Olen 29 vuotias ja menetin äitini nopeasti lokakuussa 2007.
Hän menehtyi keuhkosyöpään neljässä päivässä sairaalassa.. Tieto syövästä saimme vasta 1 viikko ennen kuolemaa.. olen ollut ahdistunut ja vasta nyt 5 kk kuolemasta joudun todella taistelemaan jokaisesta päivästä aivan uudella tavalla. Olemme olleet äidin kanssa kahden aina siitä asti kun täytin 4v. ja hän oli maailmani kaunein tähti ja paras ystäväni. Muutin hänen luotaan isompaan kaupunkiin kun täytin 19v. Olen hämmentynyt tästä suuresta kaipuusta jonka koen. En pysty puhumaan asiasta juurikaan. olin äitini vieressä sairaalassa 4 viimeistä päivää ja näin kuinka hän jätti hyvästit tähän maailmaan… maailmani kamalin tapahtuma… jäin yksin.. niin yksin… mutta vain usko paremmasta huomisesta jaksaa minua kuljettaa..huomiseen…
Pahinta mitä koin ystäviltäni oli se kuinka jokainen kertoi omista kokemuksistaan… eihän se auta minua selviytymään tästä omasta menetyksestä…minun suruni on minun…sitä ei voi jakaa…vain minä voin tuntea kuten minä tunnen…
Olen nukkunut melko hyvin... sammun nopeasti, mutta herään tunnin välein.. hmmm.. tämä kuulunee asiaa... kuitenkin alkaa jo hieman vaikuttaa normaali-elämään...
Moi!
Otan osaa, sinun suruusi.
Ja se, että toiset kertovat vain omia kokemuksiaa, ei vähennä sinun suruasi. Kait he yrittävät auttaa kuitenkin. Itse suren omia menetyksiäni ja se ei auta sinua. Surut on vaan surtava kukin omalla tavallaan. Jaksamisia sinulle. Koeta jaksaa.
Miten sinä sitten tunnet surusi? Miltä se tuntuu?
Minunkin äitini vasta kuoli, en siitä kerro, koska et halua tietää, olen 15v poika ja haluaisin tietää miten suret?
Kimara, osanottoni.
Ehkä ystäväsi ovat halunneet omista menetyksistään kertomalla osoittaa ymmärtävänsä suruasi, ovathan hekin kokeneet jotain saman tapaista tuskaa. Älä ota ystäviesi kertomuksia loukkauksena. Oma äitini kuoli kun olin lukiokäinen, ja silloin olisin halunnut keskustella kuolemasta ja surusta jonkun kanssa, mutta minun ystäväni vaikenivat...sekään ei tuntunut hyvältä.