Ahdistus tai rauhattomuus... miksi en osaa vain nauttia elämästä
Menee hermot itseni kanssa. Viime vuonna tähän aikaan koin olevani todella onnellinen ja rauhallinen. Minua ei kauheasti vaivannut mitä muut saattaisivat ajatella, tiesin mitä halusin tehdä ja olin kaikin puolin sellainen ”rohkein mielin eteenpäin”.
Ja sitten se vaan jotenkin mureni rikki. Aloin huolestua asioista yhä enemmän ja nyt se on joka päiväistä. Tänäänkin on periaatteessa ihan hyvä päivä. Mikään ei ole sen huonommin tänään kuin eilenkään. Olen menossa kahville parin kaverini kanssa ja oikeastaan voisin olla hyvin iloinen Silti istun tässä ja voin huonosti.😑❓
En tiedä edes mitä tunnen. Olo on vain rauhaton, ehkä ahdistunut. Mitään kunnollista syytä ei ole. Olo häviää, jos saan jotain muuta ajateltavaa. Esim kiireinen päivä töissä saa usein ajatukset karkkoamaan eivätkä ne sitten hetkeen välttämättä tule takaisin. Joskus se on poissa parikin päivää ja olen taas oma itseni. Taustamusiiki/tv auttaa myös, kuten myös liikeellä oleminen (ainakin joskus). Samalla tämä tunne on jokseenkin lamaannuttava. Haluan vain käpertä sängylle ja nukkua loppuelämäni.
Olen aina pitänyt itseäni vahvana selviytyjänä. Vanhempani alkoholismista huolimatta olen tehnyt kaiken ajallaan ja hyvin (ehkäpä usein viime tinkaan mutta silti). Ja nyt yhtäkkiä koen olevani niin rauhaton ja/tai ahdistunut. Ihan kuin olisin kadottanut elämni ohjat. 😭😞
Ulospäin tämä rauhattomuus ei käsittääkseni näy. Pääsen ihan lähtemään kauppaan, töihin jne. mutta sisällä velloo. En edes tiedä mikä mieltäni vaivaa, on vain sellainen katastrofin partaalla oleva olo. Sellainen ”kaikki menee pieleen” ja ”sinun pitäisi nyt tehdä jotakin tämän eteen”. Kadehdin itseäni, miten aiemmin nautin aamukahvista ja rauhallisista sunnuntaiaamuista. 😑❓
Pelottaa, että olen tulossa hulluksi. Tai ettei tämä mene ohi. Tai, että joku saa tietää. Olen ajatellut soittaa johonkin palvelevaan puhelimeen, hankkiutua terapiaan tai mennä puhumaan papille mutten saa aikaiseksi… Enkä tiedä edes mitä sanoa. Mistä oikein on kyse? Voiko masennus tunuta tältä? Voiko tällaisesta ahdistuksesta päästä eroon vai onko se tullut jäädäkseen?
Hei DraamaTuuli. En tiedä, lohduttaako tämä yhtään, mutta vakuutan, ettet ole tulossa"hulluksi". Aikoinaan kun yleinen ahdistuneisuushäiriö iski minuun, niin mulla oli sama pelko. Ja yleensä ahdistuneisuus lievittyy ajan myötä. Saatat kuitenkin tarvita terapiaa ja lääkitystä. Onko sulla mahdollisuutta varata aikaa psykiatrille?tai vaikka terveyskeskuslääkärille/työterveyslääkärille. Siitä vyyhti lähtee aukeamaan ja saat apua. Asiaan kannattaa tarttua ajoissa. Nyt sulla on voimia asian järjestämiseen, se on hyvä ja myönteinen asia. Älä jää yksiksesi ahdistuksen kanssa, vaan hae rohkeasti apua. Ajattele vaikka, että jos jalka sulta murtuisi, niin suuntaisit hetimmiten lääkäriin. Ei tämä avun hakeminen psykiatrilta sen kummempaa ole, vaikka mielessä muuta kummitteleekin🙂.
Moi Tuuli,
en osaa vastata kaikkiin kysymyksiisi muuta kuin viimeiseen, oman kokemukseni pohjalta: kyllä se menee ohi ja siihen voi saada myös apua.
Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, tyyppiä 2, joskin lievää muotoa. Elän ilman lääkitystä tällä hetkellä, kun Venlafaxiini ei lopulta sopinut minulle. Elämäni vaihtelee - joskus jopa yhden päivän aikana - ylioptimistisesta hypomaniasta voimakkaaseen ahdistukseen. Olen kuitenkin oppinut elämään tämän aivotoimintani kanssa. Minulla on kaksi lasta ja hyvä työ, ainoa asia jossa epäonnistun toistuvasti ovat ihmissuhteet. Alla yli 20 vuotta syömishäiriöitä, depressiota ja erilaisia riippuvuuksia.
Tuo ahdistus ja paha olo on tuttua myös, mutta sitäkin voi "siirtää" itsensä ulkopuolelle. Minua auttaa lukeminen, kirjoittaminen, liikunta - ylipäätään taiteen seuraaminen ja tekeminen.
Olet todennäköisesti älykäs ja herkkä ihminen, jolla on vaikutteille altis mieli.
Jos kuitenkin olosi käy sietämättömäksi ja arkea haittaavaksi, kannattaa hakea apua, ajoissa. MIelialalääkkeetkin voivat auttaa sinua. Itse käyn psykiatrilla noin kerran kuussa eli tilani on aika hyvä. Minulla on myös erittäin hyvä sairauden tunto.
Muistat elämästäsi hyviä kausia, se on hyvä juttu, ja huomaat, että huomion siirtäminen "muualle" auttaa ahdistuksen hallinnassa. Tilanteesi ei siis ole toivoton eikä lopullinen! Itse elän tietoisena siitä, että masennus- ja ahdistuskaudet sekä ylireippaat kaudet ovat luultavasti loppuelämäni kauraa, mutta en ole siitä millänikään. Elämäni on lopulta hyvää ja täyteläistä näinkin. Olen siis 41-vuotias ja tämän diagnoosin sain vasta noin vuosi sitten.
Tsemppiä!
Niin vielä sinulle Tuuli - matalan kynnyksen apu on tämä chat-palvelu täällä. Voit kertoa koulutetulle kriisityöntekijälle tuosta ahdistuksesta ja hulluksi tulemisen pelosta. Et ole mitenkään poikkeava, tuntemuksesi ovat kovin inhimillisiä ja monelle tuttuja. MInä pelkään sekoamista surin piirtein koko ajan mutta ainakaan toistaiseksi mitään sellaista ei ole tapahtunut, ja jos tapahtuisi uskon että saisin apua.
Rina kirjoitti 3.4.2016 13:33
Hei DraamaTuuli. En tiedä, lohduttaako tämä yhtään, mutta vakuutan, ettet ole tulossa"hulluksi". Aikoinaan kun yleinen ahdistuneisuushäiriö iski minuun, niin mulla oli sama pelko. Ja yleensä ahdistuneisuus lievittyy ajan myötä. Saatat kuitenkin tarvita terapiaa ja lääkitystä. Onko sulla mahdollisuutta varata aikaa psykiatrille?
Ihana kuulla, että moinen ajatus voi tulla vaikkei se olekaan totta. Jotenkin on vain vaikea hyväksyä, että kroppa on valmis tappamaan sapelihammastiikerin vaikka itse tietää pelon olevan ihan naurettavakin.
Olen itse terveysalalla (opiskelen/töissä) joten kynnys on korkea. Pelkään kolleegan tai tulevan kolleegan saavan selville ja on jotenkin vaikea asettua potilaan roolin nyt itse..
Sintukka kirjoitti 3.4.2016 17:21
Moi Tuuli,
en osaa vastata kaikkiin kysymyksiisi muuta kuin viimeiseen, oman kokemukseni pohjalta: kyllä se menee ohi ja siihen voi saada myös apua.
Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, tyyppiä 2, joskin lievää muotoa. Elän ilman lääkitystä tällä hetkellä, kun Venlafaxiini ei lopulta sopinut minulle. Elämäni vaihtelee - joskus jopa yhden päivän aikana - ylioptimistisesta hypomaniasta voimakkaaseen ahdistukseen. Olen kuitenkin oppinut elämään tämän aivotoimintani kanssa. Minulla on kaksi lasta ja hyvä työ, ainoa asia jossa epäonnistun toistuvasti ovat ihmissuhteet. Alla yli 20 vuotta syömishäiriöitä, depressiota ja erilaisia riippuvuuksia.
Tuo ahdistus ja paha olo on tuttua myös, mutta sitäkin voi "siirtää" itsensä ulkopuolelle. Minua auttaa lukeminen, kirjoittaminen, liikunta - ylipäätään taiteen seuraaminen ja tekeminen.
Olet todennäköisesti älykäs ja herkkä ihminen, jolla on vaikutteille altis mieli.
Jos kuitenkin olosi käy sietämättömäksi ja arkea haittaavaksi, kannattaa hakea apua, ajoissa. MIelialalääkkeetkin voivat auttaa sinua. Itse käyn psykiatrilla noin kerran kuussa eli tilani on aika hyvä. Minulla on myös erittäin hyvä sairauden tunto.
Muistat elämästäsi hyviä kausia, se on hyvä juttu, ja huomaat, että huomion siirtäminen "muualle" auttaa ahdistuksen hallinnassa. Tilanteesi ei siis ole toivoton eikä lopullinen! Itse elän tietoisena siitä, että masennus- ja ahdistuskaudet sekä ylireippaat kaudet ovat luultavasti loppuelämäni kauraa, mutta en ole siitä millänikään. Elämäni on lopulta hyvää ja täyteläistä näinkin. Olen siis 41-vuotias ja tämän diagnoosin sain vasta noin vuosi sitten.
Tsemppiä!
Kiitos vastauksesta. Ihana kuulla, että joku on päässyt tällaisesta yli ja saanut elämänsä halllintaan. Kauanko sinulla kesti tulla "sinuksi" mielialahäiriösi kanssa?
Moi
"sinuiksi" tuleminen on kestänyt varmaan koko elämän... nuorempana anoreksia ja bulimia, ylisuorittaminen, ajoittainen raju alkoholinkäyttö siirsivät tuntemuksia. Vaihdoin jatkuvasti työpaikkaa ja ihmissuhdetta ja se "liikkeessä olo" piti huolen siitä, etten joutunut kohtaamaan omia vaikeuksiani ja tuntemuksiani.
Äidiksi tuleminen, synnytyksen jälkeinen masennus ja seurannut avioero sitten muuttivat tilannettani. Havittelin ulkomaille muuttoa, mutta käytännön syistä se ei onnistunut, ja lopulta sitten putosin elämäni pahimpaan depressioon viime kesänä. Jälkeenpäin ajatellen se oli erittäin terveellinen wake up - call minulle, olen joutunut kohtaamaan monta asiaa ja kliseisesti sanoen löytänyt itseni ja olemukseni. Ajattelen tästä sairaudesta näin, että tämä on pitkäaikainen tila siinä missä diabetes tai kilpirauhasen vajaatoiminta ja omilla elämäntavoillani (säännöllinen uni,k liikunta, taideharrastukset) pystyn vaikuttamaan voimakkaasti toimintakykyyni.
Sinun oireesi kuulostavat ahdistuneisuushäiriöltä, ja sekin on kliininen oireyhtymä, kuten tämä minunkin juttuni. Tiedän kokemuksesta, että hoitoalan ihmiset eivät itse hevillä apua hae (tunnen lääkäreitä, jotka ovat sairastuneet erittäin pahaan depressioon koska eivät ole hakeneet apua!) mikä on aivan turhaa. Ajattele, mitä sanoisit, jos joku ystäväsi tai kollegasi kertoisi potevansa samoja oireita kuin sinä? Vähättelisitkö, pitäisitkö outona? Et varmasti.
Suosittelen tutustumaan Claes Anderssoni kirjoihin; hän on menestynyt psykiatri ja entinen ministeri, monilahjakas ihminen ja sairastanut vakavasti psyykkisesti. Eivät nämä asiat saisi olla nolostelun aiheita enää vuonna 2016 Suomessa.
Kaikkea hyvää sinulle ja rohkeutta avun hakemiseen!
DraamaTuuli kirjoitti 4.4.2016 20:17
Rina kirjoitti 3.4.2016 13:33
Hei DraamaTuuli. En tiedä, lohduttaako tämä yhtään, mutta vakuutan, ettet ole tulossa"hulluksi". Aikoinaan kun yleinen ahdistuneisuushäiriö iski minuun, niin mulla oli sama pelko. Ja yleensä ahdistuneisuus lievittyy ajan myötä. Saatat kuitenkin tarvita terapiaa ja lääkitystä. Onko sulla mahdollisuutta varata aikaa psykiatrille?
Ihana kuulla, että moinen ajatus voi tulla vaikkei se olekaan totta. Jotenkin on vain vaikea hyväksyä, että kroppa on valmis tappamaan sapelihammastiikerin vaikka itse tietää pelon olevan ihan naurettavakin.
Olen itse terveysalalla (opiskelen/töissä) joten kynnys on korkea. Pelkään kolleegan tai tulevan kolleegan saavan selville ja on jotenkin vaikea asettua potilaan roolin nyt itse..
Mistä sinun kollegasi saisivat asian selville, ei mistään. Sinä olet ahdistunut, en osaa sanoa, mistä se on tullut, syitä on monia. Ehkä syynä on taustasi alkoholistien lapsena ja suoriutujaluonteesi. Hulluksi et ole tulossa, mitä se ikinä tarkoittaakin.
Ajatusleikki:mitä jos tulet hulluksi? Entä sitten? Mitä tapahtuu? Mieti ihan konkreettisesti. Mielestäni tämä oli avartava asia ajatella. Mitä sitten, jos tulen "hulluksi", mitä sinä silloin teet, mitä sen jälkee tapahtuu? Ok, joudut ehkä hoitoon tjs. Entä sitten? Ei se elämä lopu hulluksi tulemiseen. Saitko kiinni siitä, mitä ajan takaa?
Katastrofiajatukset, onko tuttu käsite? Minulle ne ovat varsin tuttuja, kuten usealla ahdistuksella kärsivällä. Minulla on GAD eli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ollut jo vuosia (älä pelästy, sinä et ole minä, useimmat eivät jää jumittamaan siihen, kuten minä 😉 )
Hulluksi en ole tullut tai mitä se nyt ikinä sitten tarkoittaakin. Tai ehkä tulin sittenkin, kun alkoin yliopistossa opiskelemaan. Ei ehkä ihan helpoin ratkaisu ahdistuneisuushäiriöiselle, joiden stressinsietokyky on usein madaltunut 😝
Kysy pois, jos on kysyttävää, vastaan ahdistuneisuuden pitkällä käytännönasiantunijuudella. Ja puhu tai kirjoita tänne asioita ihan reilusti ja peittelemättä konkreettisesti auki. Myös pelottavista asioista tai ajatuksista. Älä jää yksin miettimään. Sinä et ole yksin oireittesi kanssa 🌻🙂🌻
Ja vielä; älä välttele asioita. Välttelykäyttäytyminen on vihoviimeinen asia, jota kannattaa harrastaa. Liiku, syö terveellisesti. Vältä kofeiinia ja alkoholia.
Hei, kevät on ja syksy luonnossa muutostsen aikaa dramaattisemmin kuin esim. talvi tai kesä. Keväällä syntyy uutta ja syksyllä "kaikki kaunis kuolee pois". Sitä ei aina huomaa tai ajattele miten voimaannuttava luonnossa tai maalla liikkuminen on juurikin näinä aikoina. (Puhun nyt oma kokemuksesta).
Olen kokenut pientä masennusta nyt keväällä. Huomaan sen näinkin pienissä asioissa; syön makeaa, karamellia tavallista enemmän, liikkuminen, nimenomaan ulkona ja lenkillä vaatii ponnistelua jne. Kaikesta huolimatta, tuntien itseni aiempien kokemusten myötä - ponnistelen.
Aikoinani ollessani töissä asiakaspalvelussa tunsin samoin kuin draama Tuuli. Kaikki oli ulkoisesti aivan hyvin, työ, vapaa-aika, koti, ihmissuhteet. M u t t a, sisimmässäni koin suurta tyhjyyttä, pää särki, laihduin, en edes tunnistanut masennusta vaikka se kaiken lopun lisäksi pohjalta löytyi. On etuoikeutettua ollut omistaa uskova äiti ja saada omistaa uskovia ystäviä. Heidän kauttaan ja tuellaan selvisin kaikesta hyvin, kiitettävästi. Lyhyen aikaa kokeilin lääkitystä mutta selvisin miltei säikähdyksellä. On hienoa että osaa kuunnella itseään ja tutkia omia mielen liikkeitä, hakea apua ennenkuin tilanne riistäytyy käsistä.🙂👍