Moi!

Yritän aina itse ajatella, ettei sairaus oikeasti vaikuta niin paljoa omaan elämään, kun pystyn käymään töissä ja viettämään sosiaalista elämää. Mutta eihän se oikeastaan ihan niin mustavalkoista ole.... heh.

Työskentelen asiakaspalveluammatissa, joka on hektistä ja hyvin ihmisläheistä, sekä asiakkaita että duunikavereita on paljon, ja välillä työtunteja kasaantuu aika reipas määrä. Töissä teen kaikkeni sen eteen että pysyn kasassa ja pystyn hoitamaan työni (ja välillä muidenkin) mahdollisimman hyvin (mielellään täydellisesti). Välillä se on vähän vaikeampaa kun on huonompi kausi päällä, pakko-ajatuksia huutava pää, levottomat raajat ja aivat tajuton pelko siitä että ryssin jotain tai että kaikki vihaa mua ja että oon oikeesti ihan huono kaikessa enkä pysty mihinkään ja miksi mulla on oikeus edes hengittää. Sitten sysään noi kaikki vaan jonnekki mielen takahuoneeseen, koska ei saa näyttää muille että on heikko.

Sitten kun on tarpeeksi kauan sysäilly niitä juttuja eikä tunne enää mitään positiivisia tunteita, vaikka nauraakin töissä kaikkien kanssa ja heittää hervotonta läppää, niin odottaa milloin tulee taas isompi tipahdus. Mikä tapahtuu yleensä turvallisesti kotona (koska edelleenkään muiden tehtäviin ei kuulu se etten pysty itse kontrolloimaan omia pahoja ajatuksiani) ja juon ja syön ja oksennan ja olen itsetuhoinen, koska olen ansainnut sen. Samalla se on rangaistus ja palkinto. Välillä sitä oikeen pohti miten tässä elämässä pärjää xD

Lääkitystä ei ole koska en koe olevani tarpeeksi sairas, ja lääkkeet ahdistaa. Pelottaa etten pysty niiden takia kontrolloimaan enää mitään omassa päässäni. Kerran mulla alotettiin essitalopraami, mutta kun pillerit loppu ja yritin uusia reseptiä, mun psykiatri olikin lomalla. Hävetti niin paljon etten ollu tajunnu hakea niitä aiemmin, ni en sit hakenu enää ikinä uuestaa... oho tulipas avauduttua. En oo enää ees varma vastasinko mitenkään mihinkään 😀 kiitos ja anteeksi

Heh. Hyvin vastasit aiheeseen, kiitos vaan vastauksesta!

Aika kova olet yrittämään ja tekemään töitä. Itse tein myös töitä ennen lopullista sairastumistani kymmenisen vuotta sitten. Itsellä oli sellainen (näin jälkikäteen ajateltuna) masennuksen ja miedon psykoosin/ahdistuksen kaltainen tila ja koitin painaa töitä vielä kovasti. Sitten tuli itselle stoppi kun romahdin vähän myöhemmin. Ymmärrän että sinulla on varmasti todella raskasta tuo töiden paiskiminen jos aina ahdistaakin ja on pakkoajatuksia ja muita.

Sehän se olisi taikasana kun keksisi joitakin hyviä rentoutumiskeinoja. Itse ajattelin että tänne foorumille kirjoittelu voisi olla semmoinen uusi selviytymiskeino jos olo menee milloin huonoksi.

Se on varmaan tosi monimutkainen juttu että ottaako lääkitys vai ollako ilman. Itse kiroan välillä lääkkeitäni, kun niistä on kumminkin sivuvaikutuksiakin. Luulisin että puheterapiassa kannattaisi ainakin käydä niin usein kun sen itse näkee tarpeelliseksi.

Anteeksi jos tyrkytin ohjeita. Kirjoittelin vain mitä mieleen tuli. Jaksaminenhan se on itse kullakin aina kortilla. 🙂