Aikuisella ei ystäviä
Minulla ei ole ystäviä. Olin vanhempani avecina häissä ja aloin miettimään siellä,että jos joskus menisin naimisiin ei siellä kauheasti olisi vieraita minun puoleltani. Ehkä sisarus perheineen, äiti ja isä. Ja muutama täti ja setä/eno. Yksi tuttu perheensä kanssa voisi ehkä tulla ja töistä joku. Mutta minulla ei olisi kaasoja jotka auttaisivat valmisteluissa, järjestävät porttarit yms. Olen parisuhteessa ja miehellä on kyllä ystäviä ja sukulaisia vaikka kuinka. Juhlissa olisi 95% miehen vieraita. En ole harrastuksenkaan kautta löytänyt ystäviä joita voisi nähdä harrastuksen ulkopuolella. Harmittaa sielläkin kuunnella kun toiset tekevät suunnitelmia nähdä myöhemmin. Se, että ei ole lapsia vaikuttaa jutun aiheisiin sielläkin. Kaipaisin ystäviä joiden kanssa viestitellä kuulumisia, käydä kahvilla/viinillä. Vaikka ihan vaan kävelyllä. Viettää syntymäpäiviä. Tuntuu jotenkin epätoivoiselta että aikuisella ihmiselle ei ole jäänyt ystäviä koulu ajoilta tai harrastuksista. Alkaa tuntua ettei minua ole tarkoitettu saamaan ystäviä.
Minulla on ollut samanlaisia ajatuksia, ei tosin hääjuhlista, mutta kuitenkin. Lyhyt olisi kutsuttujen lista, joista osa ei edes tulisi.
Minä olen ollut yksinäinen oikeastaan koko elämäni. Sydänystävää minulla ei ole ollut koskaan, lapsena oli sentään vielä jonkinlaisia kavereita. Perheessänikin on tuntenut itseni yksinäiseksi. Yläasteella olin kiusattu ja yksin, lukiossa "vain" yksinäinen ja sillä tiellä olen edelleen.
Olen miettinyt, että jotain vikaa minussa pitää olla, kun en osaa ystävystyä. Tulen helposti toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta läheisien ystävyyssuhteiden luominen ei vain onnistu.
Tosin on minulla myös peiliin katsomisen paikkakin. Minulle ei ole luontevaa pitää yhteyttä ihmisiin, siis luoda niitä ystävyyssuhteita. Luulen, että tämä liittyy jotenkin huonoon itseluottamukseeni ja huonouden tunteeseen. On kiva olla tekemisessä ihmisten kanssa, mutta samalla se tuntuu tosi kuluttavalta, koska en osaa rentoutua. On aina sellainen olo, että minun pitää suojautua.
Toinen oma vika lienee se, etten oikeastaan edes anna mahdollisuuksia ystävystymiselle (edellä mainituista syistä). En juurikaan hakeudu tilaiteisiin, jossa voisin tavata uusia ihmisiä, enkä esimerkiksi harrasta mitään ohjattua toimintaan. Olen varmaan vuosikymmenin miettinyt, että pitäisiköhän kokeilla valokuvauskerhoon kuulumista. Ymmärrän kyllä, ettei kotoa ketään tulla hakemaan, mutta yksin on vaikea lähteä minnekään. Catch-22-tilanne.
Ja silti kaipaan merkityksellistä ystävyyttä. Ystävää, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa, käydä museossa, lenkillä tai pizzalla.
CafeLatte, en valitettavasti osaa tarjota sinulle mitään muuta kuin tietoisuuden siitä, ettet ole ainoa, jolla ei ole ystäviä. Onneksi et sentään ole täysin yksin, jos sinulla on kumppani, mutta eihän se sitä ystävien puutetta korvaa. Onko sinulla vielä harrastuksia, joissa tapaat muita ihmisiä?