Aikuisen(ko) elämää(?)
Hei,
Olen Janne, 35 vuotias lapseton pitkäaikaispoikamies, jonka ”elinkeino” tällä hetkellä on päätoiminen opiskelija.
Päädyin kirjoittamaan tänne, lähinnä iltaisen tylsyyden hetken tullen, mutta myös purkaakseni ajatuksia.
Ja ilman historiaa en saa hyvää kirjoitusta aikaiseksi, joten aloitan menneestä.
Täytin 2002 18, sain ajokortin ja jopa ensimmäisen tyttöystävän, joka säilyi rinnalla 3 kuukautta, ehkä elämäni paras 3 kuukautta nuoruudesta ja sitä kesää en unohda.
2003 valmistuin keväällä ylioppilaaksi ja saman vuoden syksyllä aloitin opinnot ensimmäiseen ammattitutkintoon, insinööriksi, vain suorittaakseni armeijan puolessa vuodessa tammikuusta 2004. Syystalven 2004 olin töissä ulkopaikkakunnalla, kun en halunnut tuplata syyslukukautta opinnoissa.
Huhtikuussa 2006 löysin pitkäaikaisimman tyttöystäväni, kaiken kaikkiaan yhteistä taivalta kesti, kihloissa tai ei, 5,5 vuotta. Ei lapsia, lemmikit jäi eksälle.
Valmistuin keväällä 2008 ja työllistyin telemarkkinointiin, jossa meni 2-3 vuotta, ei ollut oma ala, vaikka suhteellisen kauan töitä teinkin.
Loppuvuonna 2010 tuli lomautus ja pitkä parisuhdekin päättyi, ehkä kuormittavin syksy kaikkineen elämän varrella.
2011 oli kaikkineen haastava vuosi. Sairastuin ja todettiin mielenterveysongelmia ja olinkin jopa osastohoidossa psykiatrisella osastolla, josta avohoitosuhde ja jatkuva lääkitys on jatkunut aina tähän päivään.
2012 tammikuussa aloitin tradenomiopinnot, vain päästäkseni kesätöihin samaisena kesänä ja kesätöiden jälkeen vakituiseen työsuhteeseen. Seuraavan syksyn ja kevään tein töitä ja opiskelin illat samalla, melko rankkaa. Tämän jälkeen jäin opinnoista välivuosille vain erotakseni, kun työsuhde oli ja opintoja olisi pitänyt jatkaa.
2016 helmikuussa työpaikka lähti alta, jonka jälkeen 3 kuukautta kesään meni mukavasti, koska sain kuitenkin täyttä palkkaa irtisanoutumisesta.
Tämän jälkeen velkaneuvonnan kanssa sovitut lainat jäivät maksamatta ja jäin odottamaan vain päätöstä ulosotosta ja tuomiota luottotiedottomuudesta.
2017 heinäkuussa, jos muistan oikein, luottotiedottomuus ja maksuhäiriömerkintä vihdoin vahvistettiin. Sitä ennen olin ottanut lähes kaiken mahdollisen lainan ja samalla ennen häiritsemätön rahapeliongelma oli jo saanut alkunsa samaisen kevään ja kesän mittaan, jota on jatkunut tähän päivään. Tämän vuoksi tapaan rahapeliongelmaan erikoistunutta sosiaalityöntekijää, ensin 3 viikon välein, mutta tänään sovittiin yli kuukauden tapaamistauko.
2017 syksystä 2018 kevääseen sain sen verran aikaan, että suoritin pikapikaa datanomitutkinnon insinööritutkinnon oheen, kun ei ollut töitä tai parempaakaan tekemistä.
2018 kesällä kokeilin lyhyesti uudelleen puhelinmyyntiä, mutta ei tuntunut omalta, joten jäin työttömyyskorvauksille. Syksyllä 2018 aloitin tradenomiopinnot uudelleen ja niitä jatkanut tähän päivään, nyt hiihtolomalla aikaa ajatella ja purkaa tuntojaan.
Pitkäaikaisnaisettomana ja -työttömänä ulosottovelkaisena, ml. mielenterveysongelmat ja rahapeliongelma, 35 vuotiaana tuntuu, että elämä on kohdellut huonosti ja ainakin kohti parempaa tulisi ja pitäisi pyrkiä, jollei olla jo menossa, kun edunvalvontakin saatiin alkuun ennen joulua, että kuukausittaiset tulot riittää koko kuukaudeksi ja rahankäyttö on hallitumpaa, mutta silti tuntuu, että ikään nähden moniongelmaisuudesta johtuen ja huolimatta aikuisen elämä ei ole hallinnassa. Jotain puuttuu ja tiedän kyllä mitä, työ ja nainen sekä perhe, jota olen halunnut jo ennen avoeroa vuonna 2010, mutta ei ole tullut sopivaa äitihahmoa vastaan. Facen sinkkuryhmästä vielä jäsenenä ollessa sain tiedon tukinet:stä ja olen huomannut, että tämä on hyvä paikka, varsinkin ongelmaiselle aikuiselle.
Odotan kevätlukukauden päättymistä ja mahdollisia kesätöitä, mutta olen varautunut myös opiskelemaan kesän, jos töitä ei löydy. Toki ulosottovelkaisena työtä pitäisi löytää NYT, että velat tulee maksettua ennen eläkeikää, ei mahdollisen valmistumisen jälkeen 2021-2022. Lisäksi naisettomuus ja sen mukainen yksinäisyys tulisi ratkaista jollain, mutta milläpä muuttaa asennetta, luonnetta ja kasvatusta, että ei osaa (tai uskalla) naisia lähestyä. Tupakkaa poltan, joten sekin riippuvuus on, mutta alkoholia käytän nykyään sentään harvemmin, jos ollenkaan, huumausaineita en ole käyttänyt koskaan.
Ei tämä kyllä ole AIKUISEN ELÄMÄÄ.
Kiitos, jos luitte ja jaattehan ajatuksianne, jos kirjoitus niitä herättää.
Moi Janne,
Varmaan aika erilaiset perusasetelmat meillä, mutta itellä samoja fiiliksiä usein että en ole aikuinen tai elä sellaista aikuisen elämää kuin "pitäisi". Olen tuon saman 35 v ja työttömänä ja mulla ei lapsia vaikka puoliso ollut jo useamman vuoden. Olen olut hyvin "menestynyt" monella mittapuulla, mutta olen menettänyt totaalisesti kaiken motivaation täysin aivan kaikkeen viime vuosina kun ne tavoitteet mitä olin asettanut itselleni murentuivat totaalisesti. En ole kahteen vuoteen edes hakenut töitä , ja haluaisin vaihtaa alaa, mutten keksi mitä. Haluaisin vain erakoitua pienessä mökissä jossain kaukana kaikista ihmisistä. Mulla ei ole ystäviä enää muita kuin mieheni.
Toisaalta monet sellaiset "pitäisi" asiat ovat menettäneet merkitystä minulle. Näin elämän ennen ehkä niin että esim pikkuhiljaa vaihtaa isompaan ja isompaan asuntoon ja parempaan työpaikkaan.
Nyt asun yhtäkkiä vanhempieni luona ja ajattelen että jos voisin asua vain jossain pienessä mökissä olisi riittävä loppuelämäksi. Miten voisi vähällä ja pienellä elää. Olen hyväksynyt sen ettei ole lapsia vaikka se olikin harras toiveeni nuorena.
Toivon sulle kaikea hyvää. On helpompi teoriasa että ei ajatele miten asioiden "tulisi" olla vaan koittaa hyväksyä sen miten ne ovat yksinkertaisesti. Sitten säästyy ainakin siltä kärsimykseltä että syyttää mollaa itseään omasta tilanteestaan. En sano että osaan tehdä näin ite.
Moi Janne!
Olet kokenut kaikenlaisia kolhuja, mutta nyt, näin ymmärsin, suunta on ylöspäin.
Koetko parisuhteen puuttumisen tämän hetken suurimmaksi ongelmaksi? Samassa jamassa olevana en tähän valitettavasti osaa mitään kikka kolmosia sanoa. Helpottaisiko naisia lähestymistä, jos yrittäisit ajatella lähestyväsi ensisijaisesti ihmistä (keskustelukumppania) naisen (potentiaalisen kumppanin) sijaan? Sinulla kuitenkin on parisuhteita takana, joten en keksi mitään syytä, mikset joskus voisi sellaisen uudelleen solmia, kunhan kohtaat vain oikean ihmisen.
Jäin miettimään, että mitä tarkoitat aikuisen elämällä? Maailma on mennyt sellaiseksi, että vanhempiemme tyylinen selkeä elämänpolku (ammatti -> työ -> avioliitto -> perhe) on monilta kadonnut. Työurat ovat katkonaisia, kouluttautua täytyy jatkuvasti, sinkkujen määrä kasvaa, lapsia hankitaan myöhemmin (jos koskaan), ihmiset muuttavat enemmän, omistusasunto tai -talo ei ole enää kaikkien tavoitelistalla, jne. Mitkä ovat siis aikuisen tunnusmerkit modernissa yhteiskunnassa?
Ja oletteko muuten miettineet, että jos sinkkujen, tai ainakin yksinasuvien määrä nousee koko ajan, niin miksemme löydä toisiamme? Tuntuu, että somesta huolimatta, tai juuri sen takia, meiltä puuttuvat kohtaamispaikat ja -tapahtumat, kuten entisaikojen tanssilavat, jonne kaikki kynnelle kykenevät kokoontuivat.
Voimia Janne 35.
Minä olen myös siivonnut melkoisen mylläkän takaani velkoja myöten. Ikää on kertynyt 45 vuotta. Olen siis yksinäinen mies nyt.
Tässä ketjussa otettiin kantaa ihmisten tapailun mahdollisuuksiin. Olen samaa mieltä, ihmisten live tapaaminen tai kohtaaminen missään on ruvennut käymään olemattomaksi. Tilaisuuksia ei tahdo olla.
Somesta kerron vain oman mielipiteeni. Se on mielestäni vääristänyt oikeaa sosiaalista kanssakäymistä toden teolla. Minä en pysynyt kelkassa. En osaa seurustella netissä aluksi jne. Tahdon kohdata ihmisen (nainen) jossakin oikeasti, ilman ennakkomainostusta netissä, joka usein on vääristävä positiivisesti tai negatiivisesti. Maailma on muuttunut, se on pakko hyväksyä. Minä olen vain sitten jo auttamatta out.
Positiivisena puolena voin pitää tässä, että voin tulla, mennä ja elää ihan niin kuin itseä miellyttää.😎
Hei! Olen samanniminen kuin aloittaja mutta tasan 10v nuorempi sälli! Elämä ja nuoruus edessä jippii....
Mutta missä? , miten,? koska? huomaan kysyvän itseltäni usein. Tällä hetkellä jumitan porukoillani asuen ja aika kuluu suurimmaksi osaksi vakituisessa työssä (jossa tunnen itseni ulkopuoliseksi), tai videopelejä pelaillen ja viikonloppuisin jos on mitään motivaatiota lähteä niin baarissa kännäten. Tunnen että minun ei pitäisi jumittaa näin ja elää elämääni kuin 15 vuotias teini mutta en näe metsää puilta tilanteessani ja lamaudun täysin kun pitäisi tehdä ratkaisevia päätöksiä elämääni koskien.