Miten pääsen eroon elämantilanteestani ??? Olen ainoa lapsi, joka on isäni sanojen mukaan tehtykin siksi, että äitini olisi tullut hulluksi ellei olisi saanut lasta. Olivat 10 v naimisissa kunnes minä synnyin. Siitä pitäen äitini on pitänyt minua lelunaan (?) , jossa roikkuu kiinni kuin puutiainen. Äitini jäi pois työstä minut saatuaan ja vaikka hänelle on tarjottukin joskus työpaikkaa, hän on sanonut, että ”enhän minä voi mennä töihin, kun minulla on lapsi”.
Kansakouluikäisenä äitini käytti minua psykologinaan: sain useasti istua syömässä maitoa ja pullaa samalla kun äitini kertoi uudestaan ja uudestaan samat huonot kohtelut, joiden kohteeksi oli joutunut appivanhempiensa ja isäni taholta. Lapsuusaikanani minua ei pidetty juuri missään yhteydessä isän puoleisiin sukulaisiin. Äitini piti minut muutenkin aina omassa seurassaan. Minua ei koskaan jätetty hoitoon minnekään, edes lyhyiden menojen ajaksikaan eikä minulla koskaan ollut ikäistäni seuraa.
Tästä varmaan johtuu, että en sitten koskaan ole osannut tulla toimeen ikäisteni kanssa eikä minulla siis nyt ole yhtään ystävää. Äitini on nyt 91-vuotias ja pitää minua edelleen lapsena. Esim. kaupassa käydessämme en saa kantaa kauppakassiakaan (en varmaan jaksa!), ja miestäni aina komentaa auttamaan minua. Joka päivä äiti soittaa ja minun pitäisi raportoida hänelle kaikki tekemiseni. Joskus onnistun käymään vaikkapa lääkärissä tai kampaajalla niin, ettei äiti ole soittanut sinä aikana!!! Asioitani en muutenkaan voi puhua hänelle kuin välttämättömät, koska hän lärpättää ne heti omille tuttavilleen.
Joka asiassa äiti on neuvomassa ja jankuttaa ja jankuttaa samoja asioita moneen kertaan. Hänellä on myös jokin ”pennun ruokkimisen tarve” vai mikä ? kun aina siellä käydessäni pitää ottaa jotain syömistä häneltä mukaan. Jos saa johonkin asiaansa kieltävän vastauksen, hän kysyy sitä ainakin kymmenen kertaa, niin, että lopulta pitää huutaa niin, että naapuritkin kuulevat.
Lomallakaan en koskaan ole lomalla, kun äiti soittaa joka päivä ja jankuttaa ”onko kaikki hyvin” , ”onko kaikki hyvin”… Kun olemme mieheni kanssa muutaman tunnin jossain kauempana (automatkahan on aina vaarallinen) äiti muistaa aina sanoa, ”kyllä on kiva, kun olette taas kotona”.
Olen 54-vuotias, työttömänä ja muutakin järjesteltävää olisi elämässä. Tiedostan, että oman terveyteni vuoksi minun on päästävä äidin hössötyksistä ja jankutuksista eroon, mutta MITEN????
Epäilen pahasti, ettei äidillesi voi enää mitään. Hän tuskin oppii ja omaksuu uusia ajatus- ja käytöstapoja. Olisi kannattanut toimia aikaisemmin... Mutta sinulla on varmaan joitain ongelmia, koska et ole noussut niin tehokkaasti kapinaan aikaisemmin, että sinun äitisi väkisin ymmärtäisi tilanteen. Sinun siis olisi hyvä lähteä niiden ongelmien etsintämatkalle, eheytymismatkalle.
Tämä sinun tarinasi antaa lisäpotkua asettaa tehokkaammin omia rajojani, koska olen myös ainoa lapsi ja äiti rakastaa mua liikaa.
Natskid, olet varmaan ihan oikeassa, että äidille ei voi enää mitään ja siinäkin, että minulla on todella paljon muitakin ongelmia.
Mielestäni olen yrittänyt äitä "vieroittaa", mutta kun se ei onnistu...Sekin on tietysti molemmin puolin ongelma, ettei ole muita läheisiä sukulaisia.
Omaa eheytymismatkaa olen yrittänyt aloittaa, mutta en vieläkään tiedä, mikä olisi paras tapa. Eri psykologeilla olen käynyt muutamia kertoja ns. terapiassa, nekin ovat maksaneet 40 / kerta enkä saa niihin mistään korvausta, joten ei sellaista rahanmenoa voi ottaa. Lääkärit kirjoittavat pillereitä, joilla olisi hirveästi sivuvaikutuksia eivätkä mielestäni kuitenkaan ratkaise mitään. Pariiin keskusteluryhmäänkin menin, mutta niissä kävi vain pillereiden jo puuduttamaa porukkaa juttelemassa arkipäivän tekemisistään.
Suomi on yhdistysten luvattu maa, mutta ainoille lapsille / sukulaisettomille ei ole mitään vertaisporukkaa. Kunnan depressiohoitaja ehdotti, että itse perustaisin sellaisen! Tosi fiksu idea - miten masentunut ja apua tarvitseva ihminen jaksaisi ruveta sellaista vetämään!!??? Minusta tässä olisi ammatti-ihmisille / esim. Mielenterveysseuralle toiminnan paikka.
Totta, se voi olla tos vaikeaa, yllättäenkin vaikeata. Itsellä (ei siis ihan vastaavan ongelman tiimoilta) kesti ensin tosi kauan, että oikeesti olin jo siinä mielentilassa ja kunnossa, ett alkoi haluta ja paljon ulkopuolisen apua. Ikäänkuin ne "ulkopuoliset ja osaavat" ovat joka paikassa ja odottavat jännittyneenä, koskahan mä apua haen. Kuitnkin joka ikisessä yrityksessä oli kasapäin ongelmia. Yritin hakea apua esim. paikallisseurakunnilta ja kristillisistä eheytymiskeskuksista, ystäviltä, netistä ja kirjallisuudesta. Kesti melkein vuoden, että sain säännölliset terapia-ajat; ennen sitä vain odotin ja kävin silloin tällöin psykologilla. Ei mikään näistä varmaankaan ollut turhaa sinänsä, koska kun oli jotakin, mitä vain asiaan liittyvää, prosessoinnissa ja käynnissä, niin oli tavallaan toivoa. Ja toivohan on aina jotain valoisaa pimeyden keskellä. No jouduin kuitenkin lopulta pakkohoitoon sairaalaan. Ja jouduin syömään kasapäin vahvoja lääkkeitä. Kysyinkin siellä, ett mitä jos en syökään määrättyjä lääkkeitä, koska en halua. Vastauksena oli, että ne tiputetaan, pistetään tai syötetään väkisin. Sen jälkeen oli päiväsairaala ja toimintakeskuksia yms. En ole kulkenut siis maailman helppointa, eikä lyhyintä tietä... Mutta suosittelen kokeilla noita, mitä mä luettelin, koska onhan sitä paljon nähnyt ja kuullut, että mikä tahansa noista yksistäänkin jo auttaa. Älä lannistu muutamien epäonnistumisien tai esteiden takia, vaan jatka sinnikkäästi eteenpäin.
Hei Natskid!
Kiitos kannustuksesta! Saitko terapiakäynteihin aikoinaan Kelasta tukea ja kuinka paha oli tilanteesi silloin?
Entä miten Sinulla nyt menee? Oletko töissä / eläkkeellä ..? Onko ystäviä ja yhteyttä sukulaisiin? Ja ennen kaikkea, millaiseksi koet itse olosi?
Hei vaan kaikille!
Olen ensikertalainen täällä sivustolla ja kirjoittaja myöskin, ja huomasin palstoja lukiessani,että kohtalotovereita näköjään löytyi myöskin minulle tästäkin aiheesta,
mutta olisi edelleen hyvä saada muiden vastauksia miten on asiat lähteneet rullaamaan ja miten olette selvinneet äitinne liiallisesta "rakkaudentarpeesta."
Mutta kerrompa tässä oman stoorini aiheeseen liittyen,
olen itse 27-v nuori nainen ja ainoa lapsi minäkin meidän perheessä,josta nyt voisi tilittää kaikkea muutakin mutta yksi ylitse muiden on äidin liiallinen rakkaus/suojelu sekä nyt myös "uutena" tullut tässä jo muutaman vuosien sisällä kuitenkin kun aikuisikään "pääsin" niin, eräänlainen arvostelu ja nyt,itse lähestyessäni 30-v rajavyöhykettä,tuntuu että se on vain pahentunut.
Lähes joka kerta kun tulen käymään (varsinkin nyt viime aikoina);
"oletpas sinä laihtunu" "onpas sinun iho sitä ja tätä ja tuota"
Joidenkin korvissa voi kuullostaa että äiti on vain huolissaan,mutta paskapuhetta.
Asia ei ole niin,olen monesti ajatellut että jos minulla olisi oma tytär en heti ensimmäisenä ARVOSTELISI häntä KOSKAAN MITENKÄÄN!
Enkä alkaisi muutenkaan purkamaan lapsellisesti pahaa oloani häneen kuten oma äitini näyttää rakkauttaan minulle henkisellä tasolla,alistaen,leimaten ja arvostellen,mutta vain sillon kun hänellä on huono päivä jne.Muutenhan hän on oikea "enkeli".
Tiedän sen verran että äitini on kokenut saman omassa lapsuudessaan ja tekee nyt saman minulle,viha ja katkeruus kiertää suvusta toiseen,ellei sitä vastaan joku nouse.
Itse kuitenkin elän tällähetkellä ihanassa parisuhteessa,vanhemmat tuntuvat pitävän poikaystävääni kuin perheenjäsenenä,sen kanssa ei ole minkäänlaisia ongelmia.
Olen pohtinut tässä itsekseni,voisiko ehkä olla syynä äitini kateus että minulla menee hyvin,vaikka hän iloitsee samalla puolestani,samalla kertaa taas on salaa kateellinen?
Ja toinen minkä tiedän on se,että hän pelkää menettävänsä minut lopullisesti itseltään?
Kuitenkin olen alkanut ymmärtämään tässä että pitäisi yrittää hakea ymmärrystä mutta silti se on hyvin hankalaa kun jalassa on "kahle" josta ei tunnu pääsevän millään irti,vaikka kuinka yrittäisi siitä vapaaksi.
Kysyn teiltä mielipidettä tähän asiaan.
Ei kenenkään äidin pitäisi tehdä noin lapselleen ikinä koko elämänsä ajan
kaikki on aina sinun syysi,syyttävät silmät osuvat aina sinuun vaiket ole itse koskaan mitään tehnyt?!
Onko kenelläkään tämmöisiä kokemuksia ja miten olette asiaan pystyny vaikuttamaan,
saamaan "järkeä" toisen päähän mille mahtaa tyttärestä tuntua kun oma äiti arvostelee/käyttäytyy noin useimmiten tiedostaen ilkeyttään,harvoin tarkoittamatta mitään,kyllähän nyt lapsikin vanhempansa tuntee,kuten menee sanontakin kyllä äiti tyttärensä tuntee,menee se myös toistekin päin,eikö?
Anteeksi myös kaikille että meni "tilittämisen" puolelle,mutta opiskeluni ovat alkaneet kärsiä tässä kun nuo lapsuuden "möröt" ovat alkaneet tulla esiinja mietin mitä tehdä asian kanssa.Mennäkö lääkäriin vai mitä?
Itken usein öisin itseni uneen,poikaystäväni ei edes vielä tiedä kaikkea tästä,
en tiedä mistä alottaisin edes puhumaan hänelle koska olen uskaltautunut avaamaan tämän synkkyyden verhoani vain hieman kerrallaan hänelle joka käsittelee lapsuuttani,ja olen pitkään harkinnyt psykologin luo juttusille menoa että käsittelisin nämä siellä.
Jos joku tietää hyviä vinkkejä ovatko auttaneet lapsuuden traumojen käsittelyissä ja nykyään tämän päivän ongelmissa kys henkilöt,kertokaa ihmeessä ja voimia kaikille!
🙂🌻
Mielestäni oikeaa äidin rakkautta on osata päästää myös irti. Ripustatutuminen omaan tyttäreen tai lapseen on jotain muuta kuin rakkautta.
Onpa tullut koettua myös omakohtaisesti ei tosin oman äidin kautta vaan miniäni ja hänen äitinsä kautta. Heidän väliinsä ei mahdu kukaan. Ei edes miniän lasten isät joista toinen on poikani. Eikä edes isän puolen sukulaiset. Olen joskus miettinytkin
että he elävät kuin tynnyrissä. Tosin lapset ovat murrosiässä joten heillä on kenties kavereitakin, en tiedä koska en tapaa heitä mutta luulisin.
Pelottaa minkälaisia ihmisiä heistä kasvaa tuon kaltaisessa perheyhteisössä? Tosin se ei liene minun murheeni eivätkä voi syyttää lasten isiä jos lapset kasvavat ns. kieroon.
Ovatpa itse valinneet tilanteensa niin hullunkuriselta kuin se saattaa vieraasta tuntua.
Surulliselta tuntuu myös hänen tyttärensä kannalta. Tytär tuskin pystyy luomaan uutta ihmisuhdetta äitinsä elinaikana. Kukaan mies ei suostu siihen että anoppi on aina paikalla ja määrää kaikesta.
Olen miettinyt paljon mikä tekee ihmisestä tuollaisia? Olen tullut siihen tulokseen että tyttären oma tahto on lannistettu jo lapsena. Hän ei pysty enää taistelemaan äitiään vastaan. Mieleen tulee myös tässä tapauksessa jonkilainen hyötysuhde. Se ei minulle vain ole selvinnyt mitä tyydytystä saa tämä tyttären äiti?
Hän ei ole yksinäinen. Hänellä oli aikoinaan naisystäviä oman tyttärensä ikäisiä.
Tosin nykytilannetta en tiedä.
Tytär ei ollut kodinhoito-ihmisiä. Luki mielellään jotain hertta sarjaa. Koti oli aikoinaan aina hujan hajan. Tiskit, pyykit vauvan vaippapussit jätesäkeissä parvekkella. Miniän äiti tuli ja siivosi. Mies kävi töissä.
Tytär ei ollut oppinut kotitöitä koska äiti oli AINA tehnyt kaiken hänen puolestaan ja todennäköisesti tekee edelleen.
Viestini kaikille joilla on tuonkaltainen äiti on: ottakaa etäisyyttä tehkää rajat jo hyvissä ajoin ennenkuin on liian myöhäistä. Äitiä voi rakastaa siitä huolimatta.
Mielestäni oikeaa äidin rakkautta on osata päästää myös irti. Ripustatutuminen omaan tyttäreen tai lapseen on jotain muuta kuin rakkautta.
Onpa tullut koettua myös omakohtaisesti ei tosin oman äidin kautta vaan miniäni ja hänen äitinsä kautta. Heidän väliinsä ei mahdu kukaan. Ei edes miniän lasten isät joista toinen on poikani. Eikä edes isän puolen sukulaiset. Olen joskus miettinytkin
että he elävät kuin tynnyrissä. Tosin lapset ovat murrosiässä joten heillä on kenties kavereitakin, en tiedä koska en tapaa heitä mutta luulisin.
Pelottaa minkälaisia ihmisiä heistä kasvaa tuon kaltaisessa perheyhteisössä? Tosin se ei liene minun murheeni eivätkä voi syyttää lasten isiä jos lapset kasvavat ns. kieroon.
Ovatpa itse valinneet tilanteensa niin hullunkuriselta kuin se saattaa vieraasta tuntua.
Surulliselta tuntuu myös hänen tyttärensä kannalta. Tytär tuskin pystyy luomaan uutta ihmisuhdetta äitinsä elinaikana. Kukaan mies ei suostu siihen että anoppi on aina paikalla ja määrää kaikesta.
Olen miettinyt paljon mikä tekee ihmisestä tuollaisia? Olen tullut siihen tulokseen että tyttären oma tahto on lannistettu jo lapsena. Hän ei pysty enää taistelemaan äitiään vastaan. Mieleen tulee myös tässä tapauksessa jonkilainen hyötysuhde. Se ei minulle vain ole selvinnyt mitä tyydytystä saa tämä tyttären äiti?
Hän ei ole yksinäinen. Hänellä oli aikoinaan naisystäviä oman tyttärensä ikäisiä.
Tosin nykytilannetta en tiedä.
Tytär ei ollut kodinhoito-ihmisiä. Luki mielellään jotain hertta sarjaa. Koti oli aikoinaan aina hujan hajan. Tiskit, pyykit vauvan vaippapussit jätesäkeissä parvekkella. Miniän äiti tuli ja siivosi. Mies kävi töissä.
Tytär ei ollut oppinut kotitöitä koska äiti oli AINA tehnyt kaiken hänen puolestaan ja todennäköisesti tekee edelleen.
Viestini kaikille joilla on tuonkaltainen äiti on: ottakaa etäisyyttä tehkää rajat jo hyvissä ajoin ennenkuin on liian myöhäistä. Äitiä voi rakastaa siitä huolimatta.