aikuisen naisen syömishäiriö
Mietin tässä, että olenkohan koko maailmassa ongelmani kanssa yksin? Jonkin syömishäiriösivuston kautta päädyin tänne ja ajattelin kirjoittaa…
En tiedä tarkalleen milloin tämä alkoi, erosin 4 vuotta sitten poikaystävästä ja elämä alkoi alusta uudessa kaupungissa, kävin paljon ulkona ja ajattelin että pian kohtaan sen oikean ja menen naimisiin ja olen onnellinen. Aika kuitenkin kului enkä edes käynyt yksilläkään treffeillä, tuntui ettei kukaan halunnut tai ollut kiinnostunut, ajattelin että olen liian läski ja ruma ja loppuelämän yksin. Aloin treenata hirveesti ja laihduin myös kivasti, vaikka alunperin olin jo todella laiha ja ajatukset alkoivat liikkumaan entistä enemmän ruuan ympärillä. Kaikesta ”epäterveellisestä” tuli kauhea morkkis ja kävin jatkuvasti vaa’alla. Aloin myös ahmimaan esim. karkkia tai muuta ruokaa kunnes olo oli hirveä ja sitten oli vaan pakko oksentaa. Aloin toistamaan tätä joka viikonloppu, sillä arkisin pystyin syömään hyvin ja kohtuudella. Viikonloput ahmin yksin kotona ja oksentelin. Tänään havahduin siihen että tätä on jatkunut jo vuoden päivät.. olen edelleen yksinäinen, eristäytynyt, bulimikko ja masentunut. Minulla on paljon ystäviä, mutta ei tässä kaupungissa. Miehet ovat kiinnostuneita minusta, mutta jotenkin jutut aina lopahtavat ennen kuin alkavatkaan ja tunnen itseni jatkuvasti torjutuksi..koska olen liian läski, liian ruma ja liian sitä ja tätä.
Kukaan ei tiedä, ei edes parhaat ystäväni että olen masentunut, todella yksinäinen ja syömishäiriöinen, koska en kehtaa kertoa. Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä; minulla on hyvä työ, hyvä asunto, olen laiha ja treenattu, kaunis ja sosiaalinen ja hauska ulos päin. Totuus on kuitenkin aivan toista.. tässä taas istun kotona yksin ja tuntuu että elämä menee ohi, ei ole elämisen arvoista tälläinen elämä. Ajatukset pyörivät vain ruuan ympärillä ja taas morkkis ja piti oksentaa ja siitä jäi myös morkkis. Morkkis jäi myös siitä että en saanut kaikkea oksennettua. Tiedän olevani sairas, mutta avun hakeminen tuntuu olevan liian vaikeaa..mistä edes hakisin. Olen 29-vuotias ja mielestäni tässä iässä pitäisi nauttia elämästä ja sinkkuudesta mutta en vaan voi.
voi sinua☹️ tiedän miltä tuntuu kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. muistan ajan nuoruudestani jolloin kyttäsin vaakaa ja kävin salilla ja jumpassa ja välillä lenkilläkin samana päivänä. punnitsin ruoat ja olin tosi treenattu ja laiha. jälkikäteen ajateltuna tajuan ettei se tehnyt mua onnelliseksi mitenkään. päin vastoin miehet jotka silloin musta kiinnostu olivat pinnallisia ja seksin perään enimmäkseen. sitten tapasin nykyisen mieheni. kyseinen elämän tyyli alkoi ensimmäisen avioeroni jälkeen piti näyttää hyvältä laihalta sinkulta.
nykyisen mieheni kanssa mulla on ollut omat ongelmamme mutta on paljon rakkautta ja iloa mutta on myös vaikeeta. nykyään kun olen normaalipainoinen niin hänen mielestään näytän kauniimmalta, ja tajusin vasta jälkikäteen silloin että söin liian vähän ja myös syyllisyyen tuskissani oksentelin sipsit ja jäätelöt jos niihin olin sortuntu. ehkä se ajatus mikä sun pitäis löytää on se että sä olet varmasti yhtä onnellinen normaalikokoisena ellet onnellisempikin kun vaan oot itselles lempeä.
mistä sitten apua. lääkäristä nyt alkuun ainakin. sitten lääkäriltä kuulet vaihtoehdot. varmaan terapiaa ja vertaistukea, luulisin. itsellä ehkä se kun löysin sen miehen niin hän oli ihan normaali mies joka söi herkkuja jne. vei ravintolaan ja syötiin niitä herkkuja leffassa. jne. lihoin kyllä ekan kahden vuoden aikana 20 kiloa mut olin onnellisempi kun aikaa ennen sitä jo sen takia että en kokenut rakkauden olevan kiinni siitä mitä söin ja miltä näytin. vuoden vielä treenasin kun hullu mutta sitten sekin jäi. ja ethän sä ole sun ulkonäkö vaan ensisijaisesti sun sisin. sitten vasta se kuori joka kuitenkin rapistuu. voimia elämään!! 🌻🙂🌻