Hei Auringonkukkanen ! Isäni kuoli kun valmistuin ammattiin v. 1988, äitini kuoli v. 2009, ja kun olin 6 vuotias, isoveljeni kuoli liikenneonnettomuudessa. Lisäksi kaksi pienempää sisartani on kuollut ihan vauvana. Tätejä ja setiä on kuollut --- olin n. 1980-1990 luvulla monissa monissa hautajaisissa ... suvun kohtaamisia, itkua, ja elämän luonnollisia tapahtumia. Sisarusteni kuolemat olivat minulle pienelle tytölle todella surullisia, itketäviä tapahtumia joihin en saanut tukea, lohtua, keskustelua ja joita olen työstänyt paljon jälkeenpäin. Mullan kopina arkkujen päällä tuntui aivan hirveän raastavalta... Isäni kuolema oli "luonnollinen": vanha sairas ihminen pääsi pois täältä. Isän kohdalla oli harmillista, etten osannut keskustella hänen kanssaan - meillä i ollut oikein läheistä keskusteluyhteyttä edes aikuisuudessa. Äidin kuolema oli taas inhimillisesti ikävä : juuri kun hän pääsi ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan (odotettuaan sitä n. 10 v. ! ), hän sai kkuumetaudin ja kuoli nopeasti pois. Onnekseni sain saattaa äitiäni hänen viimeisinä viikkoina, päivinä. Kävin hänen- ja samalla muiden vanhusten - luona laulamassa, ja ihan vain lähellä olemassa. Ne toivat itselleni lohtua ja myös äidilleni : hänen lapsista eivät kaikki ollenkaan käyneet hyvästelemässä äitiään. Oma henkilökohtainen uskoni Taivaan Isään, Jeesuksen sovitystyöhön omalle kohdalle on tuonut rauhan sydämeeni - ja myös kertomieni läheisten. Lohdutuksena on päästä kerran taivaassa näkemään läheisiä. Usko tuo lohtua, turvaa ja toivoa myös tähän elämään. Saa luottaa Kaikkivaltiaan Taivaallisen Isän huolenpitoon. Olin jo kovastikin itsenäistynyt vanhempieni kuollessa, olin jo aikuistunut omaan elämääni joten vanhempieni poismeno oli hyvin luonnosta. Äitini "läsänolo" on vieläkin minun lähelläni -  kuin  koen, tunnen, aistin vieläkin äidin olemuksen. Minulle tulee aina silloin tällöin mieleen jostakin asiasta, että minäpä kerron tämän äidilleni, tai että nyt äiti varmasti ymmärtäisi tai sitten tulee jokin minun ja äidin "yhteisyyden" tunne, kuin äiti olisi paikalla. Isää en ole kokenut näin selkeästi, mutta hänestäkin saan vielä "tunneviestejä", jotka ovat "geenisoluissani": tämä on isää, tässä on isän, isosetien, isovanhempien kulttuuriperimää. Koen olevani osa pidempää jatkumoa. Minulla on juuret. En ole juureton, vaikka sukupaikat eivät olekaan enää fyysisesti mahdollisia.

En teidä onko näistä kokemuksistani, tarinoistani mitään apua, lohtua Sinulle ? Kysyit, miten oletta selvinneet vanhemman kuolemasta. Surulla on aikansa, muistot tulevat sitten lohduksi. Muistoja, kokemuksia voi olla hyvin monenlaisia, kaikki eivät ole kivuttomia, helppoja. Niitä on varmasti hyvä työstää, käydä läpi - saada "rauha" kipeiksi koetuille asioille. On tärkeää tunnistaa, tarvitseeko mahdollisesti keskusteluapua joillekin tapahtuneille ? Kannustan keskustelemaan ilman suurta kynnystä. Itse soitin jossain vaiheessa srk.n diakonille ja kysyin yhdestä sururyhmästä, sen sisällöstä, yms. Diakoni ohjeisti, että voi käsitellä omaa suruani, joka liittyi isoveljeni liikenneonnettomuuteen, oman alueen papin kanssa, että heillä on taitoa, tieoa, kokemusta keskustella, olla kuulolla, olla läsnä.

Voimia Sinulle oman surusi kohtaamiseen, käsittelyyn.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Tarkennus, kirjoitusvirheet -

Kiitos viestistäsi Heinäkeinu26!

Siitä oli minulle lohdutusta. Viime ajat ovat olleet surullisia ja masentaviakin, mutta ehkä tämä suru ajan kanssa hiukan hälvenee.

Hei. Mitä ikinä tapahtuikaan ennen sitä pois menoa, on mennyttä, eikä sitä voi muuttaa miksikään muuksi. Se täytyy vain hyväksyä elämään kuuluvana muistikuvana, joka saattaa olla yksilöllinen. Hyvää jatkoa.

Voimia ja osanottoni, sekä virtuaalinen hali. 🤗

Äitini kuoli 2010 tapaturmaisesti. Äitisuhde ei ollut kovin hyvä, koska äitini oli alkoholisti.

Silti outoa surua ja ajatuksia oli.

Vaimenee hiljalleen kaikki ikävät ajatukset ja jäljelle jää ne kivat muistot.

Ihmiselämän aika on lyhyt tässä ikuisuudessa. Uskon, että jotain on vielä tän jälkeenkin..

Auringonkukkanen kirjoitti:
Hei te jotka olette kokeneet läheisen ihmisen kuoleman!

Minun äitini kuoli tällä viikolla ja se on aiheuttanut minulle kriisin ja surua.

Olisiko teillä muilla, jotka olette kokeneet läheisen kuoleman, antaa selviytymisvinkkejä kriisitilanteessa? Mikä auttoi teitä jaksamaan?

Unista kannattaa pitää kiinni.

Voi mennä ylivoimaiseksi tilanne, jos ei kykene lepäämään. Suru voi joskus tulla vuosien päästä.

Auringonkukkanen, olet aivan alkutaipaleella äitisi kuoleman johdosta, lämmin osanottoni - surulle on hyvä antaa aikaa, ja ei siihen oikein aina löydy sanoja - Nyt on ihanasti kevätkesän aika, kesä pilkistää ihan nurkan takaa, aurinko luo säteitään, lintuset pitävät konserttejaan, veden ääni, purojen lorinat - ulkona kävellessä mieli rentoutuu, rauhaisat kävelyaskeleet tuovat levollista kokonaisvaltaista hyvää oloa surunkin keskelle. Ole armollinen, lempeä, rakastava itseäsi kohtaan, ja niitä tunteita ehkä kipeitäkin asioita kohtaan. Aurinkoisen lämpöistä oloa päivän hetkiisi !

Sinulla on ihastuttava nimi, Auringonkukkanen, ehkäpä me olemme samalta niityltä ... 🙂 ?

Äitini kuoli parisen viikkoa sitten, hänellä oli pitkään maksakirroosi joten oli tiedossa että jossain vaiheessa lähtö tulee. Oli sairaalassa reilu viikon ennen kuolemaansa, jotenkin sitä toivoi että pääsee taas kotiin kuten aiemmillakin kerroilla.
Kävimme kuolemaa edeltävänä päivänä mieheni kanssa hyvästelemässä, äidin sairaalan sängyllä täysin reagoimattomassa tilassa sai tavallaan ymmärtämään ettei toivoa ole mutta silti seuraavana yönä tullut soitto veti maton jalkojen alta.
olo heittelehtii voimakkaasti turrasta ja epätodellisuuden tunteesta murskaavaan suruun. En tiedä kuinka tästä selviytyy. ”Aika auttaa” sanotaan, mutta tällä hetkellä se ei tunnu siltä. Olo vain pahenee..