Mulla on tosi nolo ongelma ja häpeän tätä hirveesti. Kerrottakoon alkuun että oon vuosikausia kärsinyt ahdistuksesta ja reilun vuoden paniikkihäiriöstä. Menneenä syksynä osallistuin ryhmämuotoiseen tanssi- ja liiketerapiaan. Yhellä kerralla meillä oli tosi voimakasta työskentelyä. Sen päivän jälkeen kävin vuosien jälkeen ekaa kertaa juoksemassa. Sen jälkeen kaikki muuttu.. Ahistus muuttuu itkuks, saan pienen lapsen kiukkukohtauksia, hirveitä takaumia jne… Oon ihan taantunut. Mut näistä kiukuista on tullut ongelma ja pelkään, että jos alan taas tukahduttaa, ahdistus ja paniikit palaa. En usko pystyväni enää tukahduttamiseen, kun nää tunteet vaatimalla vaatii päästä tietoisuuteen.

Käyttäydyn kuin viisivuotias tai nuorempikin. Suuttuessani paiskon tavaroita lattialle, parun ja huudan kuin pieni lapsi: pettymystä, kiukkua, turhautumista, surua… Ja usein oon vielä turvatonkin. Viimeisimmän teen tyynyä vasten koska se meteli on h*lvetillinen ja läheiset haluu että teen niin. Tosin tosta tulee lapsuuden takaumia, mutta parempi kai näin kun se etten sais huutaa ollenkaan… Pelkään että mitä naapurit ajattelee, yhtenä päivänä sieltä kuulu naurua mun pahan kiukun jälkeen (joudun kiukkuamaan omassa huoneessa, muut ei jaksa mua, mut tästä tulee ihan lapsuus mieleen..). Hävettää. ☹️ Varsinkin kun oon niin avuton. Se kiukku ja aggressio on niin hallitsematonta, et se tulee ulos tavalla tai toisella. Mul ei oo kykyä säädellä sitä tunnetta. Jos patoan, se purkautuu kyllä seuraavassa hetkessä. Tikittävä aikapommi…. Tunteet jyrää mua, mä en hallitse ollenkaan. Mun kiukkua on tukahdutettu lapsuudessa, sitä on estetty ja mut on hiljennetty laittamalla kättä ja teippiä suun eteen, häpäisemällä ja uhkailemalla hylkäämisellä. Oon myös jäänyt turvattomaks kiukkuni kanssa. Siinä lienee syy tälle.

Olenko ainut joka kärsii näin lapsellisesta (kirjaimellisesti) ongelmasta? En tiedä kauanko tätä jaksan… Toivon mukaan pääsen aloittamaan terapian tammikuussa.