Kaikki ihmiset tarvitsevat jonkun, johon luottaa täysin: jonkun viisaan ja vahvan. Minulle se ihminen on äiti. <3 Voi rakas äiti, olet niin ihana, onneksi olet olemassa! ^^

hei,

Äitini laittoi välit poikki n 1 v sitten. Hän on aikaisemminkin laittanut välit poikki ja minä olen aina ottanut häneen yhteyttä pyytäen anteeksi. Tällä kertaa minä jollakin tavalla en halua pyytää anteeksi ja en halua yhteyttä häneen. Minulla ei ole huonoa omaatuntoa ja minusta tuntuu jollakin tavalla vapauttavalta. Minä tunnen oman tahtoni ja jotenkin alan elämään omaa elämääni. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi tai katunut sanomisiaa tai myöntäneensä olleensa väärässä. Oikeastaan ainut ongelma on että säälin häntä ja lapset kaipaavat häntä...nyt alkavat jo unohtaa tosin.

Syy tähän oli, että hän junaili veljemme isämme edunvalvojaksi ja samalla siirtäen isän omaisuutta veljellemme. Hänen mielestään veljemme tarvitsi töitä, jotta voi perustaa perheen. Veljemme on lähes 50v.
Äitini on aina ollut jollakin tavalla huolissaan veljestämme, mutta samalla aina uskonut hänen jonkilaiseen menestykseensä. Veljemme on ollut työttömänä n. 20v. Asui äitimme luona 4 vuotta ja on sairaaloisen ahne ja pihi. Hän on jonkinasteinen narsisti. Hän valittaa vieläkin lapsuuttaa, hän on lapseton, perheetön...agressivinen ja katkera.
Hänen oli tarkoitus muuttaa äitini luokse väliaikaisesti, ennen muuttoa ulkomaille huipputyöpaikkaan...kuitenkin hän sitten luopui paikasta...eli todennäköisesti tämä oli joku huuhaajuttu. Hän todennäköisesti suunniteli edunvalvontaa äitini kanssa yhdessä. Hän maksoi heti edunvalvonnan alkaessa äidilleni 5000e.

Minua kiinnostaa lähinnä, että mistä tässä on kysymys?

Äitini kertoi jo pienenä minulle, että hän olisi halunnut abortin minua odottaessa. Minä toimin lähes koko lapsuuden hänen psykologinaan. Hän sanoi, että hän antoi minulle elämän ja minä hänelle. Hän päätti tappaa itsensä, kunnes minä olin kirjoittanut itseni ylioppilaaksi. Hän ei oikestaan hoitanut minua ollenkaan ja oli illat poissa kotoa töissä. Eron jälkeen hänellä oli miesystäviä, mutta lähinnä alkoholisteja...hän ei koskaa myöntänyt tätä. Hän aina sanoi, että tärkeintä, että jotenkin pärjäät ja saat töitä. Tavallaan kehottaen menemällä aina riman alta. Muutin ruotsiin ja siellä aloin loistamaan...vapauduin kahleista ja aloin opiskella, sain työpaikan, tapsin miehen...muutin toiselle paikkakunnalle. Mieheni avulla olen erkaantunut hänestä ja tajuan, että hän ei ole aina oikeassa ja asiat voi tehdä/ajatella toisin.

Hän haukkuu minua psykopaatiksi mutta ei halua pyytää tätä anteeksi. Hän on ylpeä. Hän syyllistää minua, valittaa köyhyyttää.
Hän on jauhanut jo ainakin 30v tätä kertomaa, mitä ennustaja hänelle kertoi.
Hänellä on kolme lasta, joista yksi lähtee ulkomaille ja menstyy hyvin. Toinen menestyy myös hyvin, mutta kolmas huonommin.
Hän on aina sanout ja uskonut, että veljemme lähtee ulkomaille ja tienaa hyvin rahaa. Me tyttäret olemme jo asuneet ulkomailla ja meillä on lapsia ja perheet. Olemme töissä ja menestyneet ainakin keskeneräisesti.
Kerran sanoin leikilläni, että jos minä olenkin se menestyjä...hän hermostui ja suuttui...Ei kyllä veljenne vielä lähtee ulkomaille ja menstyy...odottakaa vaan.

Hän puhuu tyttärelleni, että hän ei elä kauan. Tyttäreni on surullinen ja sanoin, että emme tiedä kuka kuolee täällä kja koska. olin vihainen äidilleni, että älä ala jauhaa syllisyyttä ja kuolemanpuheita lapseni. Lapsena pelkäsin äitini aina kuolevan. kunnes tajusin, että itse varmaan tapan itseni aikaisemmin.

En ole koskaa puhunut tai kertonut tästä kenellekkään ja kyllä helpotti.

Pahinta, että alan käyttäytymään samalla lailla omille lapsilleni kuin äiini, vaikka tiedän sen olevan väärin. Miten katkaista ketju? Miten eheytyä ja päästä irti?
En tiedä miksi kirjoitin, ehkä haluan ja miksi kirjoitin? Kertokaa minulle onko teillä samoja kokemuksia...

Todella hyvä aihe keskustelulle! Kiitos aloittajalle, tulin hyvälle tuulelle!

Äidit ovat ihania! Itse en yleensä murheistani äidille kerro, mutta silloin jos kerron, niin äiti kyllä ymmärtää ja auttaa parhaansa mukaan. Ja nyt aikuisena on mahtavaa kun äidistä on tullut myös ystävä. Äidin kanssa on hauska viettää aikaa ja vaikka matkustaa, kun ollaan kiinnostuneita samoista asioista ja molemmilta löytyy seikkailuhenkeä. Ei tietenkään kukaan äiti ole täydellinen, mutta omaani en ainakaan voi syyttää mistään ongelmistani (jos genetiikkaa ei lasketa, heh).

Lisäksi minulla on aivan ihana kummitäti jonka kanssa pidämme yhteyttä edelleen ja tapaamme aina kun se on mahdollista. Joskus murrosiässä kun oman äidin kanssa oli vaikeaa, kummitädille saattoi kertoa murheistaan. Ja nyt täytyy vielä mainita anoppi, joka on kans ihana ihminen ja todella tärkeä minulle. Pidän itseäni todella onnekkaana kun minulla on elämässäni nämä ihanat naiset ja toivon että voin olla heille apuna ja tukena sitten kun he sitä tarvitsevat.

On kyllä hyvä keskustelunaihe.
Minulla on toki äiti ollut, itseasiassa kolme. Se biologinen oli tottakai rakas mutta jotenkin suhteemme ei ollut niin läheinen kuin olin toivonut ja olin ja olen edelleen katkera hänelle joistakin asioista. Lapsena äiti oli äiti, se rakas jonka syliin pääsin kun halusin mutta myös muistan ne pahat sanat ja etäisyyden, ristiriitaista tunnetta ja kaikki asiat jäi puhumatta ikuisesti.
Sitten oli tätiäitini joka oli äitini vanhempi sisko. Hän oli iästään huolimatta melkoisen menevä täti jonka skootterin takapenkillä koin vauhdin hurmaa ja häneen koin voimakasta yhteyttä siksi kun oli niin nuorekas.
Ja henkisesti lähinnä minua oli toinen äitini, nuorempi, sisar, kummitätini.
Häntä kunnioitan joka tavalla ja hänen kanssaan saatoin puhua ja kertoa murheitani. Ja auttaa häntä vanhuudenpäivinä. Hän oli mukanamme elämämme käänteissä, lohtuna biologisen äitini kuollessa. Mukana juhlassa ja arjessa. Apuna lasteni hoidossa kun olin yksinhuoltaja ja vuorotyössä. Kuuntelijana kun oli kertomista. Mummo lapsilleni, jolta he oppivat kunnioittamaan vanhuksia ja ymmärtämään mitä elämä tuo tullessaan. Hänellä oli mielenrauha ja sitä hän yritti jakaa kun muilla oli vaikeaa. Kaikenkaikkiaan esimerkki läheisille miten jakaa ymmärrystä ja empatiaa.
Siis, äitienpäivänä vien aina ruusut kolmelle haudalle, lisäksi oman mummoni haudalle.
Vielä kolme vuotta sitten sain viedä ruusut tätiäidilleni kotiin, vein joka äitienpäivänä, nyt hän on pois.

Voi kun vielä olisikin äiti☹️. Tänään kävin sisarusteni kanssa kaudalla ja vietiin sinne Orvokkeja. Äitini kuolemasta tuli 5 vuotta täyteen ja edelleen on ikävä häntä. Meillä oli aikoinaan erimielisyyksiä ja riitoja ja silti hän oli mun paras ystävä,me oltiin niin samanhenkisiä. Itse oon taistellu viinanpirun kanssa välillä enemmän ja välillä vähemmän ja nyt on 51 päivää siitä kun laitoin korkin kiinni ja nyt kun pää on kirkas niin äidin ikävä on noussut esiin uudella tavalla. Ehkä en aikoinaan (juomisen takia) käsitellyt kaikkia tunteita ja nyt sit on maksun aika. On niin orpo olo kun joutuu selviytymään vaikeuksista yksin. Veli oli haudalla käydessä korkannut jo pari tölkkiä ja illan jatkuessa se alkoi kettuilemaan kun en halunut juua vaikka se tarjos..niin ihana veli mulla 🙄.
Itse olen kahen lapsen äiti ja aion nauttia huomisesta päivästä vaikka ikävä onkin.
Hyvää äitienpäivää kaikille!🌻🙂🌻