisöä, ja jossa kaikki tulevat juttuun keskenään.

Minulla todettiin toistuva keskivaikea masennus vuonna 2014. Välillä kaikki olikin sitten taas ihan ok, mutta viimeiset pari vuotta on kaikki lähtenyt taas pikkuhiljaa alamäkeen, syynä rahahuolet, yksinäisyys ja ne ikävät kokemukset työssä. On tullut pohdittua pitäisikö mennä lääkäriin, mutta en jaksa toimia. Jotenkin sitä taas vaan ajattelee, että kyllä tää tästä. Enkä jaksaisi sitä lääkärirumbaa taas uudelleen mikä oli viimeksi. Ajattelen myös, että joku muu voi olla kipeämmin avun tarpeessa kuin minä. Minä olen vaan niitä jotka tuhlaavat lääkärien ja hoitajien aikaa. Joku muu tarvitsee heitä ehkä enemmän kuin minä.

Jokunen vuosi sitten kirjoittelin täällä viimeksi, nyt halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ja katsoa kuinka pitkälle tämä kantaa. Tavallaan sitä kai kaipaa jotenkin jonkinlaista huomiota, toivoa, että edes joku kävisi joskus lukemassa mitä olen tänään tänne rustaillut. Itse lueskelen paljon muiden kirjoituksia, mutta olen valitettavan surkea kommentoimaan mitään. En halua ainakaan kommentoida mitään masentavan kuuloista, vaan yrittää mieluummin olla rohkaiseva jos toisella on huolia. Kaikkeen kun tuppaa aina löytymään ratkaisu. Ehkä en jaksa enää nyt kirjoittaa enempää, pölistävää olis kyllä paljonkin, mutta kerkiihän sitä…

Oikein mukavaa Vappua kaikille 😘

Käyttäjä Ĺähdössä pois kirjoittanut 01.05.2021 klo 01:07

Minäkin odottelen Vappua ristiriitaisissa tunnelmissa. En oikein juhli Vappua mutta olisihan se hyvä syy iloita elämästä. Olen eronnut n. 2 vuotta sitten 21v parisuhteesta enkä ole vielä päässyt siitä yli. Tyttäriä 15 ja 20v on ikävä ja uusi tyttöystävä on toisella puolella maapalloa odottanut jo 1,5v.

Mietin elämäni lopettamista joka päivä. Se tuntuisi parhaalta ratkaisulta. Elämä on samaa paskaa joka päivä. Mikään ei muutu. Itsemurha on mielessä aamulla kun herään, päivällä ja illalla. Mitä minusta jää on kasa tuhkaa...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 01.05.2021 klo 11:30

En ole itsekään jaksanut oikein enää juhlia vappua tai mitään muutakaan juhlaa. Tavallisia päiviähän nämäkin vaan ovat.

Minullakin oikeastaan muutama ystävä joita tapaan joka viikko.

En ole juonut alkoholia itsekään vuosiin.

Elämä on vain toistoa. Herään, juon kahvia, käyn ulkona ja kaupassa, syön, luen ja menen nukkumaan. On pakko vain jaksaa, koska ei sitä voi heittää kaikkea lekkeriksikään. Tai voi, mutta se vasta kärsimystä olisikin.

Mitä enemmän ikää tulee lisää niin sitä yksitoikkoisempaa elämä tuntuu olevan.

Se voi olla ettei tämä elämä kyllä hirveästi mitään riemun kiljahduksia aiheuta.

Urheilu auttaa jonkin verran. Kun tekee parin kilometrin juoksulenkin niin jaksaa tätä toistoa paremmin. 🙂

 

 

Käyttäjä Waileamakena kirjoittanut 02.05.2021 klo 17:18

Lähdössä pois: Toivottavasti sulla on joku taho joka sua auttaa nyt. Ja jos ei ole niin hae apua. Tiedän miltä ne itsetuhoiset ajatukset tuntuu, itse olen saanut sellaisiin apua silloin kun jaksoin sitä pyytää.  Sulla on kuitenkin lapset jotka riittänee jo syyksi elää 🙂

 

Kävin tänään vihdoin metsässä meidän yhdellä lempipolulla ulkoilemassa koirien kera. Viimeksi oli vielä lunta ja jäätä, ja maa oli märkä, eikä metsään meno silloin huvittanut ollenkaan (plus että mun vedenpitävämmät ulkokengät on tiensä päässä eivätkä pidä enää kosteaa niin hyvin). Ihanaa oli kävellä taas vihreyden keskellä havunneulasten peittämää polkua. Muistin taas miten hyvä olo metsässä ollessa tulee! Vaikka ei pitkää lenkkiä tehtykään niin olipa virkistävää. Tämän päälle ajattelin käydä vielä tekemässä lyhyen fillarilenkin. Kunto on rapistunut aivan liikaa, selkäkivut ovat vaivanneet ja oon ollut viime kuukaudet tosi kipeänä kropasta. Muutama päivä sitten kävin kokeilemassa kalevalaista jäsenkorjausta ja se toi niin toivorikkaan olon että yritän nyt pitää paremmin huolta itsestäni. Mulla oli puoli kroppaa niin jumissa, ja käsittelyn jälkeen olen huomannut niin monen kipupisteen hävinneen. Kun on ollut niin kipuinen koko ajan, ei jaksa innostua mistään muustakaan. Ehkä tämä kivuttomampi lähtö kohti kesää tekee mielestäkin vähän levollisemman.

Ei tunnu kyllä yhtään siltä että huomenna menen uuteen työpaikkaan. Ei jännitä yhtään, päinvastoin, olen enempi innoissani.

Käyttäjä Waileamakena kirjoittanut 09.05.2021 klo 21:18

Olipa kiva viikko uudessa työpaikassa! Uudet kollegat oli mukavia ja heiltä uskalsi kysyä kaikkea mitä mieleen tuli. Loppuviikolla ilahduin jopa niinkin pienestä asiasta, kuin siitä että yksi kollega halusi pyytää minut Facebook-kaverikseen, seuraavana päivänä toinenkin pyysi ja laittoi vielä viestiä perään ja kyseli viikonloppusuunnitelmistani. En edes muista koska joku olis viimeksi ollut kiinnostunut mun viikonloppuohjelmastani...  Ens viikko olis vielä perehdytyspainotteista, sitten pääsen tekemään jo ihan itsenäisesti vuoroja. Odotan sitä jo innolla, että pääsen sisään hommaan ja pärjään itsekseni.

Mutta jottei hyvin alkanut ura uudessa työpaikassa pitäisi ajatuksia liian iloisina, niin pitäähän sitä vähän murhettakin saada kerättyä... Eilen huomasin koiran kaulassa pari paukamaa. Ajattelin että olisko punkki ollut ja siksi turvonnut, tai sitten tökännyt johonkin kasviin ulkona ja iho ärsyyntynyt. No ei vissiin oo kumpaakaan. Nyt sitten ajatuksissa pyörii kaikenmaailman kasvaimet ja syövät sun muut kamaluudet... 🙁 Kaiken päälle murhetta lisää pienet taloushuolet juuri nyt; saan vanhan työn loppupalkan ensi viikolla, mutta se on vaan muutaman satasen, ja uuden työn eka palkka tulee reilun kahden viikon päästä. Piti maksella sillä parilla satasella velkoja, mutta kaipa se menee kohta eläinlääkäriin jos nuo patit koiran kaulassa ei ala hävitä itsekseen. No ihan sama, maksuhäiriömerkintä löytyy jo joten antaa tulla vaan lisää velkaa perittäväksi.

Eniten ketuttaa, kun ajatukseni on myydä asunto pian, pakko saada vaan vielä pari korjaustyötä valmiiksi. Saisin siis rahaa velkojen kuittaamiseen ehkä jopa kesän aikana. Saisin asiani vihdoin kuntoon. Nyt kaikki on mennyt ihan päin puuta kun pieleen menneen työpaikkavalinnan takia olen kituuttanut koko kevään surkealla liksalla ja jouduin käyttämään vararahastoni jotta sain asumiskulut maksettua.

Ahdistaa siis jonkin verran.

Minun piti viime viikolla vastailla työterveyden lähettämään alkukartoituskyselyyn, siinä kyseltiin myös mielenterveyteen liittyviä asioita. Ajattelin ensin että vastaan ettei mulla oo mitään hätää, mutta sitten mietin että jospa nyt kuitenkin vastaisin todenmukaisesti. Nyt pitää vielä varata vastaanottoaika, katsotaan mitä siellä sitten tulee eteen.

Käyttäjä Waileamakena kirjoittanut 17.05.2021 klo 20:12

Välillä mietin, miltä tuntuu kun ei ole enää mitään ongelmia? Se päivä, kun on selättänyt kaikki vaikeudet, miltä se tuntuu? En oikein muista enää niitä aikoja kun asiat oli jokseenkin hyvin, eikä ainakaan päivittäin ollut hankala olla. Jaksankohan silloin keskittyä paremmin niihin mukaviin asioihin kun murheet ei enää vello päässä?

Aina jos onnistun saamaan ajatukset muualle, niin olo on ihan hyvä.

Tiedän, mitä kaikkea mun tartteis tehdä jotta saisin asiat muuttumaan, tuntuu vaan ettei ole voimia mihinkään. Ja se tunne, kun tietää, ettei kukaan minua voi auttakaan...

Käyttäjä Hantzki kirjoittanut 19.05.2021 klo 06:24

Luin tekstiä ja hämmästyin, koska se olisi hyvin voinut olla oma tekstinu.

Miten koirasi voi? Tuli mieleen, että onkohan sillä rasvapatteja? Rasvapatit ovat koirilla tavallisia. Ne ovat hyvänlaatuisia kasvaimia. Pattion nahan alla, se on pehmeä eikä kiinnity alla olevaan kudokseen.

Edesmenneelle koiralleni alkoi jossain vaiheessa tulla näitä patteja ympäri sen kehoa. Kyljessä, vähän taempana olevaa pikkupatille (pikkupatti ku pikkukoira) ei koskaan tehty mitään. Naamassa oleva patti/syylä poistettiin klinikalla hyvin yksinkertaisesti paikallispuudutuksen avulla muun käynnin yhteydessä. Patit eivät siinä koirassa niin näkyneetkään, koska sillä oli turkkia sen verran. Esteettisestihän ne ovat vähän epämiellyttävän näkösiä vaikka eivät vaaraksi olisikaan.

Itse olen nyt ottanut sen "askeleen", että lähdin työpsykologille.

Tässä on isoja elämänmuutoksia tapahtunut itseäni ajatellen. Viime syksynä päätin muuttaa ruokatottumukseni ja osallistuin ravintovalmennukseen ajatuksena katkaista tunnesyöminen. Onnistuin elämämuutoksessani, käänsin aivoni ajattelemaan pelkkää valmennusta ja ravintoasioita ja ruokamääriä ja säännöllistä ruokarytmiä. Onnistuin lopettamaan ahmimisen, laihduinkin sellaiset 15kg. Sain tästä viimeksi taas suuret kehut kun oli tuo työterveystarkastus. Ja kyllä se iso asia olikin. Käänsin aivoni vastaanottavaan tilaan ja olin päättänyt että en suhtaudu kielteisesti mihinkään aluksi vaan kokeilen kaikkea ensin.

Virtaa alkoi tulla lisää, koipi alkoi nousta kepeämmin, ajatus siitä että paino laskee. Jossain vaiheessa kun menin takaisin työpaikalle (aloitin tämän kesälomalla viime vuonna) niin huomasin, että en osaakaan puhua asiasta työkavereille, suuresta elämänmuutoksestani. Pelkäsin että he parilla sanalla voisivat tuhota minun tieni sen sijaan että kannustaisivat. Aloin pitää sitä omana pikku salaisuutenani. Ajatuksena, että minullapa on jotain mistä ammentaa energiaa. Enkä kerro siitä kenellekään, ettei kukaan kiusaa. Aluksi se oli siis tiedotonta ja sitten aloin ehdointahdoin varjella sitä. Olin luullut että työkverini oli ollut samassa valmennuksessa, koska hän oli tykännyt valmennuksen sivustosta. No, koska en pysty pitämään asioita itselläni kuitenkaan jos sopiva henkilö sattuu kohdalle ja tuntuu siltä että jotain on sanottava niin aloin yhdessä työvuorossa yhden tietyn henkilön kanssa puhua asiasta. Kaveri on yhtä hölösuu, kertoo heti jos saa tilaisuuden tai sitten oli vain iloinen että tuli jotain puhuttavaa meidän välille. Niin kävi ilmi että tämä toinen työkaveri joka tykkäsi sivustosta niin oli käynyt samassa valmennuksessa kyllä mutta paljon paljon aikaisemmin. Ällistyin koska en ollut huomannut että hän olisi laihtunut yhtään.

Siitä alkoikin semmoisia ikäviä hetkiä. Koska työkaverit nyt tiesi että olin käynyt tällaisen valmennuksen (koska se toinen kertoi sille toiselle varmasti heti), se ei ollut enää oma "salainen" voimavarani siellä. Aloin tunteakin painetta sen sijaan että helpotusta siitä että syön eri tavalla. Tuntui että minua tuijotetaan kun menen tauolle ja ruuistani supistaan selän takana. Kerran tämä toinen työkaveri tokaisi ääneen yhtäkkiä että paljonkos olet nyt laihtunut, oletko huomannut. Hämmennyin mutta vastasin että en ole huomannut, koska en ole ostanut uusia vaatteita pitkään aikaan. Se oli totta, en ollut ostanut uusia vaatteita ikuisuuksiin, sen hetkiset vaatteet vain rupesivat istumaan paremmin päällä. Mutta työvaatteista olin huomannut. Tilasin kokoa pienemmän työpaidan ja aina kun alkoi olla väljyyttä niin kysyin voisiko tilata taas pienemmän. Sovittelin varastossa myös työpaitoja ja housuja, iloitsin itsekseni että jes, nyt menee jo tämä ja tämä koko ja kohta menee noinkin pieni koko.

Mutta koska tunsin painetta siitä että syön erilailla kuin muut ja olin epävarma syömisistäni valmennuksen lopulta päätyttyä niin rupesin valkkaamaan entiseen tapaan juttuja. Vaikka olin jo huomannut että vähähiilihydraattinen ruokavalio sopi esim.nivelilleni tosi hyvin elikkäs ei ollut nivelet kipeät. Nytkin minulla särkee kyynärpäiden ja lonkkien nivelet kun olen syönyt ruisleipää.

Anteeksi muuten jotkut jotka eivät tykkää lukea siitä että joku kertoo lukuja. En minäkään siitä oikein tykkää että kerrotaan grammalleen määriä.

Ajatuksiani ruokavaliomuutoksesta sekoittaa entisestään se, että tajusin olevani aktiiviliikkuja. Lähdinkin seuraavaksi sellaiseen valmennukseen joka ei ole laihduttajalle vaan sellaiselle joka haluaan pitää yllä jaksamistaan ja palautumiskykyä. Siinä ei tullut muuta muutosta kuin että yksi hiilihydraatti annos otettiin välipalaksi lisänä edellisen valmennuksen ruokavalioon. Se oikeastaan sopi minulle ja toi sen lisän, sen välipalan, jota olin kaivannutkin. Nyt olen elänyt soveltaen näitä kahta valmennusta keskenään. Eilen taas taisin tajuta että ei tarvitse kituuttaa vaikka söi aamupalan jo. Voi tulla sellainen ikävä olo, hiukoo tai närästää tai tulee ontto olo niin siihen on hyvä ottaa joku pälipala, suolainen tai makea, ihan mielensä mukaan.

Olen tavannut tässä viimeaikoina vastakkaisen sukupuolen edustajan ja olemme käyneet muutamia kertoja treffeillä. Hän on mukava, ajattelevainen ja auttavainen, ystävällinen luonne. Hän pitää elämänsä järjestyksessä, kotinsa ja työnsä. Hän pitää eläimistäni. Hän on onnistunut vähän kesyttämään jopa pelokasta koiraani. Itseasiassa hänellä on aikamoista minun ja kahden erilaisen koirani kanssa. Toinen vinkuu ja pyrkii nuolemaan naamaa ja hyppii päin. Toinen juoksee karkuun. Kaikenlaisiakin tunteita risteilee ahdistuksesta helpotukseen. Näitä tunteita on kyllä ollut ennen miehen tapaamistakin.

Mutta nuo on kaikki tuttuja tuntemuksia mitä olet kuvaillut. Itsekin kun on itsekseen miettinyt ja laskee rahoja. Ajoittaa koirien ruokatilaukset niin että palkka ehtis tulla silleen sopivasti että saa sen sitten maksettua.

Maksuhäirintämerkintöä minulla ei ole ja pidän huolen siitä ettei sellaista tule. Vaikka laskut menevätkin välillä hukkaan ja ne tulevat perintätoimiston kautta maksettavaksi.

Älä sinäkään suhtaudu hällä väliä meiningillä muihin maksuihin vaikka yksi merkintä jo onkin.

Olin itsekin tilanteessa marras-helmikuun kun kirjaimellisesti laskin jokaisen sentin ja etsin ruokatarjouksia. Ja ostin vain jos oli sen lihan tai kasviksen tai minkä ikinä tarjouspäivä. Ja jouduin käyttämään säästössä olleet varat. Onneksi siellä nyt sentään oli semmoiset varat. Että ei mennyt hukkaan neuvo että ota 50e joka kuukaudelta sivuun.

Käyttäjä Waileamakena kirjoittanut 31.05.2021 klo 14:12

Äsken kävi asuntovälittäjä kuvaajan kanssa ottamassa mun asunnon myyntikuvat. Edelleen vähän ristiriitaiset tunnelmat tän myynnin suhteen... Tää asunto on IHANA, suorastaan rakastan tätä, tää on niin nätti 😀 Mutta, tämä on mulle liian iso, enkä liiemmin pidä tästä taloyhtiöstä. Ja toisaalta odotan innolla että pääsee sisustamaan ja ehkä remontoimaankin uutta. On siis kuitenkin aika myydä. Olen pari kiinnostavaa uutta asuntoa jo löytänytkin, mutta odotan vielä tovin ennenkuin lähden niitä katsomaan (toivottavasti ovat vielä silloin myynnissä). Piipahdin Rustassa ostamassa uusia tyynyliinoja, löysin halvalla nätit sisustustyynyliinat jotka laitan kulahtaneiden sohvatyynyjen päälle näytön ajaksi. Muuten koirat sotkee ne, siksi en ota niitä vielä kokonaan käyttöön. Mutta suorastaan voin kuvitella nää uudet tyynyt mun tulevan, uuden sohvan päällä.

Odottaminen on ahdistavaa. Odotan, että pääsisin maksamaan velkani pois. Kamalaa kun ei yhtään tiedä kuinka nopeasti tän myynnin saa hoidettua, sitten elämä helpottaisi. Voisin alkaa taas elää, ja varaa olisi harrastaakin jotain. Tuntuu, etten jaksa nyt oikein mitään.

Luojan kiitos mun nykyinen työpaikka, jossa olen nyt kuukauden ollut, on todella kiva! Työ on ihan mukavaa ja työkaverit on ehkä parhaimmat moneen vuoteen! Ei kiusaamista eikä selän takana puhumista, kaikki on olleet tosi ystävällisiä ja on helppoa kysyä neuvoa kun ei tarvitse pelätä toisten reaktioita. Liian monta vuotta työ on aiheuttanut mulle pahaa oloa, ihanaa kun sellainen on nyt toistaiseksi historiaa.... Edes joku asia mallillaan mun elämässä tällä hetkellä...

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 01.06.2021 klo 10:21

Waileamakena,

kiitos kun avasit tämän ketjun. Hyvä lukea, että elämän vastuksiin saa otetta. Onnea uuteen työhön ja sen tilanteisiin!

Ja anteeksi, että tulee kirjoitettua useaan ketjuun, siis sitä anteeksi, että tähänkin. Ei tarkoita että haluaisin ( liikaa ) ottaa kantaa jokaiseen. Jonain aamuna vaan on jotenkin virtaa enemmän...

Hantzki,

hyvä että kirjoitat mitä mielestä haluat tänne jakaa. Nyt sait pohtimaan tuota 'aktiiviliikkuja' ajatusta....

Käyttäjä Waileamakena kirjoittanut 25.07.2021 klo 17:53

Hups, aika on tässä hurahtanut nopeasti eteenpäin! Muutamaan otteeseen on ollut mielessä tulla tänne kirjoittelemaan, mutta aina se vaan on jäänyt. Mutta nyt päivittelen sitten kerrakseen!

Sain asuntoni myytyä, ja ensi viikolla pakkaan kamani ja lähden. Löysin kivan vuokra-asunnon toiselta paikkakunnalta, työmatka vähän pitenee, mutta ei kuitenkaan liikaa. Vuokranantaja oli todella kiva, kerroin rehellisesti maksuhäiriömerkinnöistäni, mutta häntä ei haitannut koska kyse ei kuitenkaan ollut mistään vuokranmaksuhäiriöistä. Ihanaa että maailmasta löytyy viel ymmärtäväisiä ihmisiä <3 Kerroin hälle toki myös rehellisesti että olen myynyt asuntoni ja siitä käteen jääneellä rahalla hoitanut velkani pois.

Joo, näin tosiaan tapahtui... Sain sen verran asunnosta käteen että sain kaikki perintään menneet laskut maksettua plus pari muuta velkaa, vielä jäi yksi kulutusluotto maksettavaksi, mutta sen pystyn nyt maksamaan. Tuntuu niin hyvältä kun olen saanut tämän asian hoidettua, johan tässä on viimeiset 15 vuotta mennyt noiden vippien kanssa. En enää ikinä halua niihin sortua. Onneksi kurjat ajat ovat opettaneetkin minut vähän harkitsevammaksi, en ostele turhaa tavaraa, vaan koitan aina harkita että tarvitsenko jotain tosiaan vai olenko ostamassa sitä vain pelkästä ostamisen ilosta? Nyt kun olen pakannut omaisuuteni muuttolaatikoihin, on ollut ilo huomata miten vähän tavaraa mulla on, ja kuinka helppoa pakkaaminen on ollut! Tällä hetkellä näyttää siltä että mun omaisuus mahtuu ihan helposti pakuun ja peräkärryyn.

Odotan innolla aikaa muuton jälkeen. Edessä on vielä muutama stressintäyteinen päivä, viimeiset tavarat pitää pakata ja asunto siivota. Avaimet uuteen asuntoon saan tiistaina. Muuttamaan pääsen varsinaisesti vasta viikon päästä ja joudunkin olla muutaman päivän vanhemmilla evakossa, vanha asunto pitää olla loppuviikolla tyhjä. Vähän säädöksi meni, mutta onneksi on kyse vain muutamasta päivästä. Odotan vaan, että tää kaikki olisi pian ohi, ja saisin taas ottaa rennosti...

Aiemmin kirjoitin kun koiralla oli joku patti kaulassa, no se onneksi hävisi  pian itsekseen, mutta juhannuksen alla toiselta koiralta löytyi pieni patti nisästä ja lääkärissähän se tietysti nisäkasvaimeksi todettiin 🙁  Pari viikkoa sitten koira leikattiin (ei onneksi ollut etäpesäkkeitä tms), haava on nyt muuten parantunut todella hyvin, mutta haavan vieressä on nyt luumun kokoinen patti. En tiedä onko kudosnestettä tai jotain, mutta täytyy huomenna soittaa eläinlääkäriin ja kysyä onko syytä tulla näyttämään sitä klinikalle... Kaiken päälle minulta itseltäni lohkesi hampaasta pala niinikään juhannuksen alla, enkä rahanpuutteen takia ole päässyt hammaslääkäriin vielä. Tiistaille sain vihdoin ajan, koska en pysty syömään tuolla puolella ollenkaan. Ihan varmaan joku juurihoito tai muuta kamalaa edessä...

Todellakin toivon, että tää huono tuuri loppuisi pian ja saisin edes hetken nauttia elämästä ilman stressiä mistään. Nämä helteetkin ovat tavallaan masentaneet vaikka lämpimästä pidänkin, muttakun koirien kanssa ei ole oikein päässyt ulkoilemaan kun eivät jaksa auringossa olla...