Niin, vielä mielessä tuo aikuisuus-teema. Miksikö mietin ?  Ajatten, että aikoinaan itseltäni jäänyt  murrosikä-kokemuksia väliin. Olen ollut ja olen vieläkin, käsittääkseni herkästi  ympäristöä aistiva, niin itseni kuuntelu  ja "kuka minä olen" - kysymykset ovat jääneet vähälle. Mutta niin kauan kun on elämää, on  mahdollisuuksia. En tietenkään muista nuoruuden tunteita ja  kehittymiseen liittyvää  enää edes muista, mutta nykytiedon valossa asiaa fundeeraan.

Havahduin taas kerran asiaan, kun kaksi vanhempaa sisarustani sairastuivat.  Toinen,  muutaman kuukauden jälkeen, onneksi  parani  entiselleen, mutta toinen, pitkäaikaisen taudin murtamana siirtyi ajasta iäisyyteen.

Silloin tuli mieleen, että jos on jotain mitä voin ja mitä tuntuu tarpeelliselta käsitellä niin nyt, sillä eräänä päivänä voimia tarvitaan "elämän iltaan".

Itseni tuntemiseen liittyvää: En voi sanoa, että just näin on, mutta kun näitä mietin, niin ne on omia käsityksiäni. Käsittääkseni, olen jo nuoruudesta lähtien turvautunut selviytymiskeinoihin, alitajuntannan apuihin ja on edelleenkin tilanteissa joissa olen epävarma itsestäni ja hyväksymisestäni, niin selviytymiskeinot on "automaattinen" apu.

Oman turvan lisääntymisen myötä tunnistan lapsuuden selvitymiskeinoja ja vähän sitä, miten niitä on syntynyt - avuksi turvattomuuteen. Meillä on niin hieno "mekanismi", että se tulee mielen - ja psyykkeen tueksi, kun oma kyky ei ole tarpeeksi kehittynyt kestämään tilanteita.Jotain tällaista "keittiöpsykologian" avulla ajattelen. 😊.

Olen elänyt reilun 20 vuotta suht tasaista elämää. Silloin sain kaksisuuntaisen mielialan dg ja sopivan lääkityksen. Elämäntilanteen tasoittuessa. Pitkähkön työttömyysajan jälkeen eläke toi taloudellisen turvan, siten että tiedän millaisella "budjetilla" toimeen 😊. Minulla on mieleinen asunto, muutama läheinen ystävä, itsekseni myös viihdyn aika hyvin.

Kun olen saanut elää itsekseni, myös itsekästäkin elämää, on omaturva lisääntynyt ja voin hiukan paremmin uskaltaa tunnistaa itseäni. Omia vahvuuksiani, heikkouksiani ja herkkyyttäni ilman, että tuomitsen niistä itseäni. No, ei se nyt ihan noin hyvin mene. Aika herkästi katselen elämääni menneisyyden hämärän valon läpi. Mielessä on kyllä sanonta, että vaikka ihmisen menneisyys olisi minkälainen tahansa, sen ei tarvitse olla este hyvälle elämälle.

Se mitä haluan opetella on - antaa hyvän tunteen neutraloida niitä  menneisyyden tunteita, jotka tarvitsevat vielä tasaamista. Pienen lapsen täyttymättömiä tarpeita, turvattomuuden tunteita ja hylätyksitulemisen tunteita, joihin  on  on ollut vajavainen kyky sanoittamiseen ja vanhemmilla on ollut ymmärrystä ja  voimavaroja  suurperheen hektisessä elämään sen verran kun on ollut.  Kyllä he ovat kaiken sen tehneet, minkä ovat oikeaksi ymmärtäneet. Jos nyt näistä asioista voisimme puhua ja voisin heille kertoa  pienen lapsen tunteista ja he omia tilanteitaan,  niin varmaan löytäisimme sopusoinnun ja olisi helppo antaa anteeksi molemmin puolin, nyt kun  on iäkäs keskeneräinen ihminen, joka on elänyt voimavarojensa mukaan ja välillä ne ovat olleet sellaiset ja ovat vieläkin, että jos ankaran arvostelun alle joutuisin, niin tuomio olisi helppo langettaa, mutta myötätunto on hyvä, niin itseä kuin toisia kohtaan. Olemme kukin yksilöitä  ja meissä on myös paljon samanlaista, jota on helppo ymmärtää ja erilaisuutta, joka oikealla asenteella on rikkaus. Tämmöisiä ajatuksia aikuisuudesta ja elämästä näin pikkuyön tunneilla. Nyt käyn vilkaisemassa  parvekkeella näkyykö taivaan tähtiä vai onko pilvessä ja sitten pehkuihin 😴.

Kuuntelin tänään jotain radiokanavaa, rupesin tarkentamaan asemaa, niin en löytänytkään sitä enää. Siinä oli mielenkiintoinen aihe. Kaksi nuorta miestä keskustelivat aiheesta - aikuisuus, milloin aikuistuminen on alkanut ? Kuulin sen verra, että he olivat keskustelussaan päässeet,  juttelivat että, silloin kun lähti synnyinkodista omaan asuntoon, niin ajatteli olevansa aikuinen, ja keskustelivat nyt, että niinhän sitä luuli 😊, sitten naimisiin mentyään  ja lapsen saatuaan tuli tunne, että silloin aikuisuus  alkoi. Siihen oma kuuntelu loppui.

Radio-ohjelman kuuntelu loppui , kun nuoret mihet olivat päässeet -mitä aikuisuus on/ mistä aikuisuus alkaa - mietinnöissään päätelmään -  kun on menty naiimisiin ja saatu lapsi, ym. Ja tuo on varmaan yksi kohta, jota ajattelemme aikuisuuden alkupuolen alevan. Sitten, en harmikseni löytänyt enää yhteyttä pienellä matkaradiollani heidän keskustelukanavalleen enkä tiedä, miten heidän fundeeraus jatkui 😊. Arvelen heidän iäkseen noin 30 v, -  alle 40 vuotiaita, sen verran paljon perspektiiviä, heillä oli elämäänsä, etteivät 20 v kuulostaneet.

Mutta 73 vuotiaana, minun  aiheen fundeeraus jatkuu edelleen 😊.

Onko tämä minun ajatteluni - murrosikiin vai aikuisuuteen liittyvää tai molempiin tai yleensä ihmisen elämänkaareenko liittyviä.  En tiedä. Ehkä kaikkiin noihin, kenties muuhunkin 😊, mutta tarkastelen näitä nyt kumminki -Aikuisuus-teeman alla.

Jotenkin ajattelen, että aikuisuus voi olla semmoinen yksi punainenlanka läpi elämän. Jos 10 vuotta sitten ajattelin asiasta jotenkin, niin nyt, kun on tullut 10 vuotta elämänkokemusta lisää, niin asiaan voi olla "aikuistuneempi", "jalostuneempi"  suhtautuminen. No, jalostuneempi -  käsitys kuulostaa, vöhintään  - liialliselta - juhlapuheelta 🎉.

No, mutta  asiaa voi katsella uudesta näkökulmasta tai sitten ei. Eihän kaikki, omassa elämässä,  ihan koko aikaa muutu  ja vaikka muuttuisikin, niin ei sitä välttämättä huomaa, elämää kun elää ja huomioita tekee aina välillä "etappipaikoilla", kun siltä tuntuu. Itsestäni tuntuu kyllä siltä, että viihdyn vallan hyvin etappipaikoilla, elämää fundeeraamassa 😊.

Jos yleensä ajattelee asioita  ulkoisessa elämässä, niin muutos tuntuu olevan kokoaista liikettä ja vauhdikasta sellaista, digi- ja älyaikaa, robotisoitumisineen. Sanotuksetkin muuttuu, ettei hyvänen aika pysy, eläkeläinen muutoksessa mukana, sais olla noista asioista kaiken aikaa luennolla.

Joo mutta, siitäpä tulikin mieleen, että olisi tosiaan nykyisin hyvä olla, ihan nonstopisti meneillään luennot - meille, jotka emme ole ns yhteiskunnan kuvioissa aktiivisesti mukana, kun emme ole työelämässä vaan  eläkkeellä, pitääpä ehdottaa tai ainakin koittaa selvitellä onko tällaisia, itseltäni ohimenneitä tai jotain vastaavia, joissa selvitelläön yhteiskunnassa vireillö olevia muutoksia, muutoin kuin eduskunnan kyselytunnit ja A studiot ja muutamia muita asiaohjelmia ja kun YLE niitäkin joutuu vähentää, mm Perjantai- ohjelma, jossa ajankohtaiset asiat on reilun puolituntisen ajan, jostain näkökulmasta esillä ja Arto Nybergin ohjelma, molemmat nyt sitten vuodenvaihteessa loppuvat ja molemmille se ilmeisesti tuli yllätyksenä, voisin kuvitella, että katsojaluvut ovat aika hyviä. No, ohjelma - Puoli Seitsemän kai jatkuu, muuta en ole kuullut, se nyt on vähän tousen tyyppinen, mutta keskusteluohjelma kumminkin ja kiinnostavia persoonia siinäkin. YLE ja Areena ovat niitä kanavia, mitä eniten seuraan, kyllä myös Tv 3 a ja Tv 4, Katsomoa ja Ruutua, mutta niissä on jo aika paljon maksullisia ohjelmia. No,  mutta  kyllä siellä on katsottavaa itselke piisannut ja radio on vielä melkein koskematon suuruus itselleni, vaikka useat ihmiset pitävät radiota auki melkein aina, omilla suosikki asemillaan ja kaikilla iäkkäillä ystävilläni se on vakipaikalla "aamukahviplydän" lähellä 👍. Minulla on ilmeisestikkin, vielä paljon kokemattomia uutuuksia edessä 😊.

Elänkö elämääni, niin ettei sitten lopussa tule ahdistus -elämä on jäänyt  elämättä.

Muistan, kuinka eräässä ryhmässä oli lääkäri luennoimassa ja hän sanoi, että kaikista pahimmalta on  tuntunut, just se, kun ihminen "elämänsä illassa", ennen kuolemaansa on todennut, että elämä on jäänyt elämättä.

Mitä sitten on elämä, joka on jäänyt elämättä. Juuri minun on aiheellista pohtia tuota kysymystä, sillä minulla on tapana vertailla elämänii sisältöä toisten vastaavaan ja ympärillä olleilla tai vielä nykyisin olevilla ihmisillä, useimmilla elämä näyttäytyy aktiivisemmalta kuin omani, kuten esim 82 v siskollani,  hän soitti  ja kertoi lähiajastaan, niin "läähätyin ja läkähdyin"  sekä siitä ja sen seurauksena puhetulvasta, mikä häneltä tuli. Sanoin hänelle, että hänet on kyllä rokotettu "kramafoonin neulalla",  levysoittimen neulalla, "ennenvanhainen  sanonta, kun ihminen on kova puhumaan. Siihen siskoni totesi, että niin minutkin 😊.

Mutta, pomppaan omaan,hitaanlaiseen ja voisin sanoa - sivusta seurailijan elämään, toki kyllä minäkin, jollain tavalla  toimin 😊.

Mutta, kyllä tutumpaa on se, että olen "vähemmän toimiva". Minulla oli pari viikkoa sitten nuori nainen kylässä kahtana päivänä, ystäväni tytär, toiselta paikkakunnalta. Meillä on joitain samantyyppisiä ominaisuuksia. Hän on hyvin taiteellinen, maalaa upeasti sekä on monenlaisen kädentaitaja.(minä omaan  vähemmän edellämainittuja , mutta jonkin verran).

Ajatuksemme ja keskustelumme  kulki samaa rataa, joissain asioissa. Kävi ilmi, että molemmilla on käynyt mielessä esim. että olisi kiva maalata ikoni. Mutta -  no, itsellä ajatus tuli ja meni. Tämä nuori stäväni sanoi, että hänen ajatuskaarensa on ollut sellainen, että  hänestä olisi  hyväntuntuista ikoninmaalaaminen, mutta hän on ollut ortodoksi kirkoissa, joissa on ollut "pilvin pimein" ikoneja  ja riittänyt  varastoihinkin. Hän ajatteli, että tuntuu turhauttavalta lisätä niitä. Itse kävin joku aika sitten,  vanhusten palvelutalossa, jossa on mahdollisuus opetella saven dreijjausta. Heti ajattelin vau, tuota olen "aina" halunnut kokeilla. Meni aika ja toinenkin ja tuli mieleen, että maailma on niin täynnä "kippoa ja kuppia", vastaavasti tuli mieneen, etten halua olla  lisäämässä niitä yhdelläkään !

Nyt,  kun tässä kirjoittenen, niin kyllähän tänne mahtuisi hyvin yhdet ikonit ja dreijauskipot, eihän ne mitään pahaa saa aikaiseksi, toisin kuin -aseet, joitten valmistus lisääntyy lisääntymistään, niiden valmistajilla sais olla tätä meidän ajatusmallia, että mitä näitä aseita tänne enää, onhan niiden aikaansaannokset nähty.

Tämmöistä tällä kertaa fundeeraan aikuisuuden teemalla ja  ulkopuolellakin . Ja tämä on jatkokertomus 😊

Tänään mielenkiintoista tv ssä. Joka siis parasta aikuisuuden kasvua.

Tv 3/ Viiden jälkeen ohjelmassa, Mato Valtonen ja Tom Pöysti olivat vierailijana ja syy, mitä ilmeisimmin heidän kirjoittamansa kirja. Kirjan aihe osuu mielestäni, yhteen aikuisuuden ytimeen, ihmisten väliseen dialogiin.

Maton ja Tomin ystävyys on vuosien pituinen, en muista onko jopa vuosikymmenien. Heillä oli niin hienoja ajatuksia. Mm. Se, minkä olivat oivaltaneet, että kun kumpikin katsoo elämää  omasta näkökulmasta, silloin ei ole tarvetta yrittää muuttaa toisen mielipiteitä, vaan niitä kuunnellessa voi tehdä huomioita - wau, siis noinkin asian voi nähdä ja asiaa ajatella. 😊. Mm Mato sanoitti, että on hyvä oivaltaa että ei ole tärkeää olla parempi, vaan olemme erilaisia. Ei ole  oikeaa, ei väärää, vaan erilaista/omanlaista.

Heillä kuulosti elämässään niin tervejärkiseltä kuulostava asenne, että heti rupesi kirja kiinnostaa. Soitin pojalleni, minulla on joululahjaehdotus sinulle. Kerroin kirjasta ja kysyin kirjotatko pukille, että tämmöisen haluat. Hän vastasi:joo. Siis nyt minulla on jo yksi joululahjaidea valmiina. Sanoin, että haluan päästä listalle ; lukea kirja 😊.

Minusta silloin ollaan aika ytimessä sosiaalisissa suhteissa, kun opitaan kuuntelemaan toista. Ja,  kun kokee tulevansa kuulluksi, saa kokea arvostetuksitulemista, joka on parasta - tukee omana itsenä olemiseen, tukee omanturvan kasvamista ja sellaisessa ilmapiirissä on hyvä olla, ei tarvitse yrittää olla parempi kuin on eikä pelätä hylätyksitulemisen tunnetta. 👍.

Mitä aikuisuus on. Tietenkin silloin nuoruudessa aikuisuuteen kuuluu fysiologisia merkkejä ulkoisesti sekä sisäisesti, ulkomuodossa tapahtuu muutoksia.

Muistan, että itseni oli vaikea hyväksyä näitä  ulkoisia muutoksia, kuten rintojen kasvua. .Näin jälkikäteen ajattelen, että henkinen kasvu "laahasi" perässä, olisin kovasti tarvinnut turvallista syliä, asian käsittelyyn. Näin  jälkeenpäin tunnen myötätuntoa 🥰 "pikku - tällä tiellä kulkijaa" kohtaan.

Minulla alkoivat kuukautiset aikaisin, reilu 10 vuotiaana, henkisesti "liian aikaisin",

pelkäsin - mitä minulle tapahtuu. "Tuki" , jota sain oli yhtä pelottavaa. Siskoni oli ensin kertonut tapahtumastani äidilleni, ja äiti pyysi luokseen, joka minusta tuntui, että jouduin "puhutteluun" ( tässäkin myötätuntoa pikku-itseäni kohtaan 🥰). Useita terapioita olen käynyt, mutta esim näitä asioita en ole käsitellyt, vasta nyt tulee mieleeni.

Voisin kiteyttää naisellisuuden kasvun alkuvaiheitani  -  pelottava kokemus, jonka on täytynyt vaikeasti siivittää  nuoruusvuosia -  päällekkäinen lapsuus ja naisellisuuden alku -  myötätuntoa 🥰.  Isoja asioita "yksin", lapsentuntuisena kohdata.

Edellä mainitulla kehitysvaiheella on kauaskantoisia seurauksia, vaikutus ehkä  tähän päivään asti. Naisellisuuden kehitys oli lähinnä kielteinen ja pelottava taphtuma (myötätuntoa 🥰).

Tämmöisiä mietteitä naisellisuuden alkutaipaleelta 🌷

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 päivää, 13 tuntia sitten. Syy: Kappalejaot ja kirjoitusvirheet

Olin kauan vihainen vanhemmille, lähinnä äidilleni siitä,  että voin huonosti enkä ole löytänyt omaa, elämänpolkuani.

On pitänyt elää pitkästi ja kerätä elämänkokemusta ymmärtääkseen sen,

että kukin ajattelee ja tekee asioita  omasta näkökulmastaan, omilla resursseillaan parhaan taitonsa mukaan, niin omat vanhemmat, sisarukseni kin itsekkin, muuta ei voi kuin elää omaa elämäänsä, toisten elämää ei voi elää,

mutta se mitä voi -

On että voi  kuuntella, niin pieniä ihmisiä kuin aikuisiakin.  Siten voi oppia ymmärtämään, (jos on tahtotilaa) miten toinen ihminen havainnoi elämää hänen näkökulmastaan ja kuuntelemalla voi saada tietoa siitä, minkälaisia tietotaitoja toisella on.

Emme ole toinen toisiamme parempia, olemme erilaisilla resursseilla ym. varustettuja.

Itseni on pitänyt tallustella elämänpolkua pitkästi, ennenkuin olen ymmärtänyt edellämainittuja ja vieläkin sisäistäminen on kesken ja  prosessissa,

välillä muistaa pohtia paremmin, välillä heikommin 😊. Täydellistä ei  näissä asioissa tule.

Johonkin asioihin tutustuu kirjoituksissa, netissä, tv ssä tai muissa medioissa tai muuten.

Asioiden käsitteleminen, prosessointi ja sisäistäminen vie oman aikansa samoinkuin se, että tulee osaksi omaa elämää.

Tämmöistä tuli mieleen, toistojakin 😊, näin illan tullen. 🌷

Mielentilana aikuisuus,  onko se sitä?🙃😊

Tykkään ohjelmasta Duudsonit tuli taloon. Perheet ovat pyytäneet, perheongelmiin Duudsoneita apuun.

En muista miten satuin itseni ohjelman piiriin klikkaan, onneksi. Tykkään 👍 Siinä on miesten sydämet paikallaan 🥰.

Kun olen katsonut heidän temppuilujaan, niin se on useimmiten itselleni ihan liikaa. Ovat rohkeita ja uhkarohkeita, jotenkin tuntuu, että temppuiluaikanaan hullunrohkeita. Jos oma poika olis omannut vastaavanlaisen luonteenlaadun, niin en tiedä kuin olis käynyt, olisinko huutanut täyttä kurkkua (todennäköisesti), että moinen saa  loppua ja heti, ennenkuin olis alkanutkaan.

Kun olen katsonut, kuinka heidän vanhempansa antoivat pojille mahdollisuuksia toteuttaa intojaan, järjestämällä heille paikan, jossa saivat näitä hurjia temppuja harjoittaa ja hengissä ovat selvinneet, no yksi peukuttomana, senkin itse hakannut poikki, vedon hävittyään 🙃. En tiedä itkiskö vai naurais. No, nyt siitä sen verran aikaa kulunut, että täytyy myöntää,  kyllä se on rohkeutta vaatinut, "hullunrohkeutta",

mutta, kun hän nyt on niin symppis-tyyppi, niin ei voi muuta kun peukuttaa 👍, peukuttomalle. Parempi kunnon kaveri ilman peukkua kuin peukullinen "kunnoton kaveri".

No miksikö nyt hehkutan tuota ohjelmaa. Tulin labrakokeista, keitin kotiintulokaffit ja laiton telkun seurakseni ja Duudsonithan  olohuoneeseen 😊.

Näin ohjelman loppuosan, jossa temput oli jo tehty, viimeinen osa menossa, jolloin perhe oli "löytänyt" toisensa. Perheen isä kertoi, että oli vähitellen kangistunut kaavoihinsa, ilmeisesti sisäistäneensä esimerkin myötä ja nyt huomannut, että elämä tuntuu ihan toisenlaisesta, kun koko perhe "puhaltaa yhteen hiileen".

Siinä herkistyi niin isä, äiti kuin lapsetkin ja minä lasin toisella puolella.

Tunnistan kyllä olevani todella herkkä - kaikki hyvä käytös saa minut liikuttumaan, oli sitten kysymyksessä, elokuvat, vaikka piirretyt 😊.

Viimeisin liikutukseni, ennen Duudsonien ohjelmaa oli, kun menin labraan. Edelläni kulki pieniä lapsia  heijastinliiveinen, päiväkoti liikkeellä. Hoitajia edellä, välillä ja takana. Pysähdyin ja kerroin heille tuumailleeni, että kyllä Suomessa asiat on hyvin, kun jo alkaen päiväkodista, lapsista pidetään hyvää huolta. Lapset tuntuivat olevan iloisia, puheen sorinasta päätellen 😊.

Kun näitä ajatuksiani kerroin, niin alkoi kyyneleet jo nousemaan silmiin, piti lopettaa suht lyhyeen ennenkuin olisin alkanut kunnolla, liikutusta itkemään.

Kun olen ollut laspenlapsieni kanssa katselemassa jotain liikuttavaa elokuvaa ja itku tullut silmiin, on heidän äitinsä selvittänyt hämmästyneille pikkuisille , että itkeä voi myös ilosta ja liikutuksesta. Nyt, isompina, lähes aikuisina, he  tietävät , että kohta fammu itkee ja joku kiikuttaa nenäliinaa 🥰.

Elämässä on paljon hyvää, vaikka huonoakin, kun me, keskeneräiset ihmiset, elämää elämme, täydelliset kun puuttuvat täältä 😊.

Tämmöisiä "aikuisia" mietteitä  siivitti mieleen Duudsonien katsominen 😊.

Nyt pidän kirjoitustauon, palaudun labrakäynnistä ja valmistaudun pikkuhiljaa kohti iltaa, minulla on ilo lähteä teatteriin ja seurakseni saan aikuisen poikani 🥰. Saa nähdä minkälaisia aikuisia hetkiä saa kokea.

🌷

Havahtumisia.

Tänään torstaina, tuulen tuiskeessa ja räntäsateessa, istuin  parvekkeen keinutuoliin, ikkunan läpi aistimaan luonnonvoimia.

Olin kääriytynyt päiväpeittoon ja varustautunut kuumalla kupillisella kahvia ja palanpainikkeena banaanilettu.  Passas katsella tuulen tuiverrusta ja räntäsadetta 😊.

Tulin sitten sisälle ja jostain hiipi mieleeni ajatus elämäntaipaleesta. Ehkä myrskysäällä oli osuutta asiaan.

Ajattelin elämääni ja piirtyi kuvitteellisia kokemuksia, vertaisin niitä aurinkoisiin päiviin ja  myrskysäähän.

Kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, on lämpöistä ja leppoisaa, mikään ei pelota eikä paina mieltä - kuvaus sopii vaikka lapsuuden mökkipäivään, kun saa vain olla.

Sitten on myrskyisiä päiviä. Itsekkin olen ollut suht pienellä veneellä, kun tuli hetkellinen myrskypuuska, silloin pelotti, onneksi ruorissa oli merenkäyntiä hallitseva henkilö, joka ohjasi hyvin ja pääsimme myrskystä tyvenempään.

Ajattelen menneisyyttä, johon on liittynyt sekä "tyyntä että myrskyä. Näitä hyviä aurinkoisia päiviä, jotka eivät jää mieltä painamaan. Ne ajat, jolloin elämä on tuntunut myrskyiseltä ja joihin on liittynyt  pelkoa, surua tai häpeää, kielteisiä tunteita, ne ovat jääneet mieleen ja niitä on joutunut tavalla tai toisella käsitellä jälkeenpäin, tai jos ei ole ollut "omaturvaa" käsitellä, niin ne "tummat pilvet" ovat jääneet painamaan hartioita.

Näin jälkikäteen (jälkiviisautta),  selviytyneenä menneisyyden myrskyistä, tulee mieleen, että kaikella on aikansa.

Yhdessä iskelmässä lauletaan - myrskyn jälkeen on poutasää. Kun oikeasti olis myrskyssä, siinä ei ajattele, että kohta on poutaa, vaan kaikki  energia menee selviytymiseen.

Jos ajattelee "henkisiä" elämän myrskyjä", niin itselle lapsuuden "turva", on käsittääkseni  muodostunut "tunnelukoista", kun ei ole ollut elämänkokemusta nähdä, että - myrskyn jälkeen on poutaa, vaan on vain jotenkin pitänyt selviytyä yksikseen, omien turvattomien tunteiden kanssa.

Näin varmaan on myös  aikaisemmilla sukupolvilla ollut.

Kauan, ajattelin tunteneeni  vihaa äitiäni kohtaan, käsitteeni oli hukassa.

Näin jälkikäteen analysoin, että en vihannut äitiäni. Epäilen, että kukaan sitä voisi oikeasti tehdä. Vihasin sitä tunnetta,  kun perheen ilmapiirissä oli epävarma olo ja pelotti, eikä vanhemmilla ollut taitoa ottaa huomioon sitä, mitä lapset "kestää". Ja se onkin vaikeaa, joku lapsi kestää ristiriitoja  paremmin kuin toinen, tietenkin myös lasten ikäkehitys vaikuttaa asiaan.

Minä olin ja olen hyvin herkkä., jonka oikeastaan  vasta nyt tajuan ja hyväksyn.

Kun olin selvinnyt asioista jollainlailla,  luulin olevani  "vahva" henkisesti, vaikka asiat ovatkin  usein lamaannuttaneet itseäni, tullut tunnelukko.

Olen kestänyt, ikäänkuin kovettanut itseni, mutta ei sitä kuitenkaan kovetu niin, että ei tuntuisi miltään. Yllättäen, samantyyppiset asiat avaavat tunteet, sitten niiden  kanssa on  "liemessä". Äkkiä pitää saada käännettyä ahdistava tilanne pois itsestä ja ikäänkuin "häivyttää , hukata" käsittelemättömät tunteeet, odottamaan hetkeä, jolloin on valmis niiden löytämiseen.

Oppimansa käyttäyminen vaikuttaa identiteetitin, joka ei ole sellainen, että se olisi muokkautunut lopullisesti nuorena, vaan muutoksia voi tapahtua myös aikuisuudessa.

Tämmöisiä  mietteitä ja nyt taitaakin ulkona, myrskyn jälkeen olla, jos ei nyt poutasää, niin tyvenempää. Havahtumiset tuntui tuovan tyyntä myös  omaan seniori-mieleeni 😊